Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Sivumäärä: 200
-

On kesä vuonna 1990 ja DDR luhistuu. 16-vuotias Maria oleskelee poikaystävänsä Johanneksen perheen, Brendelien, maatilalla Itä-Saksan maaseudulla. Länsi, luvattu maa, on tullut hetkessä lähelle ja tavoitettavaksi. Marian ja Johanneksen kaltaisten nuorten mahdollisuudet aukeavat aivan uudella tavalla. ”Me voidaan nyt mennä mihin vain, rajaa ei enää ole”, Johannes ilakoi Marialle. ”– – meidän elämästä tulee ihan toisenlainen kuin me ollaan kuviteltu.” Johannes innostuu valokuvaamisesta ja alkaa suunnitella uutta tulevaisuuttaan taiteilijana. Maria ei kuitenkaan innostu uusista mahdollisuuksistaan kuten Johannes. Kun muut näkevät jo visioita tulevasta, Maria kaivautuukin syvemmälle vanhaan maailmaan. Hän löytää aivan oman jähmettyneen todellisuutensa, johon länsi tai tulevaisuus ei ylety. Hän löytää Hennerin, naapurin nelikymppisen miehen, jonka kanssa hän aloittaa pakkomielteisen kiihkeän suhteen.

Vielä joskus kerromme kaiken tuo mieleen Jane Campionin Oscar-palkitun elokuvan Piano. Marian ja Hennerin suhteessa on samanlaista uhkaavuuden, viattomuuden ja kielletyn rakkauden tuntua kuin Holly Hunterin ja Harvey Keitelin näyttelemien Adan ja Georgen tarinassa. Henner on hieman enemmän kuin nuori ja naiivi Maria olisi vielä valmis kestämään. Heidän suhteensa kiihkeä jännite syntyy vaarallisuuden tunteesta; siitä, että tilanne pysyy vain niukin naukin Marian hallinnassa. Henner on kuin arvaamaton petoeläin, joka ei vastaa teoistaan, kun hänelle on jo sanottu kyllä.

Hänen painonsa oli vähällä musertaa minut, hänen halussaan oli jotain eläimellistä, ennakoimatonta, jotain, mikä toi minulle mieleen asioita, jotka ovat tapahtuneet kauan ennen minun aikaani, joita en voi tietää ja joista silti uskon olevani selvillä, ikään kuin muistini olisi vain osa jotakin laajempaa muistia.

Marian ja Hennerin salainen suhde edustaa romaanissa vastapainoa 1990-luvun Saksan eteen päin suuntautuneelle ja optimistiselle yhteiskunnalle. Mariassa ja Hennerissä heijastuu menneisyys, koko DDR:n arka ja vaiettu historia. Heidän väkivallan ja rakkauden sekaisessa suhteessaan kertautuu entisten sukupolvien salaisuudet ja piinat, Hennerin äidin raiskaustrauma ja Brendelien isoäidin salainen suhde renkiin. Nuori Maria jopa kokee konkreettisesti tunteidensa kohoavan jostain syvempää ja kauempaa, kuin missä hän on voinut olla. Myös vaikenemisesta nousee romaanissa itäsaksalaisuuden kuva. Rajojen avautuessa koittaa onni, parempi tulevaisuus ja uudet mahdolisuudet, mutta samalla jotkin asiat painuvat muistin kätköihin, sillä ne, jotka eivät ole niitä kokeneet, eivät kuitenkaan ymmärtäisi: ”– – jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.”

Daniela Krienin romaani oli täydellinen välipala heinäkuun helteille. Sen niukkasanainen kerronta ja lyhyet rytmikkäät lauseet sopivat raukean kuumiin päiviin, kun aivot eivät pysty käsittelemään mitään kovin monimutkaista ja rönsyilevää. Tarina etenee viihdyttävällä temmolla ja sen yhteiskunnalliset ja historialliset kytkennät ovat sopivan selkeitä ja anatavat lukijalle riittävästi pureskeltavaa. Toisaalta elämää tärkeämmäksi teokseksi Vielä joskus kerromme kaiken on hieman liian tyylipuhdas ja naiivi. Mielenkiintoisen lisän romaaniin tuo kuitenkin romaanin miljöö. Havahduin vasta tätä kirjaa lukiessani, että 1990-luvun alustakin on jo niin kauan, että siitä voi aidosti nostalgisoida. 

Vielä joskus kerromme kaiken muissa blogeissa: Kirjainten virrassa; Sallan lukupäiväkirja; Leena Lumi; Erjan lukupäiväkirja; Mustetta paperilla; Reader, why did I marry him; Kulttuuri kukoistaa; Rakkaudesta kirjoihin; Mari A:n kirjablogi; Ullan luetut kirjat; Kirjasähkökäyrä; Lukutoukan kulttuuriblogi