Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)
Alkuteos: 채식주의자 / Chaesikju-uija
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Sari Karhulahti (Deborah Smithin englanninnoksesta)
Sivumäärä: 215
Arvostelukappale
-

Miehensä mukaan Yeong-hye on tunnollinen ja mukutuvainen vaimo. Hän on ehkä pitkästyttävä ihminen, mutta ei odota mieheltään liikoja eikä aiheuta kiusallisia riitoja. Hän lukee paljon tylsistyttäviä kirjoja ja miehensä häpeäksi jättää toisinaan pukematta rintaliivit päällensä. Tällaisen kuvauksen lukija saa etelä-korealaisen Han Kangin romaanin Vegetaristi päähenkilöstä kirjan ensisivuilla. Yeong-hye on kuitenkin varmasti paljon muutakin kuin arkipäiväinen vaimo. Langolleen hän onkin kummallisten seksifantasioiden kohde ja sisarelleen In-Hyelle muistutus heidän vaikeasta lapsuudestaan ja velvollisuudentuntoisuudesta. Mutta mikään näistä ei kerro, minkälainen Yeong-hye todella on. Aviomies, lanko ja sisko ovat lukijan ainoat ikkunat Yeong-hyehen, ja mitä pidemmälle Vegetaristi etenee, sitä kauemmas Yeong-hye lipuu lukijan otteesta. 

Rauhallinen ja vaatimaton Yeong-hye järkyttää perhettään ja aviomiestään ryhtymällä kasvissyöjäksi. Hän kertoo nähneensä unen, jonka jälkeen hän ei voi sietääkään lihaa. Aviomiehen näkökulman lomassa risteilevät Yeong-hyen unikuvat brutaalisti teurastetuista eläimistä, verestä ja lihan kaluamisesta. Yeong-hye kärsii hermoromahduksesta. Hän laihtuu ja heikkenee silmissä, mutta perhe ei ymmärrä hänen ratkaisuaan. He reagoivat vähättelevästi Yeong-hyen kokemukseen ja maanittelevat häntä maistamaan lihaa. Perheen näkökulmasta järkyttävintä tilanteessa ei vaikuta edes olevan se, että Yeong-hye on ryhtynyt kasvissyöjäksi vaan pikemminkin se, että hän osoittaa päättäväisyyttä ja omaa tahtoa.

Vegetaristin jännite perustuu siihen, että emme koskaan saa täysin selville, mikä Yeong-hyen sisällä todella tapahtuu. Miksi unikuvat vaikuttavat häneen niin voimakkaasti? Onko hän todella seonnut päästään vai onko kyseessä viimeinen epätoivoinen yritys päättää omasta elämästä ja kehosta? Romaani antaa hyvin niukalti aineksia ymmärtää, mistä Yeong-hyen romahduksessa on pohjimmiltaan kyse. Sisarelleen Yeong-hye kertoo samaistuvansa puihin:

Yeong-hye kysyi puolestaan: ”Tiesitkö sinä?”
”Mitä”
”Minä en näet tiennyt. Luulin, että puut seisovat pystyssä… Tajusin juuri, että niiden kädet ovatkin maan sisällä. Katso, katso tuonne – eikö olekin ällistyttävää?” Yeong-hye ponnahti pystyyn ja osoitti ikkunasta ulos. ”Ne kaikki ovat ylösalaisin.” Hän nauroi innoissaan. In-hye muisti, että hänen ilmeensä oli ollut toisinaan lapsena samanlainen. Hänen vinot silmänsä olivat siristyneet ja tummuneet aivan mustiksi, ja häneltä oli päässyt yhtä viaton nauru kuin nyt. ”Tiedätkö, miten sain sen selville? No, näin unta, että seisoin käsillä… Vartalostani kasvoi lehtiä ja kämmenistäni juuria… Niinpä työnsin sormet multaan. Työnsin ne yhä syvemmälle… Levitin jalat, levitin ne haralleen, koska halusin, että niiden välistä puhkeaisi kukkia…” 

Yeong-hye riuduttaa itseään niukalla ravinnolla, mutta hän ei pyri kuolemaan, vain muuttumaan joksikin muuksi. Ironista onkin, että Yeong-hye on muuttumassa juuri siksi, jollaisena häntä on kohdeltu tähänkin asti: muiden vapaasti käytettävissä olevaksi organismiksi, jolla ei ole omaa tahtoa tai sisäistä elämäänsä. Aivan kuin Yeong-hye olisi oivaltanut, että elämässä, jossa ei ole mahdollisuutta olla oma itsensä, ainoa selviytymismahdollisuus on luopua itsestään kokonaan. Vasta kun Yeong-hye ryhtyy kasvissyöjäksi, hänen omaisensa oikeastaan havahtuvat siihen, että hänelläkin on sisäinen kokemusmaailmansa, salaisuutensa ja yksityiset tunteensa. Siinä vaiheessa on kuitenkin jo liiam myöhäistä.

Yeong-hyen passiivisuus ja välinpitämättömyys konkretisoituu eriskummallisessa suhteessa, joka kehkeytyy hänen ja hänen lankonsa välille. Videotaiteilija-lanko saa pakkomielteen Yeong-hyen pakaran mongoloiditäplästä ja haluaa kuvata kälynsä yhdelle viedoistaan. Myös lanko löytää fantasioissaan Yeong-hyestä jotain kasvimaista ja piirtää tämän alastoman vartalon täyteen kukkia. Videolla ja fantasioissaan hän kuitenkin kuvaa ja panee vain ruumista, ei ihmistä sen sisällä. Yeong-hyen langon pakkomielle tuo esiin, mitä tapahtuu, kun nainen oikeasti muuttuu miehisen halun puhtaaksi objektiksi.

Koska Yeong-hyen sisäinen maailma jää romaanissa  koskemattomaksi, hän pelkistyy ihmisyydeksi, masentuneen ja hermoromahduksen saaneen henkilön kehoksi, joka heijastelee mahdollisimman paljaasti ja kaikista taustatekijöistä riippumattomana, minkälaisen kohtelun ihminen voi saada, kun hän menettää otteen itsestään. Mitä syvemmälle sisäiseen olemattomuuteensa Yeong-hye vajoaa, sitä enemmän hänen ruumiinsa kuuluu muille. Siitä tulee muiden raiskaama, hyväksikäyttämä ja pakkosyöttämä. Kun mielisairaalan hoitohenkilökunta taistelee pitääkseen itsetuhoisen potilaansa kehoa hengissä, ihminen sen sisällä on edelleen yhtä merkityksetön kuin ennenkin. Eikö silloin ole helmpompaa luovuttaa ja olla puu; nauttia auringosta ja olla vaan piittamatta ympärillä hyörivistä ihmisistä, jotka kuvittelevat, että elämäsi ja kehosi on heidän hallittavissaan.

