Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vaalin lasta vaivoikseni. Huolikseni huiskuttelen. Kaihokseni kasvattelen.

Minne minä poikani keinutan? Kovaan ääneen komennettavaksi, perässäjuoksettavaksiko? Entä jos hänestä ei kasva kunnollinen ja hyvätapainen?

Minne keinutan tyttäreni? Kotiapulaiseksiko liian varhain? Naisen koviin kohtaloihin, yökeinujaksiko iäti? Entä jos hänkin on voimiltaan heikko?

Minne itseni keinutan? Haipuneeksi harmaahapseksi, kelopuuksiko norjaan hongistoon? Enkö minnekään? Enkö minnekään!

Pauliina Rauhalan Taivaslaulua on ylistetty monessa kirjablogissa, enkä olisi osannut siihen tarttua, ellen olisi lukenut siitä niin hyviä ja innostavia blogikirjoituksia. Taivaslaulu on vahva esikoisteos. Sen aihe on rohkea ja taatusti keskustelua herättävä. Rauhalan kieli on ajoittain suorastaan upeaa ja lumoavaa, mutta kokonaisuutena teos ei minua aivan täysin hurmannut.

Taivaslaulu on kertomus rakkaudesta ja kärsimyksestä kietoutuneena julmalla tavalla toisiinsa. Vilja ja Aleksi kuuluvat vanhoillislestadiolaisyhteisöön, jossa uskotaan, että jokaisen perheen lapsimäärä on Jumalan ennalta päättämä eikä Jumalan suunnitelmaan ole puuttuminen. Neljän lapsen jälkeen Vilja kokee menettäneensä kehonsa ja itsensä Jumalan vaatimalle äitiydelle. Hän tuntee itsensä heikoksi, kun ei jaksa niin kuin muut äidit jaksavat. Aleksi joutuu ihailemaan vaimoaan usein etäältä, kun lapset tulevat väliin. He tarvitsevat Viljan huolenpitoa Aleksia enemmän. Läheisyyden hetket ovat harvassa, ja niitä vähäisiäkin hetkiä varjostaa uuden raskauden pelko.

Ajattelen kohtuullisuutta, jota kadehdin enemmän kuin mitään muuta, ja itken. Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä.   

Rauhala on tavoittanut Taivaslaulussa hyvin Viljan tuntemusten ristiriitaisuuden. Äitiys ja minuus sulkevat Viljan maailmassa toisensa pois. Jos haluaa rakastaa perhettään ja olla äiti, on menetettävä kehonsa ja minuutensa. Äitiys merkitsee kaiken antamista ja luovuttamista Jumalalta saadulle tehtävälle. Äitiys ei anna tilaa olla mitään muuta. Viljan todellisuudessa rakkaus ja kärsimys ovat kuin kolikon kaksi eri puolta. Taivaslaulun vahvuus on Rauhalan allegorisessa kielessä, joka auttaa ymmärtämään Viljan ristiriitaisia tunteita ja vaikeasti käsitteellistettävissä olevaa ahdistusta. Vertauskuvien kautta Viljan kokemus muuttuukin todellisemmaksi ja kouriintuntuvammaksi lukijallekin.

Viljan ja Aleksin näkökulmien vaihtelu on romaanissa sujuvaa. Kokonaisuuden kuitenkin rikkovat väliin ujutetut lestadiolaisuutta koskevat blogitekstit. Ne tuntuvat romaaniin kokonaisuuteen ja tyyliin nähden irrallisilta ja niiden motivointi on hataraa. Lapsen kielellä kerrotut osiot nukkeleikeistä puolestaan toimivat allegoriana naisen elämälle lestadiolaisyhteisössä, mutta siitä huolimatta nekin tuntuvat jotenkin ylimääräisiltä. Kerronnan erilaisia tyyppejä on tiiviissä romaanissa liikaa. Viljan ja Aleksin näkökulmiin keskittyminen olisi ehkä tehnyt romaanista tasapainoisemman.

Taivaslaulu tuo esiin, kuinka eri asia usko ja uskonto voivat olla. Viljan ja Aleksin henkilökohtainen usko on kaunista ja lohdullista. Se suodattuu heidän jokaisesta arkisestakin hetkestä läpi. Se on kykyä olla onnellinen pienistäkin hetkistä sekä rakastaa uskomattomalla lämmöllä ja ymmärryksellä. Uskonto ja seurakunta taas näyttäytyvät romaanissa jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen tilana, jossa onneksi kuitenkin hetkittäin pilkahtaa jokin myötätunnon ja ymmärryksen hitunen kuten Viljan avulias ystävä Maria.

Yllätyin siitä, kuinka kriittisessä valossa vanhoillislestadiolaisuus romaanissa ilmeni. Kritiikille tai oikeastaan pikemminkin avoimelle keskustelulle tuntuisi kuitenkin selvästi olevan tarvetta. Se tulee jo esiin siinä, että Rauhalan Taivaslaulua pidetään tabuja rikkovana tekona, vaikka kyse on ainoastaan yhteisön sisällä koetun ahdistuksen esiin tuomisesta. Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän "tapakristittyjen" elämästä. Yksipuoliseen tuomitsemiseen ei minusta ole varaa, koska samankaltaiset ongelmat tulevat meitä vastaan omassakin ”yhteisössämme”. Meillä yhteisön vaatimukset eivät ole ehkä yhtä vahvoja ja sitovia, mutta kokemukset niistä voivat olla lähes yhtä rankkoja kuin Viljalla. Kauhistelen jatkuvasti, kuinka nuoret äidiksi tulleet tuttavani tuntuvat pyytelevän anteeksi sitä, etteivät he ole tarpeeksi hyviä äitejä, koska he eivät jaksa täysimetystä tai eivät saa lastaan nukkumaan päiväunia. Äitiys siinä missä kaikki muutkin elämäntapamme syömisestä liikkumiseen ja työnteon määrään ovat jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen alaisina, vaikka meillä ei olisikaan Raamattua tai muuta pyhää kirjaa kertomassa, miten tulisi elää. Ystäväni ja tuttavani eivät ehkä uuvu suuren lapsimäärän alla, mutta työelämän ja yhteiskunnan vaatimusten alla kyllä. Siis yhtä lailla meidän kuin vanhoillislestadiolaistenkin olisi tärkeä pohtia, mitä ihmisyydessä todella arvostamme ja milloin tuomitsemme vain tehdäksemme itsemme autuaiksi. 

Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta käydään muuten Ylen Inhimillisessä tekijässä huomenna perjantaina 13.9. klo 22.00-22.50. Keskustelijana paikalla on muun muassa Pauliina Rauhala itse. Uusinta tulee 15.9. klo 17.10 ja ohjelma on myös nähtävillä Yle Areenassa vuoden ajan.

Blogikirjoituksia Taivaslaulusta on runsaasti, joten kannustan googlettamaan, jos teos kiinnostaa enemmänkin.

-

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Sivumäärä: 281