maanantai 19. toukokuuta 2014

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (Moreeni 2012)
Sivumäärä: 193
-

Minä kuuntelen korvilla iholla silmillä suulla ja painun kerrostalon kaikista lattioista läpi ja vihaan itseäni enemmän kuin sinua. Kuolleet puhuvat niin ettei siitä tule loppua laisinkaan, läpi kuuroista korvista ja huutavista seinistä, minä rakennan seinistä ovettoman huoneen ja sinä tulet sinnekin.

Tanja Lintula on koulutukseltaan psykologi ja Huomenna rakastan vähemmän on hänen esikoisteoksensa. Romaani on kuvaus itsemurhan aiheuttamista surun, vihan, kaipauksen ja syyllisyyden tunteista. Sen keskiössä on Uula ja ennen kaikkea Uulan sisäinen elämä. Uula rakastaa edelleen itsemurhan tehnyttä Sofiaa, vaikka asuukin jo yhdessä Kertun kanssa. Huomenna rakastan vähemmän on tunteiden ryöpytys; kirja, jossa ei kuvata tapahtumia vaan tunnetiloja. Uulan sisäinen maailma elää Lintulan monipuolisissa vertauskuvissa. Hankalat ja ahdistavat tunteet saavat ymmärrettävissä olevan muodon, kun ne konkretisoituivat tilaksi ja liikkeeksi.

On niitä, joiden mieleen harhailee iso ajatus kerran vuosikymmenessä. Ja sitten on kerttuja, joiden päässä isot ajatukset ovat littaantuneet kerrostaloihin, kuusi kerrosta ja kolmetoista tuuletusparveketta. Niiden kaiteilla ne ajatukset killuvat ja kiipeävät kiljumaan kattoluukkuihin, yhtiökokous on aina keskiviikkoisin ja puheenjohtaja vaihdetaan viikottain, ainakin. Eivätkä tuuletusparvekkeet koskaan vähene, koska kerroksia valetaan aina vähän lisää, kyllä betonia riittää eikä rusinaista kokouspullaa voi koskaan leipoa liikaa.

Lintulan kieli on taidokkaan runollista ja soljuvaa. Lähes mikä tahansa romaanin kohta olisi muusta kerronnasta erilleen irrotettuna siteerattavaksi sopiva, hieno ajatusten kiteytymä. Se on kuitenkin yksi Lintulan romaanin ongelmista. Hänen kielensä on yhtä tehokeinoa toisensa perään, hengästyttävää rytmiä, vertauskuvausten ryöpytystä. Kun kerronta on pelkkää tehokeinoa, siinä ei yhtäkkiä olekaan enää mitään tehokasta tai pysäyttävää. Siitä tulee tarinan edetessä uuvuttavaa.


Lintulan romaania leimaa keskeneräisyyden tunne. Siinä on aihetta ja mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta aivan kuin kirjoitusprosessia ei olisi viety ihan loppuun. Kirjan niukat 193 sivua ovat nekin aivan liikaa, kun tarina käy selväksi jo kirjan ensimmäisellä neljänneksellä. Loppu on samojen asioiden toistamista eri sanoin ja erilaisin vertauskuvin. Vaikka romaani käsittelee ristiriitaisia tunteita, sen henkilöhahmot ovat yllättävän yksioikoisia, jopa hieman karikatyyrimaisia. Varsinkin Uulan uusi tyttöystävä Kerttu tuntuu lähes maanisen hössöttävältä naistenlehtinaiselta, joka on suorastaan epäuskottavan kuuro ja sokea puolisonsa tunteille ja tarpeille. Lukijalle ei selviä, mikä Kertussa on saanut Uulan ajautumaan suhteeseen alun perinkään. Romaanin kolmiodraama ei aiheuta varsinaista jännitettä, koska Uulan ja Kertun suhde ei tunnu todelliselta. Uulan itsemurhan tehnyt rakastettu Sofia ei hänkään ole erityisen ihastuttava ihminen, mutta hänessä on sentään pilkahdus jotain kiehtovaa ja aitoa.