Vegetaristi on kummallinen, tunnelmaltaan levottomuutta aiheuttava romaani, jonka allegorisuus on niin elävää ja voimallista, että se muuttuu ahdistavaksi, käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus 2017)
Alkuteos: La septiéme fonction du langage
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2015
Suomentaja: Lotta Toivanen
Sivumäärä: 378
Arvostelukappale
-

Hän kulauttaa lasinsa tyhjäksi, katsoo Simoniin ja sanoo: ”Tämähän on yhtä hauskaa kuin romaaneissa.” 
 Simon kohtaa hänen katseensa. 

Helmikuussa vuonna 1980 kirjallisuudentutkija Roland Barthes jäi auton alle ja kuoli vammoihinsa. Historiankirjoituksen mukaan kyseessä oli onnettomuus, mutta Laurent Binet’n  Kuka murhasi Roland Barthesin? esittää toisenlaisen teorian. Takaa-ajokohtauksia, neuvostoliittolaisia agentteja ja vaihtuvia eurooppalaisia kaupunkeja – vakoiluromaaneista ammentava romaani esiittää skenaarion, jossa Barthes olisikin murhattu, sillä hän piti hallussaan asiakirjaa kielen seitsemännestä funktiosta, siitä, joka saa ihmisen toimimaan puhujan tahdon mukaisesti. Akateeminen maailma kuhisee Barthesin vihamiehiä, joten ranskalainen komisario Bayard sukeltaa sen pinnan alle oppaanaan nuori semiootikko Simon Herzog. 

Semiotiikkaa ja merkitysten muodostumista tutkinut Roland Barthes asettaa herkullisen lähtökohdan salapoliisijuonelle, joka tulvii salaperäisiä henkilöhahmoja, johtolankoja ja vihjeitä. Lukija voi halutessaan tulla täysin vainoharhaiseksi erilaisista piilomerkityksistä, intertekstuaalisista viitteistä ja repliikkien funktioista. Voi miettiä, riittääkö oma intellekti vai? Vai viedäänkö tässä tyhmää kuin pässiä narussa? En ole vieläkään aivan varma, onko romaanin tarkoituskin johtaa lukijaa harhaan ja pyörälle päästään siitä, mitä oikeastaan tapahtuu, vai putosinko jossain vaiheessa kärryiltä ihan vain omaa epänokkeluuttani. Salapoliisijuonien ennakoiminen kun ei ole koskaan ollut suurimpia vahvuuksiani. Murhaaja on lähes poikkeuksetta yllätys, silloinkin kun kaikki muut tiesivät sen jo. 

Juonen tarkoituksellisesta tai tahattomasta sekavuudesta huolimatta Binet’n romaani on hulvaton irrottelu, mutta vaatii pientä näppituntumaa arvostetuimpiin kirjallisuuden-, kulttuurin- ja kielentutkijoihin, jotta sen akateeminen itseironia ei menisi sivu suun. Henkilöhahmoina vilahtelevat muun muassa Kristeva, Foucault, Searle, Umberto Eco, Derrida ja nuori Judith Butler. Midnight in Paris kohtaa koomisen James Bondin. Akateemikoilla on oma villi, salainen ja makaaberi maailmansa, kuin mafialla konsanaan. Valtataistelua ei kuitenkaan ratkaise aseet, nyrkit tai raha vaan äly ja puhetaito. Kuka murhasi Roland Barthesin? on eräänlainen akateemisen maailman farssi ja pyhäinhäväistys: arvostetut nimet vilahtelevat näyttämöllä osoittautuakseen juopottelijoiksi, tyhjänlaulajiksi ja irstailijoiksi. 

Binet’n romaani on monella tapaa räävitön, liioitteleva ja korni. Se on kuitenkin ilkikurisella tavalla tästä kaikesta hyvin tietoinen ja osoittaa, että metafiktion varjolla voi kirjoittaa juuri niin hullusti kuin huvittaa: kun tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi kaiken epäuskottavuudesta, ei tarinan päättömyydellä ole juuri rajoja. Vaikka henkilöhahmot ja teemat edustavat painavaa tiedemaailmaa, romaani on sisällöltään hyvin kevyt. Viittauskohteena saattaa olla Antonin Artaud ja tapahtumapaikkana Bolognan historiallisen vanha yliopisto ja anatomian opetussali ylhäisine patsaineen, mutta seksikohtauksesta on tehty ilkukurisen tyylitön. Ylevä ja korni yhdistyvät, romaani ejakuloi alluusioista ja kirjallisista merkityksellistämisistä innostuvan lukijan naamalle:

Simon solahtaa sommitelmaansa. Hänen kone-kielensä liukuu tytön sisään kuin kolikko rakoon, ja Biancan suu, jolla myös on monia käyttötarkoituksia, henkii ilmaa kuin palkeet ja tuottaa osaltaan voimakasta ja rytmikästä hengitystä, jonka kaiku – Si! Si! – kajahtelee Simonin kullissa sykkivissä sydämenlyönneissä. Bianca voihkii, Simon on kovana, Simon nuolee Biancaa, Bianca hyväilee rintojaan, anatomiapatsaat ovat kovana, Galenos vetää käteen ja Hippokrates toogansa alla. ”Si! Si!” Bianca tarttuu Simonin kaluun, joka on lämmin ja kova, kuin suoraan masuunista tullut, ja kytkee sen kone-suuhunsa. Simon lainaa Artaudia ja lausuu kuin itsekseen: ”Ruumis on ihon alla ylikuumentunut tehdas.”

Goliarda Sapienza: Elämän ilo

Goliarda Sapienza: Elämän ilo (Gummerus 2014)
Alkuteos: L'arte della gioia
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1998
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivumäärä: 722
-

Goliarda Sapienza (1924–1996) oli italialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti Luchino Viscontin elokuvista. Elämän ilo, jonka kirjoittamiseen kirjailija kulutti kaksikymmentä vuotta, julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, koska sitä pidettiin valmistumisvuonnaan 1978 liian uskaliaana. Goliardan elämänkumppani Angelo Pellegrino julkaisi lopulta romaanin omalla kustannuksellaan vuonna 1998.
 

