Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2011)
Alkuteos: We Need to Talk About Kevin
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 544
-
Lionel Shriver on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja. Poikani Kevin on hänen kahdeksas romaaninsa ja voitti vuonna 2005 naiskirjailijoille suunnatun Orange-palkinnon (nykyisin Baileys Women's Prize). Romaanissa Eva Katchadourian kirjoittaa miehelleen Franklinille kirjeitä, joiden pääaiheena on heidän poikansa Kevin. Kirjeiden kirjoitushetkellä Kevin istuu nuorisovankilassa tuomittuna järkyttävästä rikoksesta. Eva käy läpi Kevinin lapsuutta ymmärtääkseen, kuinka tähän tilanteeseen on tultu. Kevin ei alun perinkään ollut täysin normaali lapsi ja tuntui halveksivan elämää ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien. Toisalta ei Evakaan ollut kaikkien lämpimimmin ja rakastavin äiti. Syntyikö Kevin kylmäveriseksi rikolliseksi vai voiko lapsestaan kasvattaa psykopaatin? Trillerin tavoin Poikani Kevin panttailee lopullista yllätystään viimemetreilleen saakka.
Ennen Shriverin romaanin lukemista olin nähnyt Poikani Kevinistä vuonna 2011 tehdyn filmatisoinnin, joten kirjan yllätyskäänteet olivat minulle entuudestaan tuttuja. Valitettavasti romaanin paras anti perustuukin odottamattomille käänteille ja huolella rakennetulle juonelle, joten lukukokemus hävisi vaikuttavuudessa auttamattomasti elokuvaelämykselle. Filmatisointi onnistui myös rakentamaan visuaalisin keinoin tarinaan piinaavan jännittävän tunnelman, joka romaanissa jäi sen sijaan vaisuksi. Kun tarinan käänteet ovat tutut, Shriverin romaanin mielenkiintoisemmaksi ainekseksi nousee kuitenkin tarkka psykologinen henkilökuvaus.
Evan nykyisyden ja menneisyyden välillä on huima kuilu, joka vain kasvaa kasvamistaan mitä enemmän hän valottaa nykyistä ja mennyttä elämäänsä. Huippu-uran itselleen rakentanut menestynyt Eva näyttää menettäneen Kevinin rikoksen jälkeen lähes kaiken: työnsä, talonsa, ystävänsä ja ylpeytensä. Evan kertomuksen myötä nousee myös hyvin pian esiin, että Eva ja Franklin ovat eläneet täysin erilaisissa perheissä. Evan kokemuksen mukaan heillä on erikoinen ja hankala poika, jonka tunne-elämä ja sosiaalisten taitojen kehitys huolestuttaa häntä. Franklin puolestaan näyttäsi ajattelevan, ettei heidän pojassaan ole mitään epänormaalia, mutta hänen vaimonsa vaikuttaa ajoittain huolestuttavan tunnekylmältä. Menneisyyden ja nykyisyyden väliset aukot sekä henkilöhahmojen poikkeavat näkökulmat rakentavat romaaniin pahaenteistä jännitettä ja odotuksen tuntua.
Nyt kuitenkin ymmärrän, etten tehnyt virhettä silloin kun menin lapsivesitutkimukseen salaa vaan silloin kun pidin sen tulosta rauhoittavana. Tohtori Rhinestein ei selvittänyt, oliko lapsestani tulossa kaunainen, pahansuopa, välinpitämätön tai myötäsyntyisen häijy. Kuinkahan moni viskaisi saamansa kalan takaisin veteen, jos epämiellyttävät luonteenpiirteet näkyisivät testeissä?
Shriverin romaanin kiehtovimmaksi puoleksi jää lopulta se, ettei se anna lukijalleen valmiita vastauksia siitä, miksi Kevinistä kasvoi kylmäverinen nuorisorikollinen. Eva rakentaa Kevinissä kuvaa synnynnäisestä psykopaatista, jonka ilkeys tuli esiin jo vauvana ja poikkeuksellinen älykkyys ja tunnekylmyys viimeistään taaperoikäisenä. Toisaalta Evan penseä asennoituminen äitiyttä kohtaan saa lukijan epäilemään hänen luotettavuuttaan kertojana. Eva on epämiellyttävällä tavalla snobi ja itsekeskeinen henkilöhahmo. Hän ei pysty oitis rakastumaan omaan lapseensa vaan tuntee pikemminkin mustasukkaisuutta siitä, että poika varastaa hänen miehensä huomion ja estää häntä tekemästä työtään. Evan ilmeinen syyllisyydentunto kielisikin siitä, että osa hänestä epäilee myös, olisiko hän voinut tunnekylmyydessään kasvattaa itse pojastaan hirviön. Shriverin romaani haastaa käsitykset lapsista, äitiydestä ja rakkaudesta. Lapset eivät aina synny viattomiksi eivätkä vastuullisimmatkaan vanhemmat aina rakasta lastaan automaattisesti. Vai voiko vanhemman kohdalla pyytteettömintä rakkautta sittenkin olla kyky vihata ja pelätä häijyä lastaan?
