Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray (Otava 1968)

Alkuteos: Sarjan ”A la recherche du temps perdu” ensimmäisen osan ”Du côté de chez Swann” ensimmäinen jakso

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1919

Suomentaja: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Sivumäärä: 245

-

Alison Bechdelin sarjakuvaromaanissa Fun Home todetaan, että ihminen on saavuttanut keski-iän, kun hän tajuaa, ettei tule koskaan lukemaan Marcel Proustin romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Päätin siis aloittaa sarjan jo hyvissä ajoin, ettei tuo hetki pääsisi yllättämään. Kadonnutta aikaa etsimässä on seitsenosainen massiivinen romaanisarja, joka julkaistiin Ranskassa vuosina 1913–1927. Sarjan suomennokset on julkaistu kymmenenä niteenä. Ensimmäisen osan ensimmäinen jakso Swannin tie: Combray julkaistiin Suomessa jo vuonna 1968, kun taas viimeinen osa Jälleenlöydetty aika saatiin suomeksi vasta vuonna 2007.

Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on varmasti tutkituimpia maailmankirjallisuuden klassikoita. Thegreatestbooks.org -sivuston mukaan kirjasarja on maailman toiseksi merkittävin fiktiivinen teos. Sen edelle listalla sijoittui ainoastaan James Joycen Odysseus. (Thegreatestbooks.org -sivuston lista on koostettu vertaamalla keskenään 56:ta eri lähteestä poimittua fiktiivisten teosten rankkauslistaa, ja se vaikuttaa ainakin 100 ensimmäisen teoksen osalta varsin pätevältä. Lähteinä on paljon merkittäviä aikakauslehtiä, kirjallisuuspalkintoja ja kirjallisuusinstituutioita. Painotukseltaan lista on toki selkeästi angloamerikkalainen.) Proustin romaanisarja on myös vaikean kirjallisuuden maineessa. Sen kieli tai kerronta ei kuitenkaan ole erityisen vaikeasti ymmärrettävää, vaan maine perustunee pikemminkin romaanisarjan pitkäveteisyyteen ja massiiviseen sivumäärään.

Kadonnutta aikaa etsimässä oli ensimmäisiä modernismin ajan romaaneja, joka hyödynsi kerronnassaan tajunnanvirtateknikkaa. Teoksissa ei ole varsinaista juonta vaan kerronta polveilee kertojan muistosta toiseen suhteellisen sattumanvaraisesti. Kronologia on summittaista. Kirjasarja alkaa kertojan lapsuudenmuistoista ja etenee kohti aikuisuutta, mutta yksittäisten tapahtumien täsmällinen paikka aikajatkumolla jää usein hämäräksi. Ensimmäinen osa eli Combray alkaa kohtauksella, jossa kertoja makaa aikuisiällään sängyssä saamatta unta. Unettomuudesta hänelle muistuu mieleen lapsuus Combrayssa sekä herra Swannin iltaiset vierailut hänen vanhempiensa luona. Koska talossa oli vieras, kertoja joutui usein menemään yöpuulle ilman äitinsä hyvänyönsuukkoa eikä siksi saanut unta. Proustin teoksen keskeinen teema on muistot, niiden syntyminen ja olemus ihmisen mielensisäisenä kokemuksena. Combrayn kerronta saattaa kuitenkin vaikuttaa päällisin puolin jopa objektiiviselta, sillä kertoja on kuvauksissaan tunnollisen tarkka ja perusteellinen. Näkökulma on kuitenkin ehdottoman subjektiivinen. Kertojan tarkkailun kohteena ei olekaan itse menneisyys vaan muisto siitä; se, minkälaiseksi menneisyys on muotoutunut ja rakentunut hänen sisällään. Swannin vierailut ja niihin liittyvä unettomuus olivat pitkään kertojan ainoat muistot lapsuuden Combraysta. Kuuluisassa kohtauksessa kertoja kuitenkin maistaa teehen kastettua madeleine-leivosta, joka laukaisee hänen mielessään ”tahattoman muiston” (engl. involuntary memory):

Ja niinkuin japanilaisessa seuraleikissä jossa kastetaan posliiniseen vesimaljaan pieniä samannäköisiä paperipaloja, jotka heti veteen upottuaan oikenevat, kiertyvät, värjääntyvät eri värisiksi muuttuvat selkeästi ja tunnistettavasti kukiksi, taloiksi ja henkilöiksi, samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö, kaikki se mikä nyt muotoutuu ja kiinteytyy, kaupunki ja puutarhat, nousi minun teekupistani.

Teehen kastetun madeleine-leivoksen maku synnyttää kertojan mielessä kokonaisten muistojen sarjan, jossa Combrayn maisemat sekä erilaiset henkilöhahmot seurapiireineen ja sosiaalisine kuvioineen vilahtelevat haaveilevan ja herkkyyteen taipuvaisen pikkupojan silmin kuvitettuina. Usein kuvat on nostalgian värittämiä, selkeitä ja kirkkaita, täynnä rakkautta, jota kertoja kokee lapsuudenmaisemiaan ja niissä eläviä ihmisiä kohtaan.