Romaanin saamat lukuisat hylkäykset eivät ole yllättäviä. Elämän ilo pursuaa ylevää anarkiaa, seksuaalista rohkeutta ja piittamattomuutta yhteiskunnan säännöistä. Se on tarina poikkeuksellisesta yksilöstä, jolla on kyky keskittyä estottomasti ja yhteisönsä ajatuksista piittaamatta niihin nautintoihin, joita elämällä on tarjota. Hän syntyy tasan vuosisadan alussa 1900 ja saa nimen Modesta, joka osoittautuu täysin sopimattomaksi kantajalleen. Modesta ei pohjimmiltaan koskaan opi hyväksymään kaikkia niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka tukahduttavat mahdollisuuden iloon ja nautintoon. ”Elämän ilosta” tulee hänen ainoa ohjenuoransa ja läpi romaanin suodattuva ideologia.

Modestan elämäntarina on vallaton läpileikkaus 1900-luvun alkupuoliskosta. Se kertoo elämästä, joka saa temmeltää vapaasti, seurata viettejään ja päähänpistojaan. Modesta on häpemättömästi oma itsensä, mutta osaa myös käyttää hyväkseen ihmisten häneen kohdistamia vaatimuksia saavuttaakseen aseman, jossa voi määrätä itse kohtalostaan. Hän vaihtaa saumattomasti hurskaasta nunnakokelaasta ankaraksi aristokraatiksi, rakastajattaresta äidiksi, rikkaasta rahattomaksi sosialistiksi ja vastarintaliikkeen taistelijasta kirjakauppiaaksi.

Modesta tuntuu henkilöhahmona olevan täysin irrallaan ajasta ja kulttuurista. Paitsi että häntä eivät sido yhteiskunnan säännöt, hän on vapaa myös vakaan identiteetin määrittelystä. Elämän ilo on vahvimmillaan hänen seksuaalisuudessaan, jolle hän ei tunne tarvetta antaa määrittelyjä tai nimiä. Jokainen suudelma, akti ja kosketus on yhtä luonnollinen kuin edeltävä sukupuolesta, iästä tai persoonasta riippumatta. Identiteetin häilyvyys ja kapina jämähtäneitä rakenteita vastaan heijastuu myös kerrontaan, joka vaikuttaa poukkoilevan täysin sattumanvaraisesti minä-muotoisesta muistelusta kolmanteen persoonaan. Modesta on henkilöhahmona samanaikaisesti luonnollinen ja luonnoton. Luonnollinen sikäli, että hänen periksiantamaton halunsa elää ja nauttia on kuin luonnonvoima, joka uhkaa kaikkia pysyväksi tehtyjä rakenteita. Luonnoton siksi, että hän on kuin tyhjiössä syntynyt ja kasvanut, tyystin vailla kulttuuriin tai yhteiskuntaan sidoksissa olevia tarpeita, arvoja tai käsityksiä.

Elämän ilo ei ole Modestalle kuitenkaan pelkää fyysistä nautintoa vaan myös kyltymätöntä tiedonjanoa ja totuuden etsintää. Modesta on kiistatta myös intellektuelli, filosofi ja opettaja. Romaanin henkilöt, jotka tiukimmin takertuvat tapakulttuurin ja uskonnon sääntöihin, sulkevat silmänsä myös sellaiselta, joka on aivan heidän edessään: omalta seksuaalisuudeltaan, vammaiselta tai rammalta lapseltaan tai petolliselta miniältä. Modesta puolestaan ei paheksu tai kavahda mitään sellaista mikä on totta. Se tekee hänestä yhtä lailla romaanin suvaitsevaisimman ja kylmimmän henkilön. Vaikka Modesta on salliva inhimilliselle nautinnolle ja vapaudelle, hän sallii myös yhtä lailla ihmisen itsekkyyden ja moraalittomuuden. Vaikka Modestan kartanossa eletään näennäisen sivistynyttä elämää, kaiken säännöttömyydessä on aina jotain uhkaavaa ja ahdistavaa.

Hänen oli työnnettävä ulos tuo vieras, jonka halu omaan elämään oli jo vahva. Hän tunsi, että se oli päättänyt elää, vaikka samalla tappaisi toisen. Viimeisellä työnnöllä, joka eteni alas hartioista ja tuntui leikkaavan alavatsan ja reidet yhdellä iskulla, hän tunsi sen putoavan kumeasti jysähtäen tyhjyyteen.
    Ei. Joku oli saanut siitä otteen. Kädet nostivat sitä, kohottivat sen vasten ikkunan kirkasta, maidonhimmeää lasia. Oli varmaan aamu, linnut kirkuivat. Linnut kirkuivat aina siihen aikaan. Ja sisälläkin, kädet läpsivät, kunnes kirkaisu purkautui hänen ruumiistaan irronneesta osasta.
    Miksi se huusi noin? Itkikö se saamaansa elämää vai senkö vuoksi, että tunsi tekonsa lihallisen salaisuuden ja tiesi melkein tappaneensa oman elämänsä vuoksi? Vain minun ruumiini ja hänen tiesivät tuon ilman vihamielisyyttä käydyn taistelun salaisen merkityksen: kukin oman elämänsä puolesta.

Pohjimmiltaan Modestan elämän ilolla ei ole muuta sääntöä kuin elämän jatkuminen hinnalla millä hyvänsä. Syntyminen ja synnyttäminen on läpi romaanin toistuva motiivi. Se on konkreettista ja fyysistä syntymistä, uusien ihmisten alkuja, mutta myös taiteellista ja tieteellistä synnyttämistä, maailmaa eteenpäin vieviä uusia ajatuksia ja teorioita. Ihminen voi synnyttää myös itsensä uudelleen ja uudelleen, kuten Modesta tekee vaihtaessaan identiteettiään, ammattiaan ja rakastettuaan. Elämän ilolla, pohjautui se seksuaaliseen nautintoon tai kyltymättömään lukemisen- ja tiedonjanoon, on kuitenkin kaikessa itsekkäässä hedonismissaan aina yksilöstä riippumaton seuraus: uuden elämän, idean, keksinnön tai aatteen syntyminen, maailman kulkeminen eteenpäin ja vanhan jättäminen taakse.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus 2014)
Sivumäärä: 644
-

