tiistai 26. elokuuta 2014

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2011)
Alkuteos: We Need to Talk About Kevin
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 544
-

Lionel Shriver on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja. Poikani Kevin on hänen kahdeksas romaaninsa ja voitti vuonna 2005 naiskirjailijoille suunnatun Orange-palkinnon (nykyisin Baileys Women's Prize). Romaanissa Eva Katchadourian kirjoittaa miehelleen Franklinille kirjeitä, joiden pääaiheena on heidän poikansa Kevin. Kirjeiden kirjoitushetkellä Kevin istuu nuorisovankilassa tuomittuna järkyttävästä rikoksesta. Eva käy läpi Kevinin lapsuutta ymmärtääkseen, kuinka tähän tilanteeseen on tultu. Kevin ei alun perinkään ollut täysin normaali lapsi ja tuntui halveksivan elämää ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien. Toisalta ei Evakaan ollut kaikkien lämpimimmin ja rakastavin äiti. Syntyikö Kevin kylmäveriseksi rikolliseksi vai voiko lapsestaan kasvattaa psykopaatin? Trillerin tavoin Poikani Kevin panttailee lopullista yllätystään viimemetreilleen saakka.




Ennen Shriverin romaanin lukemista olin nähnyt Poikani Kevinistä vuonna 2011 tehdyn filmatisoinnin, joten kirjan yllätyskäänteet olivat minulle entuudestaan tuttuja. Valitettavasti romaanin paras anti perustuukin odottamattomille käänteille ja huolella rakennetulle juonelle, joten lukukokemus hävisi vaikuttavuudessa auttamattomasti elokuvaelämykselle. Filmatisointi onnistui myös rakentamaan visuaalisin keinoin tarinaan piinaavan jännittävän tunnelman, joka romaanissa jäi sen sijaan vaisuksi. Kun tarinan käänteet ovat tutut, Shriverin romaanin mielenkiintoisemmaksi ainekseksi nousee kuitenkin tarkka psykologinen henkilökuvaus.

Evan nykyisyden ja menneisyyden välillä on huima kuilu, joka vain kasvaa kasvamistaan mitä enemmän hän valottaa nykyistä ja mennyttä elämäänsä. Huippu-uran itselleen rakentanut menestynyt Eva näyttää menettäneen Kevinin rikoksen jälkeen lähes kaiken: työnsä, talonsa, ystävänsä ja ylpeytensä. Evan kertomuksen myötä nousee myös hyvin pian esiin, että Eva ja Franklin ovat eläneet täysin erilaisissa perheissä. Evan kokemuksen mukaan heillä on erikoinen ja hankala poika, jonka tunne-elämä ja sosiaalisten taitojen kehitys huolestuttaa häntä. Franklin puolestaan näyttäsi ajattelevan, ettei heidän pojassaan ole mitään epänormaalia, mutta hänen vaimonsa vaikuttaa ajoittain huolestuttavan tunnekylmältä. Menneisyyden ja nykyisyyden väliset aukot sekä henkilöhahmojen poikkeavat näkökulmat rakentavat romaaniin pahaenteistä jännitettä ja odotuksen tuntua.

Nyt kuitenkin ymmärrän, etten tehnyt virhettä silloin kun menin lapsivesitutkimukseen salaa vaan silloin kun pidin sen tulosta rauhoittavana. Tohtori Rhinestein ei selvittänyt, oliko lapsestani tulossa kaunainen, pahansuopa, välinpitämätön tai myötäsyntyisen häijy. Kuinkahan moni viskaisi saamansa kalan takaisin veteen, jos epämiellyttävät luonteenpiirteet näkyisivät testeissä?

