Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet (yhteisnide, Gummerus 2013)

Alkuteos: Stum sitter guden 2002; Alla de stillsamma döda 2003

Suomentaja: Jaana Nikula

Sivumäärä: 622

-

Mainitsin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä kirjoittamani postauksen yhteydessä, että olen yrittänyt ravistella rikoskirjallisuutta kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja. Olen kuullut Anna Janssonin Maria Wern -kirjoja kehuttavan useassakin yhteydessä, joten kun vastaani tuli kaksi ensimmäistä Maria Werniä kätevänä pokkarimallisena yhteisniteenä, päätin antaa pohjoismaiselle dekkarille tilaisuuden.

Omien lukurajojeni koetteleminen on opettanut minulle, minkälainen lukija olen. En ole ennen nyrpistellyt viihteellisemmälle kirjallisuudelle, mutta tällä kertaa en vain jaksanut mitenkään innostua romaanin juonen käänteistä tai henkilöhahmoista. Hain Maria Wern -dekkareilta viihdettä, cliff-hangereita ja jännitystä. Romaanit osoittautuivat minulle kuitenkin pahemmaksi pakkopullaksi kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

Maria Wern -dekkareiden ensimmäisessä osassa Vaitelias jumala ratkaistava rikos kietoutuu muinaisen skandinaavisen mytologian ympärille. Romaanin alussa nuorempi konstaapeli Maria Wern ja hänen rikostutkijakollegansa Hartman todistavat rituaalimurhan jälkiä. Skandinaavinen mytologia on houkutteleva teema ja selittää kiehtovalla tavalla tapahtuneen murhan motiiveja. Valitettavasti Vaitelias jumala ei kuitenkaan ole mikään Da Vinci -koodi. Kirjailijan taustatutkimus ei riitä siihen, että teema suodattuisi läpi koko romaanin ja rikos alkaisi avautua piinaavasti vihje vihjeeltä ja pala palalta. Wernin ja hänen kollegoidensa rikostutkina on summittaista sohimista sinne tänne ja tapaukset ratkeavat pikemminkin sattumalta kuin Wernin tai kenenkään muunkaan verrattomien älynlahjojen vuoksi. Wernin työskentelytyyli voi toki olla realistisempaa kuin Hercule Poirotin, mutta se ei tee romaanista yhtään kiinnostavampaa.

Kalpeissa ja kuolleissa on vielä mitään sanomattomampi juoni kuin Vaiteliaassa jumalassa. Yrttitarhuri Rosmarien aviomies on kadonnut ja pian poliisi löytää kolmen henkilön ruumiit, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin kadonneeseen. Romaanista löytyy jälleen sinällään mielenkiintoisia aihioita kuten yrtit ja kasvimyrkyt, rauhanturvaajat, perheväkivalta tai kettutytöt. Kaikki aihiot kaipaisivat kuitenkin lihaa luidensa päälle, tarkempaa syventymistä ja tematisointia. Nyt ne jäävät hyvin ohuiksi ja huteriksi motiiveiksi, eivätkä onnistu rakentamaan napakkaa kokonaisuutta. Janssonin tapa käsitellä teemojaan on tylsä ja ponneton. Hänen aiheenaan saattaa olla perheväkivalta, mutta hän ei tee siitä yhteiskunnallista kommentaaria. Hän laittaa henkilöhahmonsa käymään perhekriisejä, mutta ne eivät liity millään tavalla käsillä olevaan rikokseen tai heijasta siitä, mitä henkilöhahmot joutuvat työssään käymään läpi. Janssonin dekkareista puuttuu moniulotteisuutta ja syvempää temaattista tajua.

Janssonin kerronta on myös tylsähkön tyylitöntä. Vaitelias jumala tosin alkaa lupaavalla ympäristön kuvauksella ja päähenkilön esittelyllä:

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuvat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. – – Nuorempi konstaapeli Maria Wern käveli miehen vierellä käsi tämän kapeitten harteitten ympärillä. Marian pitkä vaalea palmikko heilahteli puolelta toiselle kun hän harppoi terävien kivien ja kiemurtelevien juurien yli. Taskulampun valokiila etsiytyi kohti hakkaavaa ääntä, joka kuului nyt voimakkaampana. Lehtipuiden paljaat oksat kurottivat kohti taivaalta virtaavaa heikkoa valoa. Yön ja aamun rajamailla kaikki värit olivat harmaita.

Kuvauksessa on elokuvallista tunnelmointia. Vaikka kielikuvat eivät ole erityisen tuoreita, lukija voi silti eläytyä tilanteeseen; aistia kylmät lumihiutaleet, kuulla pahaenteisen hakkaavan äänen, kun hirtetty ruumis kolahtelee puunrunkoa vasten, kuulla ehkä jopa henkilöhahmojen askelten narahtelun lumessa. Kerronta kiinnittää lukijan huomion valikoivasti yksityiskohtiin kuin kameran linssi luoden vahvoja vaikutelmia. Jopa viimeisessä lauseessa aamuyön harmaudesta on jokin runollinen kaiku. Harmikseni tunnelmointi loppuu kuitenkin tähän alkukuvaan, jonka jälkeen romaanin kerrontaa pelkistyy puisevaksi raportoinniksi.

Kiinnostuin Maria Wern -dekkareista muun muassa siksi, että niissä kuulemma pureudutaan tavanomaista enemmän päähenkilön siviilielämään. En ole niin hyvin perehtynyt pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, että osaisin tehdä itse vertailuja. Maria Wernin perhe-elämä tulee kuitenkin lukijalle jo kahden romaanin aikana hyvin tutuksi – siis raivostuttavan tutuksi. Maria Wern velloo ja velloo ongelmissaan, jotka henkilöityvät hävyttömään anoppiin ja käsittämättömän typerään aviomieheen. Vahvan naisen ikonisessa hahmossa, menestyneessä rikospoliisi Maria Wernissä ei kuitenkaan ole sen vertaa sisua, että hän kävelisi pois liitosta, jossa aviomies on vain yksi lapsi kahden muun joukossa. Asetelmassa on kenties haettu jonkinlaista mielenkiintoista vastaparia Maria Wernin vahvalle ammatti-identiteetille, mutta Wernin perhe-elämä on yksioikoisuudessaan ja toisteisuudessaan pitkästyttävää ja turhauttavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan on siis todettava, että pohjoismainen dekkari ei ole minun lajini laisinkaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla asiaan hieman paremmin perehtyneiltä, miten nämä Maria Wernit suhteutuvat muihin saman lajin edustajiin. Poikkeavatko nämä erityisesti muista pohjoismaisista dekkareista vai ovatko nämä juuri sitä perinteisintä tyyliä? Jäin myös pohtimaan, kehittyisivätkö Janssonin juonikuviot ja henkilöhahmot Maria Wernien jälkimmäisissä osissa.

Vaitelias jumala muissa blogeissa: Lumiomena, Humisevalla harjulla, Lukutoukan ruokalista, Kuuttaren lukupäiväkirja, Booking it some more, Aamuvirkku yksisarvinen

Kalpeat ja kuolleet muissa blogeissa: Lukutoukan ruokalista