Anni Kytömäen Kultarinta on esikoisteokseksi poikkeuksellisen vahva ja hiottu romaani, ja se todella ansaitsi paikkansa viime vuoden Finladia-ehdokkaana. En ollut aikaisemmin erityisen kiinnostunut palkinnon voittaneesta Jussi Valtosen romaanista, mutta nyt olen. Sen täytyy olla huippuhyvä, jos se päihitti Anni Kytömäen Kultarinnan. Kytömäen historiallisen romaanin muotoon kirjoitettu tarina kertoo isän ja tyttären, Erikin ja Mallan, elämästä 1900-luvun alkupuolelta 1930-luvun loppupuolelle. Intohimoinen kiinnostus metsää ja luontoa kohtaan siirtyy isältä tyttärelle. Erik ja Malla ovat yhteiskunnan sivullisia. He eivät halua ottaa osaa 1900-luvun Suomen poliittiseen myllerykseen vaan vetäytyvät metsän rauhaan kuin karhu talvipesäänsä. Yhteiskunnan ote on kuitenkin vahva ja se talloo helposti avuttomimmat luontokappaleet jalkoihinsa.

Romaanin ensimmäinen osa keskittyy Erikiin, joka oppii jo pienenä poikana kulkemaan isänsä perässä metsässä. Erikin isä on metsänomistaja, omien maidensa järkkymätön patruuna, joka näkee metsän ainoastaan taloudellisen toimintansa raaka-aineena. Pikku-Erikiä sen sijaan metsän arvaamattomuus ja tuntemattomuus kiehtoo ja pelottaa samanaikaisesti. Sisällissodan kynnyksellä luonnontieteilijäksi varttunut Erik kohtaa Lidian, joka puhkuu punaista ideologiaa ja vallankumousta. Rakkaudesta tulee piinaavaa, sillä luokkaero, poliittiset myllerrykset ja onneton kohtalo repii heitä erilleen. Kultarinnan toinen osa siirtyy seuraavaan sukupolveen ja syventyy vuorostaan Erikin tyttäreen Mallaan. Kohtalo ajaa isää ja tytärtä eri teille, mutta metsässä Malla pääsee lähelle isäänsä välimatkojenkin päästä. Vaikka Erikin ja Mallan tarinan juuret johtavat ennen kaikkea metsään, kumpikaan ei pääse pakoon ihmisten maailmaa. Historialliset tapahtumat, kuten sisällissota, punavaino, tuberkuloosiepidemia ja oikeiston nousu muovaavat Erikin ja Mallan elämiä heidän tahtomattaan.

Kultarinnan luontokuvat ovat runsaita mutta eivät tavanomaisia. Luontokartoittajana työskentelevän Kytömäen luontokieli on upean vivahteikasta. Hän kirjoittaa metsän sisältä sen fyysisesti kokien ja tuntien, ei vain ulkopuolelta havainnoiden. Kytömäen kuvaama metsä on kuin oma organisminsa, alati liikkuva ja muuttuva eliö, joka sulauttaa eri lajit osaksi symbioottista järjestelmäänsä. Kultarinnan päähenkilöille omaa eläämänsä elävä metsä näyttäytyy ensin uhkaavana ennen kuin he sulautuvat sen sisälle, yhdeksi osaksi valtavaa orgaanista tasapainoa. Erik kuvaa kokemustaan:

Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta.

Erikille ja Mallalle metsässä oleminen on kuin meditatiivinen mielentila. Kokemukseen kiteytyy mystiikkaa, joka on aistittavissa romaanin tunnelmassa, mutta jää kokonaisuudessaan juuri ja juuri kielen ulottumattomiin. Vaikka Kultarinnan keskeisenä teemana on luonto ja metsä, romaani tarjoaa myös vastapainoksi 1900-luvun alun Helsinki-kuvaa. Mallan ja Erikin kautta metsä on kuitenkin läsnä myös kaupungissa. Kun he ovat kerran tulleet osaksi metsää, tuntuu kuin he kantaisivat sitä mukanaan aina:

Hanna lähtee tai katoaa, ja niin katoavat myös kirjahylly, tuolit, pöytä, sänky ja ikkuna. Ne muuttuvat kiviksi ja rungoiksi, matto verhoutuu sammaliin. Tytön silmistä heijastuvat taivas, kuuset, auringon läpäisemät hiirenkorvat. Kaappikello raksuttaa yhä harvemmin ja säännöttömämmin. Kohta kuuluu enää tiuksauksia tiheiköstä, jossa punarinta viettää päivänselkää. Siinä me istumme, kevätmetsässä kivisen kadun varrella kivitalossa. Keijun suun viiva kaartuu.

Erik ja Malla rinnastuvat metsään myös romaanin valta-asetelmissa. Kultarinta kuvaa monella eri tavalla, kuinka vallan keskuksessa olevat kolonisoivat ja riuduttavat hiljalleen olemattomiin yhteiskunnan marginaalissa sijaitsevan elämän. Erikin isän ”talousmetsä” paisuu ja ihmisten asutus laajenee. Ne ajavat luonnonvaraisen metsän eläimineen ahtaalle, kunnes elintila on niin suppea, ettei piilopaikkoja löydy. Luonnon tavoin myös Erik ja Malla ovat yhteiskunnan marginaalissa eläviä sivullisia, heitä ei kiinnosta oikeisto- tai vasemmistopolitiikka eikä teollistuminen ja elämä kaupungissa. Yhteiskuntajärjestelmä kuitenkin tunkeutuu väkisin heidän maailmaansa, riistää heidän vapautensa ja rajoittaa heidän elämänsä niukalle saarekkeelle, jossa ikävä imee heidät tyhjiin.

Kultarinta esittää luonnonvaraisen metsän hyljeksittynä ja laiminlyötynä vyöhykkeenä, jossa myös tapahtuu kaikki se selittämätön, jonka teollistunut ihminen on jo unohtanut. Romaanin maagiset elementit ovat tyylikkään hienovaraisia ja pohjautuvat metsän salaperäisyyteen, jossa on nähtävissä kaikuja myös vanhasta suomalaisesta kulttuuriperinteestä sekä muinaisuskosta. En lainkaan ihmettelisi, että edelleenkin jostain Suomen periferiasta löytyisi niitä pahkakorven simoja, joille metsän selittämättömiin jäävät salaisuudet eivät ole uskon kysymyksiä vaan osa omaa arkista kokemusmaailmaa:

- Näin metsässänne kuukkelin, sanon.

Keinutuoli vaikenee, sitten villasukkajalka koskettaa lattiaa ja tuoli pinnistää verkkaiseen aallokkoon.