Shriverin romaanin kiehtovimmaksi puoleksi jää lopulta se, ettei se anna lukijalleen valmiita vastauksia siitä, miksi Kevinistä kasvoi kylmäverinen nuorisorikollinen. Eva rakentaa Kevinissä kuvaa synnynnäisestä psykopaatista, jonka ilkeys tuli esiin jo vauvana ja poikkeuksellinen älykkyys ja tunnekylmyys viimeistään taaperoikäisenä. Toisaalta Evan penseä asennoituminen äitiyttä kohtaan saa lukijan epäilemään hänen luotettavuuttaan kertojana. Eva on epämiellyttävällä tavalla snobi ja itsekeskeinen henkilöhahmo. Hän ei pysty oitis rakastumaan omaan lapseensa vaan tuntee pikemminkin mustasukkaisuutta siitä, että poika varastaa hänen miehensä huomion ja estää häntä tekemästä työtään. Evan ilmeinen syyllisyydentunto kielisikin siitä, että osa hänestä epäilee myös, olisiko hän voinut tunnekylmyydessään kasvattaa itse pojastaan hirviön. Shriverin romaani haastaa käsitykset lapsista, äitiydestä ja rakkaudesta. Lapset eivät aina synny viattomiksi eivätkä vastuullisimmatkaan vanhemmat aina rakasta lastaan automaattisesti. Vai voiko vanhemman kohdalla pyytteettömintä rakkautta sittenkin olla kyky vihata ja pelätä häijyä lastaan?


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Jack Kerouac: On the Road


Jack Kerouac: On the Road (Penguin Books 2011)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1957
Sivumäärä: 280
-

Jack Kerouac on 1950-luvulla tunnetuksi tulleen beat-sukupolven näkyvimpiä hahmoja. Beat-sukupolvi oli Yhdysvalloissa syntynyt taiteellinen liike, jolle oli tyypillistä materialismin ja vallalla olevien arvojen vastustaminen, huumekokeilut, seksuaalinen vapautuneisuus ja kiinnostus uskontoon. Kerouacin ohella sen tunnetuimpia edustajia ovat runoilija Allen Gingsberg ja kirjailija William S. Burroughs. On the Road on yksi keskeisimpiä beat-liikkettä määritteleviä teoksia. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus Kerouacin matkoista ympäri Yhdysvaltoja ystävänsä Neil Cassadyn kanssa 1940-luvun lopulla. Teos on julkaistu myös Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Matkalla.

Kerouac kirjoitti On the Roadin ensimmäisen version kolme viikkoa kestäneen intensiivisen kirjoitussession aikana. Käsikirjoitus oli lyöty kirjoituskoneella lähes neljäkymmentä metriä pitkälle paperirullalle yhtenäisenä jatkuvana tekstinä ilman kappalevälejä. Työskentelymetodillaan Kerouac pyrki tauottomaan ja spontaaniin kirjoitustyyliin. Ennen julkaisua On the Road toimitettiin helpommin luettavaan asuun ja siinä esiintyvien todellisten henkilöiden nimet korvattiin pseudonyymeillä. Teoksen vähemmän toimitettu painos The Original Scroll julkaistiin vuonna 2007.



On the Road yllätti minut täysin. Olin odottanut kirjalta sekavia kuvauksia huumeiden ja päihteiden täyteisistä päivistä; lukemattomia tarinoita ihmisen kurjuudesta ja hulluudesta. On the Road on kuitenkin jotain aivan muuta. Romaanin kertoja, Kerouacin alter-ego, Sal Paradise kuvailee kohtaamiaan ihmisiä ja kaupunkeja vilpittömällä ihmetyksellä. Hän ei näe ensimmäisenä köyhyyttä ja kurjuutta vaan elämää; upeita ja kiehtovia ihmisiä, jotka elävät hetkessä ja löytävät siitä ikuisuuden. Kerouacin kirjoitustyyli näkyy kerronnassa upeana maanisena rytminä, jossa sanat vyöryvät ja ryöppyvät yhtenä kiihkeänä vuodatuksena. Tunnelma ja läsnäolo ei ole koskaan ollut missään lukemassani yhtä vahva.