Huomenna rakastan vähemmän olisi toiminut upeasti novellina tai proosarunona, mutta romaanina se on aivan liikaa. Uula käy läpi samoja tunnetiloja uudelleen ja uudelleen, hän kysyy jatkuvasti samat kysymykset ja palaa aina vain uudestaan samoihin kipeisiin muistoihin. Tavallaan romaani on hyvin realistinen kuvaus ihmismielestä, jotka yrittää selviytyä traumaattisesta kokemuksesta. Lintulan kirja voisikin toimia ehkä jonkinlaisena terapiakirjana sellaiselle, joka käy samankaltaisia asioita ja tunteita läpi. Realistisuus ei kuitenkaan tee romaanista eheää kokonaisuutta eikä se tarjoa paljoakaan sille, joka etsii hyvää tarinaa tai laadukasta kirjallisuutta.

Huomenna rakastan vähemmän muissa blogeissa: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Ilselä, Morren maailma, Kirjasähkökäyrä

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet


Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet (yhteisnide, Gummerus 2013)
Alkuteos: Stum sitter guden 2002; Alla de stillsamma döda 2003
Suomentaja: Jaana Nikula
Sivumäärä: 622
-

Mainitsin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä kirjoittamani postauksen yhteydessä, että olen yrittänyt ravistella rikoskirjallisuutta kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja. Olen kuullut Anna Janssonin Maria Wern -kirjoja kehuttavan useassakin yhteydessä, joten kun vastaani tuli kaksi ensimmäistä Maria Werniä kätevänä pokkarimallisena yhteisniteenä, päätin antaa pohjoismaiselle dekkarille tilaisuuden.

Omien lukurajojeni koetteleminen on opettanut minulle, minkälainen lukija olen. En ole ennen nyrpistellyt viihteellisemmälle kirjallisuudelle, mutta tällä kertaa en vain jaksanut mitenkään innostua romaanin juonen käänteistä tai henkilöhahmoista. Hain Maria Wern -dekkareilta viihdettä, cliff-hangereita ja jännitystä. Romaanit osoittautuivat minulle kuitenkin pahemmaksi pakkopullaksi kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.


Maria Wern -dekkareiden ensimmäisessä osassa Vaitelias jumala ratkaistava rikos kietoutuu muinaisen skandinaavisen mytologian ympärille. Romaanin alussa nuorempi konstaapeli Maria Wern ja hänen rikostutkijakollegansa Hartman todistavat rituaalimurhan jälkiä. Skandinaavinen mytologia on houkutteleva teema ja selittää kiehtovalla tavalla tapahtuneen murhan motiiveja. Valitettavasti Vaitelias jumala ei kuitenkaan ole mikään Da Vinci -koodi. Kirjailijan taustatutkimus ei riitä siihen, että teema suodattuisi läpi koko romaanin ja rikos alkaisi avautua piinaavasti vihje vihjeeltä ja pala palalta. Wernin ja hänen kollegoidensa rikostutkina on summittaista sohimista sinne tänne ja tapaukset ratkeavat pikemminkin sattumalta kuin Wernin tai kenenkään muunkaan verrattomien älynlahjojen vuoksi. Wernin työskentelytyyli voi toki olla realistisempaa kuin Hercule Poirotin, mutta se ei tee romaanista yhtään kiinnostavampaa.