- Niin pitääkin.

- En ole aiemmin nähnyt sellaista.

- Metsän emäntä. Se on linnun vanha nimi.

- Onko niitä Pahkakorvessa useitakin?

- Olen tavannut vain yhden. Luulen, että se on Hilda.

Hän sormeilee keinutuolin käsinojien päitä, jotka yksinäiset illat ovat kuluttaneet kiiltäviksi. Yksinäisyys saattaa tasottaa aivojenkin poimut, nitkauttaa järjen kuvitelmiksi. En tiedä kumpi, on kumpaa.

- Teidän puolisonne? Kuukkeli?

- Jossain hänen täytyy olla. Ei hänenlaisensa hiekan alla pysy.

Kultarinta on upean ehyt ja moniulotteinen romaani, mutta se on myös kaunis ylistys metsän ja luonnon itseisarvolle. Metsän merkitys ihmiselle on jotain paljon suurempaa kuin siitä saatava hyöty, ja sen edustama elämä on kokonaisuutena tärkeämpi kuin mikään yksittäinen laji. Metsän itseisarvon unohtanut ihminen rinnastuu romaanissa tuberkuloosibakteeriin, joka hiljalleen kolonisoi ja tuhoaa oman isäntänsä.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Sivumäärä: 200
-

On kesä vuonna 1990 ja DDR luhistuu. 16-vuotias Maria oleskelee poikaystävänsä Johanneksen perheen, Brendelien, maatilalla Itä-Saksan maaseudulla. Länsi, luvattu maa, on tullut hetkessä lähelle ja tavoitettavaksi. Marian ja Johanneksen kaltaisten nuorten mahdollisuudet aukeavat aivan uudella tavalla. ”Me voidaan nyt mennä mihin vain, rajaa ei enää ole”, Johannes ilakoi Marialle. ”– – meidän elämästä tulee ihan toisenlainen kuin me ollaan kuviteltu.” Johannes innostuu valokuvaamisesta ja alkaa suunnitella uutta tulevaisuuttaan taiteilijana. Maria ei kuitenkaan innostu uusista mahdollisuuksistaan kuten Johannes. Kun muut näkevät jo visioita tulevasta, Maria kaivautuukin syvemmälle vanhaan maailmaan. Hän löytää aivan oman jähmettyneen todellisuutensa, johon länsi tai tulevaisuus ei ylety. Hän löytää Hennerin, naapurin nelikymppisen miehen, jonka kanssa hän aloittaa pakkomielteisen kiihkeän suhteen.

Vielä joskus kerromme kaiken tuo mieleen Jane Campionin Oscar-palkitun elokuvan Piano. Marian ja Hennerin suhteessa on samanlaista uhkaavuuden, viattomuuden ja kielletyn rakkauden tuntua kuin Holly Hunterin ja Harvey Keitelin näyttelemien Adan ja Georgen tarinassa. Henner on hieman enemmän kuin nuori ja naiivi Maria olisi vielä valmis kestämään. Heidän suhteensa kiihkeä jännite syntyy vaarallisuuden tunteesta; siitä, että tilanne pysyy vain niukin naukin Marian hallinnassa. Henner on kuin arvaamaton petoeläin, joka ei vastaa teoistaan, kun hänelle on jo sanottu kyllä.

Hänen painonsa oli vähällä musertaa minut, hänen halussaan oli jotain eläimellistä, ennakoimatonta, jotain, mikä toi minulle mieleen asioita, jotka ovat tapahtuneet kauan ennen minun aikaani, joita en voi tietää ja joista silti uskon olevani selvillä, ikään kuin muistini olisi vain osa jotakin laajempaa muistia.

Marian ja Hennerin salainen suhde edustaa romaanissa vastapainoa 1990-luvun Saksan eteen päin suuntautuneelle ja optimistiselle yhteiskunnalle. Mariassa ja Hennerissä heijastuu menneisyys, koko DDR:n arka ja vaiettu historia. Heidän väkivallan ja rakkauden sekaisessa suhteessaan kertautuu entisten sukupolvien salaisuudet ja piinat, Hennerin äidin raiskaustrauma ja Brendelien isoäidin salainen suhde renkiin. Nuori Maria jopa kokee konkreettisesti tunteidensa kohoavan jostain syvempää ja kauempaa, kuin missä hän on voinut olla. Myös vaikenemisesta nousee romaanissa itäsaksalaisuuden kuva. Rajojen avautuessa koittaa onni, parempi tulevaisuus ja uudet mahdolisuudet, mutta samalla jotkin asiat painuvat muistin kätköihin, sillä ne, jotka eivät ole niitä kokeneet, eivät kuitenkaan ymmärtäisi: ”– – jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.”

Daniela Krienin romaani oli täydellinen välipala heinäkuun helteille. Sen niukkasanainen kerronta ja lyhyet rytmikkäät lauseet sopivat raukean kuumiin päiviin, kun aivot eivät pysty käsittelemään mitään kovin monimutkaista ja rönsyilevää. Tarina etenee viihdyttävällä temmolla ja sen yhteiskunnalliset ja historialliset kytkennät ovat sopivan selkeitä ja anatavat lukijalle riittävästi pureskeltavaa. Toisaalta elämää tärkeämmäksi teokseksi Vielä joskus kerromme kaiken on hieman liian tyylipuhdas ja naiivi. Mielenkiintoisen lisän romaaniin tuo kuitenkin romaanin miljöö. Havahduin vasta tätä kirjaa lukiessani, että 1990-luvun alustakin on jo niin kauan, että siitä voi aidosti nostalgisoida. 

Vielä joskus kerromme kaiken muissa blogeissa: Kirjainten virrassa; Sallan lukupäiväkirja; Leena Lumi; Erjan lukupäiväkirja; Mustetta paperilla; Reader, why did I marry him; Kulttuuri kukoistaa; Rakkaudesta kirjoihin; Mari A:n kirjablogi; Ullan luetut kirjat; Kirjasähkökäyrä; Lukutoukan kulttuuriblogi

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet (yhteisnide, Gummerus 2013)

Alkuteos: Stum sitter guden 2002; Alla de stillsamma döda 2003

Suomentaja: Jaana Nikula

Sivumäärä: 622

-

Mainitsin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä kirjoittamani postauksen yhteydessä, että olen yrittänyt ravistella rikoskirjallisuutta kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja. Olen kuullut Anna Janssonin Maria Wern -kirjoja kehuttavan useassakin yhteydessä, joten kun vastaani tuli kaksi ensimmäistä Maria Werniä kätevänä pokkarimallisena yhteisniteenä, päätin antaa pohjoismaiselle dekkarille tilaisuuden.

