Jari Tervo: Layla

Kuten varmasti moni muukin, tartuin Tervon Laylaan, koska halusin tietää, miksi se myy ja miksi se on niin paljon esillä mediassa. En ole lukenut Tervon kirjoja aikaisemmin ja tajusin juuri, ettei minulla ole myöskään minkäänlaista mielikuvaa siitä, minkälaista kirjallisuutta Tervo kirjoittaa? Mikä on Tervon kohdeyleisö? Tietämättömyydestäni huolimatta jotenkin oletan, että Tervo on Laylan kanssa poistunut siltä omimmalta alueeltaan. Joku Tervoa enemmänkin lukenut voi toki valaista, onko todella näin.

Layla rakentuu useista henkilöhahmoista sekä heidän tarinoidensa kietoutumisesta toisiinsa. Aiheina ovat prostituutio, ihmiskauppa ja maahanmuutto. Tapahtumapaikkoja ovat pääasiassa Istanbul ja Helsinki. En juurikaan pitänyt Laylasta. Tervon kerrontatyyli on lakonisen toteavaa. Vaikka sinänsä objektiivisen oloisessa kerronnassa häivähtää henkilöhahmojen näkökulma, se jää hyvin pinnalliseksi. Parhaimmillaan Tervo on kuvatessaan kauppatieteiden maisteria ja parittajaa, keski-ikäistä Armonlahtea. Muut henkilöhahmot ovat paperinukkemaisia, niin kuin kertoja tarkkailisi heitä ylhäältäpäin ja vain raportoisi heidän tekemisiään. Tervo on antanut itselleen melko haasteellisen tehtävän yrittäessään eläytyä teini-ikäisen kurditytön ihmiskaupan uhrin ja seksiorjan asemaan. Laylan ajatukset eivät ole mielestäni uskottavia tai koskettavia. Hahmo jää etäiseksi eikä hänestä synny romaanin sivuilla omaa ainutlaatuista yksilöään. Pikemminkin hän tuntuu jäävän jonkinlaiseksi oppikirja-esimerkiksi (ihmiskauppa-uhri-Layla) siitä, kuinka Suomessakin tapahtuu ihmiskauppaa ja prostituutiota.

 

Tervo yrittää myös jotenkin liian itsetarkoituksellisesti rakentaa sympatiaa kirjassa kuvattuja elämän laitapuolelle joutuneita naishahmoja kohtaan. Ihan niin kuin lukijat muuten halveksisivat heitä tai kuvittelisivat heidän ajautuneen tilanteeseensa täysin omaa syytään. Pohdin kirjaa lukiessani, että tarvitseeko alkoholisti-prosti-Helenan todella olla kiinnostunut tähtitieteestä ja vaikuttaa siten jotenkin älykkäämmältä, jotta hän saisi lukijalta arvostusta ja sympatiaa. Kai prostituoidulla on silti oikeus ihmisarvoon ja ymmärrykseen, vaikka hän ei olisikaan erityisen älykäs, lukenut tai kiinnostunut tieteestä, taiteesta tai kulttuurista.

Pidin kuitenkin siitä, että Tervo kytki prostituution ja ihmiskaupan teemoihin laajemmin erilaisia, erityisesti suomalaisen yhteiskunnan ongelmakohtia kuten maahanmuuttovastaisuutta, taloudellista ahdinkoa sekä huoltajuuskiistoja. Olivat Laylan henkilöhahmot sitten parittajia, kunniamurhaajia, ihmiskauppaajia tai näiden uhreja, he kaikki ovat joutuneet tilanteeseensa, koska jokin yhteiskunnassa on mennyt vikaan. Kukaan ei ole auttanut, kun he ovat apua tarvinneet, tai heidän ahdinkoaan ei ole ymmärretty oikein. Ongelmat kietoutuvat toisiinsa ja aiheuttavat jonkinlaisen noidankehän.