Kalpeissa ja kuolleissa on vielä mitään sanomattomampi juoni kuin Vaiteliaassa jumalassa. Yrttitarhuri Rosmarien aviomies on kadonnut ja pian poliisi löytää kolmen henkilön ruumiit, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin kadonneeseen. Romaanista löytyy jälleen sinällään mielenkiintoisia aihioita kuten yrtit ja kasvimyrkyt, rauhanturvaajat, perheväkivalta tai kettutytöt. Kaikki aihiot kaipaisivat kuitenkin lihaa luidensa päälle, tarkempaa syventymistä ja tematisointia. Nyt ne jäävät hyvin ohuiksi ja huteriksi motiiveiksi, eivätkä onnistu rakentamaan napakkaa kokonaisuutta. Janssonin tapa käsitellä teemojaan on tylsä ja ponneton. Hänen aiheenaan saattaa olla perheväkivalta, mutta hän ei tee siitä yhteiskunnallista kommentaaria. Hän laittaa henkilöhahmonsa käymään perhekriisejä, mutta ne eivät liity millään tavalla käsillä olevaan rikokseen tai heijasta siitä, mitä henkilöhahmot joutuvat työssään käymään läpi. Janssonin dekkareista puuttuu moniulotteisuutta ja syvempää temaattista tajua.

Janssonin kerronta on myös tylsähkön tyylitöntä. Vaitelias jumala tosin alkaa lupaavalla ympäristön kuvauksella ja päähenkilön esittelyllä:

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuvat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. – – Nuorempi konstaapeli Maria Wern käveli miehen vierellä käsi tämän kapeitten harteitten ympärillä. Marian pitkä vaalea palmikko heilahteli puolelta toiselle kun hän harppoi terävien kivien ja kiemurtelevien juurien yli. Taskulampun valokiila etsiytyi kohti hakkaavaa ääntä, joka kuului nyt voimakkaampana. Lehtipuiden paljaat oksat kurottivat kohti taivaalta virtaavaa heikkoa valoa. Yön ja aamun rajamailla kaikki värit olivat harmaita.

Kuvauksessa on elokuvallista tunnelmointia. Vaikka kielikuvat eivät ole erityisen tuoreita, lukija voi silti eläytyä tilanteeseen; aistia kylmät lumihiutaleet, kuulla pahaenteisen hakkaavan äänen, kun hirtetty ruumis kolahtelee puunrunkoa vasten, kuulla ehkä jopa henkilöhahmojen askelten narahtelun lumessa. Kerronta kiinnittää lukijan huomion valikoivasti yksityiskohtiin kuin kameran linssi luoden vahvoja vaikutelmia. Jopa viimeisessä lauseessa aamuyön harmaudesta on jokin runollinen kaiku. Harmikseni tunnelmointi loppuu kuitenkin tähän alkukuvaan, jonka jälkeen romaanin kerrontaa pelkistyy puisevaksi raportoinniksi.

Kiinnostuin Maria Wern -dekkareista muun muassa siksi, että niissä kuulemma pureudutaan tavanomaista enemmän päähenkilön siviilielämään. En ole niin hyvin perehtynyt pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, että osaisin tehdä itse vertailuja. Maria Wernin perhe-elämä tulee kuitenkin lukijalle jo kahden romaanin aikana hyvin tutuksi – siis raivostuttavan tutuksi. Maria Wern velloo ja velloo ongelmissaan, jotka henkilöityvät hävyttömään anoppiin ja käsittämättömän typerään aviomieheen. Vahvan naisen ikonisessa hahmossa, menestyneessä rikospoliisi Maria Wernissä ei kuitenkaan ole sen vertaa sisua, että hän kävelisi pois liitosta, jossa aviomies on vain yksi lapsi kahden muun joukossa. Asetelmassa on kenties haettu jonkinlaista mielenkiintoista vastaparia Maria Wernin vahvalle ammatti-identiteetille, mutta Wernin perhe-elämä on yksioikoisuudessaan ja toisteisuudessaan pitkästyttävää ja turhauttavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan on siis todettava, että pohjoismainen dekkari ei ole minun lajini laisinkaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla asiaan hieman paremmin perehtyneiltä, miten nämä Maria Wernit suhteutuvat muihin saman lajin edustajiin. Poikkeavatko nämä erityisesti muista pohjoismaisista dekkareista vai ovatko nämä juuri sitä perinteisintä tyyliä? Jäin myös pohtimaan, kehittyisivätkö Janssonin juonikuviot ja henkilöhahmot Maria Wernien jälkimmäisissä osissa.

Kalpeat ja kuolleet muissa blogeissa: Lukutoukan ruokalista