Omien lukurajojeni koetteleminen on opettanut minulle, minkälainen lukija olen. En ole ennen nyrpistellyt viihteellisemmälle kirjallisuudelle, mutta tällä kertaa en vain jaksanut mitenkään innostua romaanin juonen käänteistä tai henkilöhahmoista. Hain Maria Wern -dekkareilta viihdettä, cliff-hangereita ja jännitystä. Romaanit osoittautuivat minulle kuitenkin pahemmaksi pakkopullaksi kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

Maria Wern -dekkareiden ensimmäisessä osassa Vaitelias jumala ratkaistava rikos kietoutuu muinaisen skandinaavisen mytologian ympärille. Romaanin alussa nuorempi konstaapeli Maria Wern ja hänen rikostutkijakollegansa Hartman todistavat rituaalimurhan jälkiä. Skandinaavinen mytologia on houkutteleva teema ja selittää kiehtovalla tavalla tapahtuneen murhan motiiveja. Valitettavasti Vaitelias jumala ei kuitenkaan ole mikään Da Vinci -koodi. Kirjailijan taustatutkimus ei riitä siihen, että teema suodattuisi läpi koko romaanin ja rikos alkaisi avautua piinaavasti vihje vihjeeltä ja pala palalta. Wernin ja hänen kollegoidensa rikostutkina on summittaista sohimista sinne tänne ja tapaukset ratkeavat pikemminkin sattumalta kuin Wernin tai kenenkään muunkaan verrattomien älynlahjojen vuoksi. Wernin työskentelytyyli voi toki olla realistisempaa kuin Hercule Poirotin, mutta se ei tee romaanista yhtään kiinnostavampaa.

Kalpeissa ja kuolleissa on vielä mitään sanomattomampi juoni kuin Vaiteliaassa jumalassa. Yrttitarhuri Rosmarien aviomies on kadonnut ja pian poliisi löytää kolmen henkilön ruumiit, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin kadonneeseen. Romaanista löytyy jälleen sinällään mielenkiintoisia aihioita kuten yrtit ja kasvimyrkyt, rauhanturvaajat, perheväkivalta tai kettutytöt. Kaikki aihiot kaipaisivat kuitenkin lihaa luidensa päälle, tarkempaa syventymistä ja tematisointia. Nyt ne jäävät hyvin ohuiksi ja huteriksi motiiveiksi, eivätkä onnistu rakentamaan napakkaa kokonaisuutta. Janssonin tapa käsitellä teemojaan on tylsä ja ponneton. Hänen aiheenaan saattaa olla perheväkivalta, mutta hän ei tee siitä yhteiskunnallista kommentaaria. Hän laittaa henkilöhahmonsa käymään perhekriisejä, mutta ne eivät liity millään tavalla käsillä olevaan rikokseen tai heijasta siitä, mitä henkilöhahmot joutuvat työssään käymään läpi. Janssonin dekkareista puuttuu moniulotteisuutta ja syvempää temaattista tajua.

Janssonin kerronta on myös tylsähkön tyylitöntä. Vaitelias jumala tosin alkaa lupaavalla ympäristön kuvauksella ja päähenkilön esittelyllä:

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuvat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. – – Nuorempi konstaapeli Maria Wern käveli miehen vierellä käsi tämän kapeitten harteitten ympärillä. Marian pitkä vaalea palmikko heilahteli puolelta toiselle kun hän harppoi terävien kivien ja kiemurtelevien juurien yli. Taskulampun valokiila etsiytyi kohti hakkaavaa ääntä, joka kuului nyt voimakkaampana. Lehtipuiden paljaat oksat kurottivat kohti taivaalta virtaavaa heikkoa valoa. Yön ja aamun rajamailla kaikki värit olivat harmaita.

Kuvauksessa on elokuvallista tunnelmointia. Vaikka kielikuvat eivät ole erityisen tuoreita, lukija voi silti eläytyä tilanteeseen; aistia kylmät lumihiutaleet, kuulla pahaenteisen hakkaavan äänen, kun hirtetty ruumis kolahtelee puunrunkoa vasten, kuulla ehkä jopa henkilöhahmojen askelten narahtelun lumessa. Kerronta kiinnittää lukijan huomion valikoivasti yksityiskohtiin kuin kameran linssi luoden vahvoja vaikutelmia. Jopa viimeisessä lauseessa aamuyön harmaudesta on jokin runollinen kaiku. Harmikseni tunnelmointi loppuu kuitenkin tähän alkukuvaan, jonka jälkeen romaanin kerrontaa pelkistyy puisevaksi raportoinniksi.

Kiinnostuin Maria Wern -dekkareista muun muassa siksi, että niissä kuulemma pureudutaan tavanomaista enemmän päähenkilön siviilielämään. En ole niin hyvin perehtynyt pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, että osaisin tehdä itse vertailuja. Maria Wernin perhe-elämä tulee kuitenkin lukijalle jo kahden romaanin aikana hyvin tutuksi – siis raivostuttavan tutuksi. Maria Wern velloo ja velloo ongelmissaan, jotka henkilöityvät hävyttömään anoppiin ja käsittämättömän typerään aviomieheen. Vahvan naisen ikonisessa hahmossa, menestyneessä rikospoliisi Maria Wernissä ei kuitenkaan ole sen vertaa sisua, että hän kävelisi pois liitosta, jossa aviomies on vain yksi lapsi kahden muun joukossa. Asetelmassa on kenties haettu jonkinlaista mielenkiintoista vastaparia Maria Wernin vahvalle ammatti-identiteetille, mutta Wernin perhe-elämä on yksioikoisuudessaan ja toisteisuudessaan pitkästyttävää ja turhauttavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan on siis todettava, että pohjoismainen dekkari ei ole minun lajini laisinkaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla asiaan hieman paremmin perehtyneiltä, miten nämä Maria Wernit suhteutuvat muihin saman lajin edustajiin. Poikkeavatko nämä erityisesti muista pohjoismaisista dekkareista vai ovatko nämä juuri sitä perinteisintä tyyliä? Jäin myös pohtimaan, kehittyisivätkö Janssonin juonikuviot ja henkilöhahmot Maria Wernien jälkimmäisissä osissa.