– – because the only people for me are the mad ones, the ones who are mad to live, mad to talk, mad to be saved, desirous of everything at the same time, the ones who never yawn or say a commonplace thing, but burn, burn, burn like fabulous yellow roman candles exploding like spiders across the stars – –

On the Roadin alku tuo mieleen Ernest Hemingwayn romaanin Ja aurinko nousee. Molemmissa romaaneissa aloitus yllättää epätavanomaisuudellaan, sillä minäkertoja ei esittele lukijalle itseään vaan ystävänsä, jolla osoittautuu olevan erityinen merkitys romaanin tapahtumien kannalta. Samankaltaisuus Hemingwayn romaanin kanssa ei ole täysin tuulesta temmattu muutenkaan, sillä ovathan molemmat teoksen aikansa sukupolviromaaneja, kummassakin kolutaan maailmaa matkustamalla ja henkilöhahmoilla on kyltymätön kokemusten nälkä. Hemingwayn ja Kerouacin henkilöhahmoja yhdistää myös tietynlainen sivullisuus yhteiskunnasta, kykenemättömyys asettua aloilleen ja löytää paikkansa yhteiskunnan oravanpyörästä.

I wished Dean and Carlo were there – then I realized they'd be out of place and unhappy. They were like the man with the dungeon stone and the gloom, rising from the underground, the sordid hipsters of America, a new beat generation that I was slowly joining. 

On the Road alkaa siis kuvauksella Dean Moriartysta (oikeassa elämässä Neal Cassady), käytökseltään maanisesta huijarista, joka kuitenkin vetää ihmisiä puoleensa rennolla elämänasenteellaan. Dean ja Sal tutustuvat toisiinsa New Yorkissa, josta alkavat heidän lukuisat road trippinsä Denveriin, Yhdysvaltojen länsirannikolle, New Orleansiin ja lopulta Meksikoon. On the Road on pikemminkin tarina Deanista kuin Salista. Sal ei olekaan romaanissa tapahtumien varsinainen kokija vaan ulkopuolinen tarkkailija, joka toimii ympärillä olevien tapahtumien ja tunnelmien välittäjänä. Salin ja Deanin kohtaamista lukuisista muista henkilöhahmoista ja näiden elämänkohtaloista rakentuu Kerouacin romaanin kiehtovin ja koskettavin aines. Kerouacin tunnetusta lähipiiristä teoksessa esiintyvät esimerkiksi Allen Gingsberg taiteilijasieluisena Carlo Marxina sekä William S. Burroughs hulluna vanhana narkkarina, Old Bull Leenä.

It was always mañana. For the next week that was all I heard – mañana, a lovely word and one that propably means heaven.

Sal ja hänen ystävänsä edustavat nuorta sukupolvea, jolle Yhdysvaltojen porvarillisen sovinnainen ja turvattu, materialismin hallitsema elämäntapa merkitsee emotionaalista tyhjyyttä ja lamaannusta. Matkustaminen on heille heittäytymistä juurettomaan ja arvaamattomaan elämään, jossa tärkeää ei ole itse määränpää vaan jokainen hetki matkan päällä. Mihin tahansa Sal tai Dean asettuvat, heidät valtaa pian levottomuus ja kokemusten nälkä, halu palata elämään, jossa vain nykyisyydellä on merkitystä, sillä huomisesta ei ole vielä tietoa. Heidän elämänasenteensa ytimenä on sokea luottamus elämään ja kohtaloon: Elämä kantaa, jos on kantaakseen. ”God exists without qualms. As we roll along this way I am positive beyond doubt that everything will be taken care of for us”, Dean sanoo Salille heidän ajaessaan keskellä talvista yötä kohti Virginiaa.

Varsinkin Salin kohdalla korostuu myös kapina omaa hyväosaisuutta kohtaan. Salia tai tätiään ei kuvata romaanissa erityisen varakkaiksi, mutta Sal ei myöskään elä yhteiskunnan marginaalissa kuten monet hänen matkallaan kohtaamansa ihmiset. Salin kerrotaan suorittavan opintoja collegessa, ja hän viettää romaanissa joulua sukulaistensa luona, jotka vaikuttavat perinteiseltä Yhdysvaltain keskiluokkaiselta lähiöperheeltä. Salin täti myös lähettää Salille usein lisää rahaa kesken tämän matkojen. Sal on itse usein rahaton, mutta hyvästä suvusta tulevana valkoisena miehenä hänellä on selkeästi myös hyvät mahdollisuudet pärjätä elämässä. Sal ihailee kuitenkin usein köyhää ja vähäosaista elämäntapaa, jossa elämä kulkee eteenpäin päivä, ateria ja alkoholiannos kerrallaan. Sal ja Dean kaivautuvat yhteiskunnan marginaaliin ja iloittelevat sen tarjoamalla vapauden tunteella. Kun elämää määrittää köyhyys ja selviytyminen, varastamisesta ja rikollisuudesta tulee välttämättömyys. Salin ja hänen matkakumppaniensa varastelun oikeutukseksi muodostuu Yhdysvaltojen porvarillista ja kapitalistista järjestelmää pilkkaava lausahdus: ”You know what president Truman said. We must cut down on the cost of living.”