Riippumatta kuitenkaan Tervon kerrontatyylistä tai näkökulmista tällaisessa kirjallisuudessa on mielestäni jotain epämukavaa. Jotenkin en vain voi olla epäilemättä, että tämänkin kirjan taustalla on ennen kaikkea se, että ollaan haluttu tarttua aiheeseen, joka myy hyvin. Teoksen yhteiskunnallinen sanoma tuntuu jäävän aiheen raflaavuuden alle. Tietenkään en ole sitä mieltä, että tällaiset ongelmat pitäisi lakaista maton alle tai että niistä tulisi vaieta. Kuitenkin tulee vähän sellainen olo, että monet ihmiset lukevat tällaisia kirjoja uteliaisuuttaan. Eivät siksi, että he haluaisivat hyvää ja kriittisesti käsiteltyä tietoa maahanmuutosta ja ihmiskaupasta Suomessa ja Euroopassa. Saatan vaikuttaa kauhealta ihmiseltä, mutta täytyy myöntää, että omankin lukemiseni pohjalla oli uteliaisuus, rankkojen tapahtumien kauhistelemiseen pohjautuva nautinto, joka tuntuu vastaavan kauhukirjallisuudesta saatua nautintoa. Ihmiset tykkäävät lukea pahoista ja raaoista asioista, kun he voivat tehdä sen omasta turvallisesta elämästään käsin pelkäämättä että itse joutuisivat samaan tilanteeseen. Olen siis hieman skeptinen sen suhteen, tuottaako tämäkään teos mitään muutosta yhteiskunnassa varsinkaan niiden ihmisten elämässä, joista se kertoo.

En ihmettele kritiikkiä, jota Tervon kirja on kurditahoilta saanut. Esimerkiksi Uuden Suomen sivuilla lakimies ja kurdi Husein Muhammed kritisoi Tervoa huonoista taustatiedoista ja selkeistä asiavirheistä kurdikulttuurin kuvaamisessa. Ajattelin itsekin monta kertaa kirjaa lukiessani, että toivottavasti kukaan ei lue tätä jonkinlaisena totuutena kaikista kurdeista. Tervon puolustukseksi voisi kuitenkin sanoa, että tuskin Tervo on itsekään tarkoittanut kirjaansa jonkinlaiseksi kattavaksi kuvaukseksi kurdikulttuurista. Kyllä kirjailija voi jonkin verran myös luottaa lukijoidensa lukutaitoon ja suhteellisuudentajuun. Tervon puolustus Husein Muhammedin kirjoitukseen on niinikään luettavissa Uuden Suomen sivuilta ja Tervolla on mielestäni hyviä pointteja. Hänen mielestään todellisuus voi romaanissa antaa periksi fiktiolle. Ja tottahan se on. Ei kirjailijaa ole mielestäni tarkoitus pitää jonkinlaisena maailman totuuden äänitorvena, eikä romaaneja kannata lukea kuin tietosanakirjaa. Toisaalta minusta tuntuu jotenkin omituiselta lukea vieraan kulttuurin teini-ikäisen tytön ahdingosta keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjoittamana. Välttämättäkin tulee mieleen, että ehkä olisi parempi lukea tästä jonkun sellaisen näkökulmasta, jonka elämässä tämä on läheisempää todellisuutta. Tokihan kirjailija voi kirjoittaa myös siitä, mitä hän ei itse tunne, mutta Layla pistää miettimään, miksi suomalainen maahanmuuttokirjallisuus tuntuu olevan Tervon tai Anja Snellmanin kirjoittamaa? Onko todella niin, että Suomen maahanmuuttajaväestössä ei ole kirjailijoiksi pyrkiviä? Vai onko todella niin, että maahanmuuttokirjallisuus myy Suomessa vain siksi, että se on Tervon kirjoittamaa?

-

Jari Tervo: Layla (WSOY, 2011)

Sivumäärä: 361

Laura Gustafsson: Huorasatu

”AFRODITE: Onks toi…

PENELOPE: Telkkari, on.

AFRODITE: Onpa se erinäköinen.

TELEMAKHOS: Äiti. Voitko tehdä kaksi Cosmoa. Pliis.

Telemakhos katsoo Afroditea.

TELEMAKHOS: Ooksä alkuperäinen?

AFRODITE: Öö. Joo?

TELEMAKHOS: Ei ku mä näin vaan kerran yhden drag-artistin, joka teki sut. Siis esitti sua. Siis jos sä oot alkuperäinen.

PENELOPE: Telkku, kyllä se on alkuperäinen.

Telemakhos ottaa siemauksen Cosmopolitania.

TELEMAKHOS: Nyt kun iskä edesmeni, mä saan olla niin hinttari, kun huvittaa.”

Laura Gustafsson on valmistunut kandidaatiksi kotimaisesta kirjallisuudesta ja opiskelee dramaturgiaa. Huorasatu on hänen esikoiskirjansa, joka sai ilmestyessään sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden että Finlandia-ehdokkuuden. Huorasatuun perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Ryhmäteatterissa 31.1.2013.