Kirjallisuudenopinnoissani olen lukenut joskus tenttiä varten ranskalaisen kirjallisuudentutkijan Gerard Genetten tutkimuksen Narrative Discourse: an Essay in Method, joka tarkastelee erilaisia kerronnan konventioita Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan avulla. Genetten tutkimus on kirjallisuudentutkimuksen klassikoita ja ehdoton perusteos fiktiivisen kerronnan rakenteista. Sen kautta Proustin teosta oli helpompi lähestyä ja se auttoi kiinnittämään huomiota erityisesti siihen, mikä Proustin kerronnassa on erityistä.

Genetten tutkimuksessa mielenkiintoisimpia osia ovat hänen analyysinsa siitä, miten Proustin romaanisarjassa hahmotetaan aikaa ja sen etenemistä. Proustin teoksessa aika on jatkuvaa virtaa, josta kertojan muisti poimii pieniä palasia, yksittäisiä hetkiä ja havaintoja. Genetten mukaan perinteinen romaanikerronta rakentuu yleensä niin kutsuttujen tiivistelmien ja kohtausten vaihtelusta. Jotkut ajanjaksot tiivistetään muutamalla lauseella, kun taas tärkeitä tapahtumia kuvataan tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Genette havaitsee, että Proustin teossarja rakentuu kuitenkin kerronnan singulatiivisuuden ja iteratiivisuuden vaihteluille. Kyse ei ole siis ajan etenemisen nopeuttamisesta tai hidastamisesta kerronnan avulla, vaan ainutlatuisten hetkien ja usein samankaltaisina toistuvien tapahtumien vaihtelusta. Singulatiivi merkitsee siis, että kertoja viittaa vain yhteen yksittäiseen ajassa tapahtuneeseen hetkeen. Iteratiivisuudessa kertoja sen sijaan viittaa useisiin samankaltaisiin tapahtumiin yhden kerrontajakson sisällä. Iteratiivisuus on erittäin yleinen konventio mille tahansa kerronnalle. Proustin teoksessa tällaiset osat alkavat yleensä tapahtuman toistuvuutta ilmaisevalla lauseella: ”Kun me iltaisin istuimme talon edessä ison kastanjan alla – –.” Kertoja siis muistelee yhdellä kertaa useiden vuosienkin ajalle levittyneiden samankaltaisten tapahtumien joukkoa. Hän nostaa niistä esiin yksityiskohtia ja joitain repliikkejäkin, mutta ei erottele niiden täsmällistä ajankohtaa.

Genetten mukaan Proustin kerronnassa iteratiivisuuden käyttö on poikkeuksellista. Tavallisessa kerronnassa se on yleensä alisteinen muulle kerronnalle. Saatetaan mainita, mitä joka sunnuntai perheellä oli tapana tehdä ja sen jälkeen syvennytään kertomaan esimerkinomaisesti jostain tietystä sunnunaipäivästä. Proust kuitenkin käyttää iteratiivista tyyliä itsenäisenä rakenteena. Hän ei kuvaa mitään tiettyä tapahtumaa vaan kaikkia yhtäaikaisesti. Tyyli tuo hämmästyttävän luonnollisella ja lähes huomaamattomalla tavalla esiin ajan subjektiivista kokemusta. Oikeastaan perinteinen virtaviivainen kerrontatapa, jossa edetään kronologisesti tapahtumista toiseen, harvoin edustaa todellista inhimillistä kokemusta ajasta. Kuten Proustin romaanissa, muistoissa aika kapseloituu yksittäisiin hetkiin ja tapahtumiin, jotka puolestaan kerrostuvat ja sekoittuvat erilaisten irrallisten palasten kollaasiksi.

Kadonnutta aikaa etsimässä ei ainakaan ensimmäisen osan perusteella ole vaikea, mutta se vaatii seesteistä lukuhetkeä. Se on makusteluromaani, täynnä tunnelmia ja vaikutelmia, maisemia, yksityiskohtia sekä salaperäisiä ja koomisia henkilöhahmoja. Kerronta on ranskalaisen lavertelevaa, vaivattomasti soljuvaa, kaunista ja ehdottoman hienostunutta. Ei epäilystäkään, etteikö se olisi myös pitkäveteistä, mutta yleensä taistelun arvoista. Suosittelen lukiessa hyödyntämään tekstin loppuu koostettua listaa romaanin eri osioista. Sen avulla on huomattavasti helpompi hahmottaa tekstin kokonaisuutta.

Kadonnutta aikaa etsimässä muissa blogeissa: Luetut, lukemattomat; Ps. Rakastan kirjoja; Kujerruksia; Orfeuksen kääntöpiiri; Kirjanurkkaus