On the Road on itsetietoinen romaani oman aikansa nuoresta sukupolvesta ja sen elämänasenteesta. Se on kiihkeä ja koskettava ajankuva, joka ei sorru yhteiskunnan epäkohtien saarnaamiseen tai sen runtelemien ihmisten surkutteluun. Pelkäsin, että se oksentaa kaiken inhimillisen kurjuuden lukijansa päälle, mutta sen sijaan se osoittautui ylistyksesi inhimillisen kurjuuden kauneudelle; elämälle, joka eletään täysillä vain kärsimyksen kautta.


maanantai 18. elokuuta 2014

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray (Otava 1968)
Alkuteos: Sarjan ”A la recherche du temps perdu” ensimmäisen osan ”Du côté de chez Swann” ensimmäinen jakso
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1919
Suomentaja: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
Sivumäärä: 245
-

Alison Bechdelin sarjakuvaromaanissa Fun Home todetaan, että ihminen on saavuttanut keski-iän, kun hän tajuaa, ettei tule koskaan lukemaan Marcel Proustin romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Päätin siis aloittaa sarjan jo hyvissä ajoin, ettei tuo hetki pääsisi yllättämään. Kadonnutta aikaa etsimässä on seitsenosainen massiivinen romaanisarja, joka julkaistiin Ranskassa vuosina 1913–1927. Sarjan suomennokset on julkaistu kymmenenä niteenä. Ensimmäisen osan ensimmäinen jakso Swannin tie: Combray julkaistiin Suomessa jo vuonna 1968, kun taas viimeinen osa Jälleenlöydetty aika saatiin suomeksi vasta vuonna 2007.





Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on varmasti tutkituimpia maailmankirjallisuuden klassikoita. Thegreatestbooks.org -sivuston mukaan kirjasarja on maailman toiseksi merkittävin fiktiivinen teos. Sen edelle listalla sijoittui ainoastaan James Joycen Odysseus. (Thegreatestbooks.org -sivuston lista on koostettu vertaamalla keskenään 56:ta eri lähteestä poimittua fiktiivisten teosten rankkauslistaa, ja se vaikuttaa ainakin 100 ensimmäisen teoksen osalta varsin pätevältä. Lähteinä on paljon merkittäviä aikakauslehtiä, kirjallisuuspalkintoja ja kirjallisuusinstituutioita. Painotukseltaan lista on toki selkeästi angloamerikkalainen.) Proustin romaanisarja on myös vaikean kirjallisuuden maineessa. Sen kieli tai kerronta ei kuitenkaan ole erityisen vaikeasti ymmärrettävää, vaan maine perustunee pikemminkin romaanisarjan pitkäveteisyyteen ja massiiviseen sivumäärään.