Huorasadussa Gustafsson tuntuu feminismin nimissä tekevät parodiaa kaikesta mahdollisesta: myyteistä, historiasta, suomalaisesta mediasta, populaarikulttuurista sekä tietenkin myös feminismistä itsestään. Feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa peräänkuulutettiin aikoinaan naisen oman kirjallisen tradition synnyttämistä. Naisten tulisi kirjoittaessaan vapautua patriarkaalisesta tavasta luoda kirjallisuutta ja löytää oma kielensä ja ilmaisutapansa. Huorasadussa Laura Gustafsson on vapautunut kaikista mahdollisista kirjoittamisen, kertomisen ja sovinnaisuuden säännöistä. Hänen kerrontatyylinsä on provosoivan töksähtelevää ja epätyyliteltyä. Monesti hän liioittelee ja hyperbolisoi naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, miesten sovinistisuutta ja naisten asemaa esimerkiksi työelämässä. Henkilöhahmot, eteenkin miehet ovat stereotypisoituja, tapahtumat ovat absurdeja ja väkivalta usein estottoman makaaberia.

Romaani koostuu monenlaisista eri tarinalinjoista sekä sivujuonista mutta keskeisimpinä hahmoina ovat jumalatar Afrodite sekä prostituoiduiksi ryhtyvät Milla ja Kalla. Afrodite on menettänyt rakastajansa Manalalle ja päättää lähteä hakemaan häntä takaisin elävien joukkoon. Epäonnisesti hän kuitenkin päätyy Helsinkiin kaupungin nimen harhaanjohtavan ensitavun ansiosta. Helsingissä hän ystävystyy Millan ja Kallan kanssa. Gustafsson pistää romaanissaan monet tutut ja tuntemattomatkin myytit päälaelleen. Kaikista tarinoista hän nostaa esiin nimenomaan naisen roolin ja sovittaa sen realistisen maailman kontekstiin. Hän ikään kuin vastaa tarinoillaan kysymykseen, miltä asiat oikeasti näyttäisivät, jos ne kuvattaisiin naisen näkökulmasta.

Koin Huorasadun kerronnan yksinkertaisuudessaan rasittavan naiiviksi ja pikkunokkelaksi. Kuitenkin Huorasatu on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos. Liioitteluista ja stereotypioista huolimatta Gustafssonin jutuissa on myös kammottavalla tavalla ripaus todellisuutta. Vaikka päällisin puolin Gustafssonin teksti on viihteellisen ja hiomattoman oloista, sen rivien välistä käy ilmi, että kyseessä on hyvin älykäs, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutunut teos. Puhumattakaan siitä, että Gustafssonilla on ilmiömäinen tietämys kaikista mahdollisista myyttisistä hahmoista. Itse jouduin lukemaan teosta älypuhelin kädessä, jotta voisin aina uuden myyttisen nimen ilmaantuessa tarkistaa, minkälaisesta hahmosta on oikeastaan kysymys. Kerrontatyylillään Gustafsson tuntuu ravistelevan lukijan käsityksiä siitä, miten vakavasti otettava naiskirjallisuus on kirjoitettu. Jopa romaanin kansiliepeessä oleva hemaiseva kuva  glamourblondiksi itseään kutsuvasta kirjailijasta tuntuu pilkkaavan lukijan mielikuvia siitä, miltä vakavasti otettavan naiskirjailijan pitäisi näyttää.

Gustafsson tuo yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme näkyväksi sellaisia asioita, jotka ovat jatkuvasti ympärillämme mutta joihin emme osaa enää kiinnittää huomiota. Kuinka esimerkiksi naisia, rakkautta ja seksiä representoidaan, kuinka niistä puhutaan, kirjoitetaan ja lauletaan ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka me, sekä miehet että naiset, kohtelemme naisia ja naiseutta. Gustafsson ei kuitenkaan läväytä havaintojaan minkäänlaisena julistettuna totuutena lukijan eteen vaan antaa lukijalle myös mahdollisuuden oivaltaa ja huomata ne suoraa nenässä olleet asiat itse.

” Hah, onnistuimme, Kostottaret riemuitsivat. Mutta mitä kummaa, Taivaan sukupuolijakauma ei silti tasaantunut. Nyt on itsereflektion paikka, Kostottaret totesivat. Mutta vika ei ollut heissä. Oli jälleen katsottava ihmistä. He ymmärsivät että kaikki naiset eivät halunneet tarjota toisilleen yhdistymistä ja avunantoa vaan kohtelivat toisiaan samoin kuin miehet kohtelivat heitä. Tällaista peliä, huusivat Kostottaret. He suuttuivat niin pahanpäiväisesti että rakensivat Helvettiin aivan oman sopen naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siellä nämä luopiot saisivat kokonaisen ikuisuuden ajan kuunnella seksivitsejä, kärsiä rintojen tuijottamisesta, keittää kahvia ja haistella pieruja.”

-

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)

Sivumäärä: 294