Poikani Kevin muissa blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Kannesta kanteen, Sonjan lukuhetket, Sallan lukupäiväkirja, Luen ja kirjoitan, Leena Lumi, Pihin naisen elämää, Aamuvirkku yksisarvinen, Satun luetut, Juonittelua (avointa keskustelua kirjan juonesta ja tapahtumista)
Tämä kirja oli minulle iso lukuelämys pari vuotta sitten. Katsoin lukemisen jälkeen myös elokuvan, ja pidin sitä onnistuneena joskin ahdistavana. Kirja kyllä jytisi ja lujaa, ahmin sitä suorastaan. Minustakin Evan hahmossa on paljon sellaista, mikä jää vaivaamaan ja mille ei anneta selitystä. Samoin Kevin jää arvoitukseksi, lopulta.
VastaaPoistaElokuva on tosiaan niitä, jotka ovat hyviä, mutta samalla sen verran ahdistavia, ettei ihan heti tee mieli katsoa uudestaan. Hieman karmivaa oli sekin, että joissain kohdin jopa hieman säälin ja ymmärsin Keviniä (vaikka tiesin loppuratkaisunkin!). Tässä kirjassa pahasta tehdään hyvin inhimillistä.
PoistaEn ole nähnyt elokuvaa, mutta pidin kirjasta. Kertoja teki minusta inhimillisesti parhaansa vaikean asian äärellä. Rakkaus syttyi vähän hitaasti.
VastaaPoistaEhdin juuri kirjoittaa Englantilaisesta potilaaseen ja Schindlerin listaan liittyen, että kirjat ovat elokuvia rosoisempia ja monipuolisempia. Nyt aloin kuitenkin miettiä, palautuuko Poikani Kevin ihan vaan kiristyvään jännitykseen ja kumoaako se nyt sitten rosoisuuden ja monipuolisuuden. Pitääkö minun nyt katsoa Poikani Kevin? :-)
Itsekin kallistuisin sille puolelle, että Eva teki äitinä parhaansa. Hänen tunteensa taitavat olla äitiydestä puhuttaessa aikamoisia tabuja, mutta eivät varmaan tosielämässäkään kovin tavattomia, vaikka lapsi ei olisikaan niin karmiva tapaus kuin Kevin.
PoistaNiin, kyllä minä vähän olen sitä mieltä, että tämän romaanin suurin vaikuttavuus palautuu tuohon kiristyvään jännitykseen ja koska koin sen ensimmäisen kerran elokuvana, en saanut samaa jännitystä enää lukiessani romaania. Toisaalta onhan Poikani Kevin paljon monipuolisempi esimerkiksi henkilökuvauksen osalta kuin elokuva-adaptaationsa. Mutta ehdottomasti kannattaa katsoa elokuvakin. Ohjaaja Lynne Ramsay on aikaisempienkin töidensä perusteella lahjakas tapaus. :)
Aihe on tässä kirjassa mehukas ja sysäisi ajattelemaankin, ellei romaani olisi niin jaaritteleva ja rönsyilisi jatkuvasti epäolennaisuuksiin. Minua tämä kirja lähinnä pitkästytti, mutta osasyy saattaa olla myös se, että katsoin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, kun olin lukenut osan kirjasta. Ei olisi kannattanut: koko kirjalta tosiaan putosi pohja.
VastaaPoistaItse koin tuon täsmällisen ja yksityiskohtiin takertuvan kerronnan ihan mielenkiintoiseksi, mutta olisihan lukukokemus tosiaan ollut helpompi ja jännittävämpi, jos käänteitä ei olisi tiennyt etukäteen. Mitä muuten olit mieltä elokuvasta?
PoistaMinun pitää katsoa tuo elokuva. Kirja on kirkkaasti minun TOP-10:ssä...pitäisi joskus tarkistaa tuo kehumani TOP-10 sillä olen luetellut jo aika monta kirjaa, jotka kuuluvat siihen.
VastaaPoistaTämä on vain niin uskomaton tarina.
Suosittelen elokuvaa lämpimästi. Varsinkin, kun se ei voi enää pilata lukukokemusta.
PoistaTämä tarina tosiaan jää kummittelemaan mieleen.
Minusta taas Poikani Kevinissä on parasta se, että se ei vastaa kysymykseen siitä, onko Kevin syntyjään paha vai kasvaako hänestä sellainen. Ajatus synnynnäisestä pahuudesta on minulle henk.koht. melkoisen kestämätön, Hienosti olet asiaa analysoinut. Itsekin pidin tuota elokuvatoteutusta suht onnistuneena, mutta sain kyllä enemmän irti kirjasta. Luin ensin kirjan ja vasta sen jälkeen näin elokuvan.
VastaaPoistaMietin tässä juurikin Kevinin narsismia, kun olen kirjoittamassa bloggausta Emmanuel Carrèren Valheesta ja sitä pohtiessani tuli Kevin mieleen.
Minustakin tuo pahuuden problematikka on romaanissa kiehtovinta. Vaikka Kevin on karmiva ja epämiellyttävä henkilöhahmo, hänen ja Evan suhteessa on samalla jotain liikuttavaakin. Se, miten Eva taistelee ymmärtääkseen poikaansa, joka on jotenkin inhimillisen ymmärryksen tuolla puolen.
Poista