Kadonnutta aikaa etsimässä oli ensimmäisiä modernismin ajan romaaneja, joka hyödynsi kerronnassaan tajunnanvirtateknikkaa. Teoksissa ei ole varsinaista juonta vaan kerronta polveilee kertojan muistosta toiseen suhteellisen sattumanvaraisesti. Kronologia on summittaista. Kirjasarja alkaa kertojan lapsuudenmuistoista ja etenee kohti aikuisuutta, mutta yksittäisten tapahtumien täsmällinen paikka aikajatkumolla jää usein hämäräksi. Ensimmäinen osa eli Combray alkaa kohtauksella, jossa kertoja makaa aikuisiällään sängyssä saamatta unta. Unettomuudesta hänelle muistuu mieleen lapsuus Combrayssa sekä herra Swannin iltaiset vierailut hänen vanhempiensa luona. Koska talossa oli vieras, kertoja joutui usein menemään yöpuulle ilman äitinsä hyvänyönsuukkoa eikä siksi saanut unta. Proustin teoksen keskeinen teema on muistot, niiden syntyminen ja olemus ihmisen mielensisäisenä kokemuksena. Combrayn kerronta saattaa kuitenkin vaikuttaa päällisin puolin jopa objektiiviselta, sillä kertoja on kuvauksissaan tunnollisen tarkka ja perusteellinen. Näkökulma on kuitenkin ehdottoman subjektiivinen. Kertojan tarkkailun kohteena ei olekaan itse menneisyys vaan muisto siitä; se, minkälaiseksi menneisyys on muotoutunut ja rakentunut hänen sisällään. Swannin vierailut ja niihin liittyvä unettomuus olivat pitkään kertojan ainoat muistot lapsuuden Combraysta. Kuuluisassa kohtauksessa kertoja kuitenkin maistaa teehen kastettua madeleine-leivosta, joka laukaisee hänen mielessään ”tahattoman muiston” (engl. involuntary memory):

Ja niinkuin japanilaisessa seuraleikissä jossa kastetaan posliiniseen vesimaljaan pieniä samannäköisiä paperipaloja, jotka heti veteen upottuaan oikenevat, kiertyvät, värjääntyvät eri värisiksi muuttuvat selkeästi ja tunnistettavasti kukiksi, taloiksi ja henkilöiksi, samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö, kaikki se mikä nyt muotoutuu ja kiinteytyy, kaupunki ja puutarhat, nousi minun teekupistani.

Teehen kastetun madeleine-leivoksen maku synnyttää kertojan mielessä kokonaisten muistojen sarjan, jossa Combrayn maisemat sekä erilaiset henkilöhahmot seurapiireineen ja sosiaalisine kuvioineen vilahtelevat haaveilevan ja herkkyyteen taipuvaisen pikkupojan silmin kuvitettuina. Usein kuvat on nostalgian värittämiä, selkeitä ja kirkkaita, täynnä rakkautta, jota kertoja kokee lapsuudenmaisemiaan ja niissä eläviä ihmisiä kohtaan.

Kirjallisuudenopinnoissani olen lukenut joskus tenttiä varten ranskalaisen kirjallisuudentutkijan Gerard Genetten tutkimuksen Narrative Discourse: an Essay in Method, joka tarkastelee erilaisia kerronnan konventioita Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan avulla. Genetten tutkimus on kirjallisuudentutkimuksen klassikoita ja ehdoton perusteos fiktiivisen kerronnan rakenteista. Sen kautta Proustin teosta oli helpompi lähestyä ja se auttoi kiinnittämään huomiota erityisesti siihen, mikä Proustin kerronnassa on erityistä.

Genetten tutkimuksessa mielenkiintoisimpia osia ovat hänen analyysinsa siitä, miten Proustin romaanisarjassa hahmotetaan aikaa ja sen etenemistä. Proustin teoksessa aika on jatkuvaa virtaa, josta kertojan muisti poimii pieniä palasia, yksittäisiä hetkiä ja havaintoja. Genetten mukaan perinteinen romaanikerronta rakentuu yleensä niin kutsuttujen tiivistelmien ja kohtausten vaihtelusta. Jotkut ajanjaksot tiivistetään muutamalla lauseella, kun taas tärkeitä tapahtumia kuvataan tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Genette havaitsee, että Proustin teossarja rakentuu kuitenkin kerronnan singulatiivisuuden ja iteratiivisuuden vaihteluille. Kyse ei ole siis ajan etenemisen nopeuttamisesta tai hidastamisesta kerronnan avulla, vaan ainutlatuisten hetkien ja usein samankaltaisina toistuvien tapahtumien vaihtelusta. Singulatiivi merkitsee siis, että kertoja viittaa vain yhteen yksittäiseen ajassa tapahtuneeseen hetkeen. Iteratiivisuudessa kertoja sen sijaan viittaa useisiin samankaltaisiin tapahtumiin yhden kerrontajakson sisällä. Iteratiivisuus on erittäin yleinen konventio mille tahansa kerronnalle. Proustin teoksessa tällaiset osat alkavat yleensä tapahtuman toistuvuutta ilmaisevalla lauseella: ”Kun me iltaisin istuimme talon edessä ison kastanjan alla – –.” Kertoja siis muistelee yhdellä kertaa useiden vuosienkin ajalle levittyneiden samankaltaisten tapahtumien joukkoa. Hän nostaa niistä esiin yksityiskohtia ja joitain repliikkejäkin, mutta ei erottele niiden täsmällistä ajankohtaa.