Vaitelias jumala muissa blogeissa: Lumiomena, Humisevalla harjulla, Lukutoukan ruokalista, Kuuttaren lukupäiväkirja, Booking it some more, Aamuvirkku yksisarvinen

Kalpeat ja kuolleet muissa blogeissa: Lukutoukan ruokalista

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vaalin lasta vaivoikseni. Huolikseni huiskuttelen. Kaihokseni kasvattelen.

Minne minä poikani keinutan? Kovaan ääneen komennettavaksi, perässäjuoksettavaksiko? Entä jos hänestä ei kasva kunnollinen ja hyvätapainen?

Minne keinutan tyttäreni? Kotiapulaiseksiko liian varhain? Naisen koviin kohtaloihin, yökeinujaksiko iäti? Entä jos hänkin on voimiltaan heikko?

Minne itseni keinutan? Haipuneeksi harmaahapseksi, kelopuuksiko norjaan hongistoon? Enkö minnekään? Enkö minnekään!

Pauliina Rauhalan Taivaslaulua on ylistetty monessa kirjablogissa, enkä olisi osannut siihen tarttua, ellen olisi lukenut siitä niin hyviä ja innostavia blogikirjoituksia. Taivaslaulu on vahva esikoisteos. Sen aihe on rohkea ja taatusti keskustelua herättävä. Rauhalan kieli on ajoittain suorastaan upeaa ja lumoavaa, mutta kokonaisuutena teos ei minua aivan täysin hurmannut.

Taivaslaulu on kertomus rakkaudesta ja kärsimyksestä kietoutuneena julmalla tavalla toisiinsa. Vilja ja Aleksi kuuluvat vanhoillislestadiolaisyhteisöön, jossa uskotaan, että jokaisen perheen lapsimäärä on Jumalan ennalta päättämä eikä Jumalan suunnitelmaan ole puuttuminen. Neljän lapsen jälkeen Vilja kokee menettäneensä kehonsa ja itsensä Jumalan vaatimalle äitiydelle. Hän tuntee itsensä heikoksi, kun ei jaksa niin kuin muut äidit jaksavat. Aleksi joutuu ihailemaan vaimoaan usein etäältä, kun lapset tulevat väliin. He tarvitsevat Viljan huolenpitoa Aleksia enemmän. Läheisyyden hetket ovat harvassa, ja niitä vähäisiäkin hetkiä varjostaa uuden raskauden pelko.

Ajattelen kohtuullisuutta, jota kadehdin enemmän kuin mitään muuta, ja itken. Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä.   

Rauhala on tavoittanut Taivaslaulussa hyvin Viljan tuntemusten ristiriitaisuuden. Äitiys ja minuus sulkevat Viljan maailmassa toisensa pois. Jos haluaa rakastaa perhettään ja olla äiti, on menetettävä kehonsa ja minuutensa. Äitiys merkitsee kaiken antamista ja luovuttamista Jumalalta saadulle tehtävälle. Äitiys ei anna tilaa olla mitään muuta. Viljan todellisuudessa rakkaus ja kärsimys ovat kuin kolikon kaksi eri puolta. Taivaslaulun vahvuus on Rauhalan allegorisessa kielessä, joka auttaa ymmärtämään Viljan ristiriitaisia tunteita ja vaikeasti käsitteellistettävissä olevaa ahdistusta. Vertauskuvien kautta Viljan kokemus muuttuukin todellisemmaksi ja kouriintuntuvammaksi lukijallekin.

Viljan ja Aleksin näkökulmien vaihtelu on romaanissa sujuvaa. Kokonaisuuden kuitenkin rikkovat väliin ujutetut lestadiolaisuutta koskevat blogitekstit. Ne tuntuvat romaaniin kokonaisuuteen ja tyyliin nähden irrallisilta ja niiden motivointi on hataraa. Lapsen kielellä kerrotut osiot nukkeleikeistä puolestaan toimivat allegoriana naisen elämälle lestadiolaisyhteisössä, mutta siitä huolimatta nekin tuntuvat jotenkin ylimääräisiltä. Kerronnan erilaisia tyyppejä on tiiviissä romaanissa liikaa. Viljan ja Aleksin näkökulmiin keskittyminen olisi ehkä tehnyt romaanista tasapainoisemman.

Taivaslaulu tuo esiin, kuinka eri asia usko ja uskonto voivat olla. Viljan ja Aleksin henkilökohtainen usko on kaunista ja lohdullista. Se suodattuu heidän jokaisesta arkisestakin hetkestä läpi. Se on kykyä olla onnellinen pienistäkin hetkistä sekä rakastaa uskomattomalla lämmöllä ja ymmärryksellä. Uskonto ja seurakunta taas näyttäytyvät romaanissa jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen tilana, jossa onneksi kuitenkin hetkittäin pilkahtaa jokin myötätunnon ja ymmärryksen hitunen kuten Viljan avulias ystävä Maria.

Yllätyin siitä, kuinka kriittisessä valossa vanhoillislestadiolaisuus romaanissa ilmeni. Kritiikille tai oikeastaan pikemminkin avoimelle keskustelulle tuntuisi kuitenkin selvästi olevan tarvetta. Se tulee jo esiin siinä, että Rauhalan Taivaslaulua pidetään tabuja rikkovana tekona, vaikka kyse on ainoastaan yhteisön sisällä koetun ahdistuksen esiin tuomisesta. Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän "tapakristittyjen" elämästä. Yksipuoliseen tuomitsemiseen ei minusta ole varaa, koska samankaltaiset ongelmat tulevat meitä vastaan omassakin ”yhteisössämme”. Meillä yhteisön vaatimukset eivät ole ehkä yhtä vahvoja ja sitovia, mutta kokemukset niistä voivat olla lähes yhtä rankkoja kuin Viljalla. Kauhistelen jatkuvasti, kuinka nuoret äidiksi tulleet tuttavani tuntuvat pyytelevän anteeksi sitä, etteivät he ole tarpeeksi hyviä äitejä, koska he eivät jaksa täysimetystä tai eivät saa lastaan nukkumaan päiväunia. Äitiys siinä missä kaikki muutkin elämäntapamme syömisestä liikkumiseen ja työnteon määrään ovat jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen alaisina, vaikka meillä ei olisikaan Raamattua tai muuta pyhää kirjaa kertomassa, miten tulisi elää. Ystäväni ja tuttavani eivät ehkä uuvu suuren lapsimäärän alla, mutta työelämän ja yhteiskunnan vaatimusten alla kyllä. Siis yhtä lailla meidän kuin vanhoillislestadiolaistenkin olisi tärkeä pohtia, mitä ihmisyydessä todella arvostamme ja milloin tuomitsemme vain tehdäksemme itsemme autuaiksi. 

Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta käydään muuten Ylen Inhimillisessä tekijässä huomenna perjantaina 13.9. klo 22.00-22.50. Keskustelijana paikalla on muun muassa Pauliina Rauhala itse. Uusinta tulee 15.9. klo 17.10 ja ohjelma on myös nähtävillä Yle Areenassa vuoden ajan.

Blogikirjoituksia Taivaslaulusta on runsaasti, joten kannustan googlettamaan, jos teos kiinnostaa enemmänkin.

-

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Sivumäärä: 281

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Yksi askarruttavimmista lukuelämyksistäni on ollut Carson McCullersin romaani Yksinäinen sydän (The Heart is a Lonely Hunter), johon viitataan myös Joh Travoltan tähdittämässä vuonna 2004 ilmestyneessä elokuvassa A Love Song for Bobby Long. Siinä Travoltan hahmo Bobby Long toteaa McCullersin teoksesta: ”This is stories of misfits, invisible people. It’s beautiful.” Minua jotenkin kiehtoo ajatus näkymättömistä ihmisistä. Sellaisista, jotka eivät nouse esiin, joita kukaan ei huomaa, jotka saattavat olla äärimmäisen yksinäisiä, mutta samalla upeita, mielenkiintoisia, merkittäviä ajatuksia hautovia ihmisiä. Minusta myös Siilin eleganssi kertoo näkymättömistä ihmisistä, mutta toisin kuin Yksinäisessä sydämessä, Siilin eleganssissa päähenkilöt tekevät itsensä näkymättömiksi omasta tahdostaan. 

Siilin eleganssi on ranskalaisen filosofian professorin toinen romaani ja miljoonia myynyt bestseller. Se on myös kulttuurin, kirjallisuuden ja japanilaisen elokuvaohjaaja Yasujirō Ozun tuotannon ylistys sekä tarkka filosofinen tutkielma ihmisistä ja inhimillisestä läsnäolosta. Se on täynnä hauskoja pieniä oivalluksia ihmisistä ja heidän sosiaalisten manöövereidensä naurettavuudesta. Se on hyvin itseironinen kirja, jossa uskotaan ihmisten perimmäiseen vilpittömyyteen syvällä vakaumuksella. Nykyajan kyynisyyden keskellä se on rohkea veto. 

Siilin eleganssilla on kaksi kertojaa. Toinen heistä on Renée, ovenvartijarouva pariisilaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa. Toinen on Paloma, kaksitoistavuotias samaista kerrostaloa asuttavan rikkaan perheen tytär. Renée tekeytyy tyhmäksi ja tylsämieliseksi ovenvartijarouvaksi, vaikka tosiasiassa hän on intohimoinen kulttuurin harrastaja ja intellektuelli. Paloma puolestaan tekeytyy tavalliseksi rikkaan perheen teini-ikää aloittelevaksi tytöksi, vaikka tosiasiassa hän on nero ja omaa ainakin kymmenen vuotta ikäistään kypsemmän ajatukset.  Siilin eleganssin alkuasetelma herättää hirvittävästi kysymyksiä: Miksi Paloma ja Renée kokevat tarvetta tehdä itsensä näkymättömiksi? Miksi ihmiset eivät saisi huomata heitä? Ovatko ihmiset todella niin ajattelemattomia, ilkeitä ja ennakkoluuloisia, että heiltä kannattaa suojella sitä, mikä itsessä on kaikkein upeinta ja kauneinta? Siilin eleganssin alkuasetelma on oikeastaan hyytävän surullinen, mutta romaani on kuitenkin kepeä ja valoisa kirja. Se perustuu ajatukselle, että ainakin useimpiin ihmisiin on hautautuneena jotain erityisen upeaa, viatonta ja kaunista, jonka vain jotkut tarkkaavaisimmat ja herkimmät meistä osaavat aistia ja kohdella sitä sen ansaitsemalla lempeydellä ja kunnioituksella. Siilin eleganssissa Renéen ja Paloman taloon muuttaakin eräs erittäin tarkkasilmäinen herra Ozu.

Siilin eleganssi käsittelee sitä, kuinka me usein tulemme sokeaksi sille, mikä ihmisissä on hienointa ja tärkeintä. Sellaiset helposti havaittavat seikat kuten kauneus, rikkaus tai merkittävä yhteiskunnallinen asema eivät kerro todellisuudessa vielä mitään, vaan ihmispersoonan todellisia aarteita on etsittävä tarkemmin, on nähtävä hieman vaivaa. Siilin eleganssissa tulee esiin myös se pelottavan armoton totuus, että ensin on avattava oma sisimpänsä muille ihmisille ennen kuin voi todella nähdä heidän sisälleen ja tunnistaa, mikä heissä on hyvää.

Minusta on aina ollut hyvin vaikea määritellä tykkäämistäni sellaisten kirjojen kohdalla, joista olen kuullut lähes pelkästään hyvää. Odotusarvot kasvavat niin suuriksi, että pettymyksen välttääkseni luen kirjaa hartaalla epäluulolla. Kun odottaa ihastuvansa johonkin, on vaikea todella aidosti ihastua. Siilin eleganssi on odotusarvojensa mukainen teos, se on hyvä kirja. Mutta on äärimmäisen vaikea sanoa, olenko ihastunut. Tavallaan sen sanoma on jotenkin hirvittävän kliseinen. Toisaalta joskus kliseetkin ovat todella tärkeitä ja ehkä juuri kliseiden kliseemäisyys aiheuttaa sen, että me unohdamme niiden todellisen merkityksen. Siilin eleganssi käsittelee kliseetänsä myös epäkliseemäisellä tavalla. Tarina ei kulje niin kuin sen odottaisi kulkevan. Se yllättää lopussa, koettelee lukijaa siinä, minkälaiseen sanomaan hän haluaa lopulta uskoa. Siilin eleganssi on siis hyvä kirja, mutta luulen, että tiedän ihastuneeni vasta sitten, kun tämä kirja vainoaa minua vielä vuosienkin päästä niin kuin Carson McCullersin Yksinäinen sydän.

-

Muriel Barbery: Siilin Eleganssi (Gummerus 2010)

Alkuteos: L’Élégance du hérisson

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2006

Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Sivumäärä: 370