Genetten mukaan Proustin kerronnassa iteratiivisuuden käyttö on poikkeuksellista. Tavallisessa kerronnassa se on yleensä alisteinen muulle kerronnalle. Saatetaan mainita, mitä joka sunnuntai perheellä oli tapana tehdä ja sen jälkeen syvennytään kertomaan esimerkinomaisesti jostain tietystä sunnunaipäivästä. Proust kuitenkin käyttää iteratiivista tyyliä itsenäisenä rakenteena. Hän ei kuvaa mitään tiettyä tapahtumaa vaan kaikkia yhtäaikaisesti. Tyyli tuo hämmästyttävän luonnollisella ja lähes huomaamattomalla tavalla esiin ajan subjektiivista kokemusta. Oikeastaan perinteinen virtaviivainen kerrontatapa, jossa edetään kronologisesti tapahtumista toiseen, harvoin edustaa todellista inhimillistä kokemusta ajasta. Kuten Proustin romaanissa, muistoissa aika kapseloituu yksittäisiin hetkiin ja tapahtumiin, jotka puolestaan kerrostuvat ja sekoittuvat erilaisten irrallisten palasten kollaasiksi.

Kadonnutta aikaa etsimässä ei ainakaan ensimmäisen osan perusteella ole vaikea, mutta se vaatii seesteistä lukuhetkeä. Se on makusteluromaani, täynnä tunnelmia ja vaikutelmia, maisemia, yksityiskohtia sekä salaperäisiä ja koomisia henkilöhahmoja. Kerronta on ranskalaisen lavertelevaa, vaivattomasti soljuvaa, kaunista ja ehdottoman hienostunutta. Ei epäilystäkään, etteikö se olisi myös pitkäveteistä, mutta yleensä taistelun arvoista. Suosittelen lukiessa hyödyntämään tekstin loppuu koostettua listaa romaanin eri osioista. Sen avulla on huomattavasti helpompi hahmottaa tekstin kokonaisuutta.

torstai 14. elokuuta 2014

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Karin Johannisson: Melankolian huoneet: alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012)
Alkuteos: Melankoliska rum : om ångest, leda och sårbarhet i förfluten tid och nutid 
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Ulla Lempinen
Sivumäärä: 314
-

Kuva: Atena
Karin Johannisson on ruotsalainen aatehistorian professori erikoisalanaan lääketieteen historia. Melankolian huoneet on esseemäiseen tyyliin kirjoitettu katsaus tunteiden historiaan, tarkemmin ilmaistuna melankoliaan ja sen eri ilmenemismuotoihin. Johannissonin kirja paljastaa inhimillisen tuntemisen rakenteet. Se, mitä me tunnemme, on kiinnittyneenä aikaan, kulttuuriin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. 1800-luvun herkkä nero ei tuntenut samalla tavalla ahdistusta tai masennusta kuin 1900-luvun kulutushimoinen pakkosuorittaja. Ajanhenki ohjelmoi meidät tuntemaan ja ilmaisemaan tunteita tietyllä tavalla.

Johannissonin tarkastelu alkaa 1600-luvulta ja etenee kronologisesti nykypäiviin asti. Melankolian määritelmä on laaja, ja sillä on kaiken kaikkiaan yhdeksän eri ilmenemismuotoa: menetys, välinpitämättömyys, herkkyys, ikävystyneisyys, kauhu, pakeneminen, ahdistus, väsymys ja eksyneisyys. Eri melankolian tyypit korostuvat eri aikoina, mutta niihin liittyvät oireet ja tuntemukset ovat läsnä hieman eri muodoissa myös muina ajanjaksoina. Vaikka 2000-luvun ihmiselle on tyypillistä uupumuksen ja eksyneisyyden tuntemukset, voimme kokea myös kauhunsekaista ahdistusta ja yliherkkyyttä kuten 1800-luvulla eläneet taiteilijasielut. Kiehtovinta onkin tunteiden matkustaminen ajassa, niiden mukautuminen ja muuttuminen kulttuurin ja ajattelutapojen mukana. Johannissonin esiin nostamien henkilötyyppien tunnereaktioissa ja oireilussa on aina jotain etäisesti tuttua ja syvästi inhimillistä. Esimerkiksi 2000-luvun ironian kyllästämä hipsteri on kuin ilmetty toisinto 1800-luvun ikävystyneestä dandysta.

Johannissonin kirja on oikea aarre. Kerronta hipoo kaunokirjallista tyylikkyyttä, mutta on samalla äärimmäisen vakuuttavaa ja selkeää. Tällaista tietokirjallisuutta olen kaivannut kipeästi. Ei lukemisen jatkuvasti keskeyttäviä rasittavia alaviitteitä tai puuduttavia lähdeluetteloita. Johannisson avaa lähteiden käyttöään tarpeeksi, jotta hänen tekstillään on uskottavuutta, mutta ei uuvuta lukijaa yksityiskohtaisilla selostuksilla lähteiden luotettavuudesta tai teorioidensa pitävyydestä. Melankolian huoneet on vaivatonta tietokirjallisuutta, joka pitää hyvää huolta lukijastaan ja mahdollistaa teoksen sivuihin uppoutumisen kuin hyvä fiktio konsanaan.

Johannissonin tutkimuskohde ei ole lähteiden kannalta helpoimmasta päästä. Tunteita on mahdotonta tavoittaa sellaisenaan, mutta Johannisson on metsästänyt käsiinsä erilaisia dokumentteja, joista on mahdollista löytää viitteitä siitä, mitä tunteet ovat ehkä eri aikoina olleet, miten niitä on ilmaistu ja millä tavalla niitä on tulkittu. Tärkeää materiaalia Johannissonin tutkimustyön kannalta ovat olleet muun muassa potilaskertomukset, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Kun on kyse tunteista kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä, myös kirjallisuus avaa inhimillisen tuntemisen historiaa. Parasta Johannissonin teoksessa onkin, ettei se pelkästään auta ymmärtämään omia tai ympärillä olevien ihmisten tunteita, vaan se avaa uusia tulkintauomia myös kirjallisuuden lukemiseen. Melankolian huoneista löysinkin heti välineitä, joilla tulkita esimerkiksi samaan aikaan luvussa olleen Kerouacin On the Roadin henkilöhahmoja. Konkreettisista lähteistä huolimatta Johannissonin tutkimus on tietenkin vaatinut myös rohkeaa tulkitsemista ja päättelyä. Teosta lukiessa on hyväksyttävä, että mitään varmaa tietoa ihmisten tunteista esimerkiksi 1700-luvulta ei voida tuottaa. Kysehän on lopultakin yksilöllisestä kokemuksesta, joka ei loppujen perin edes käänny kielelle. Teoreettisia tulkintoja lähemmäksi todellisuutta ei ole mahdollista päästä. Johannisson kuitenkin uskaltaa venyttää mahdollisuuksien rajoja tarpeeksi ja löytää mielenkiintoisia selitysmalleja erilaisille ilmiöille ja käyttäytymistavoille.

Johannisson tuo teoksessaan esiin, että melankolia on ollut keskeinen ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja sosiaalisen identiteetin määrittäjä. Ennen 1900-lukua melankolia oli ennen kaikkea yläluokan sairaus eikä sitä pidetty alaluokkaiselle yksinkertaiselle mielelle edes mahdollisena. Melankoliasta kärsineet henkilöt ovat olleet usein intellektuelleja, professoreita tai taiteilijoita. Ahdistus, pakkomielteet, unettomuus ja ennen kaikkea herkkyys olivat merkkejä heidän neroudestaan. Johannissonin aineistosta löytyykin monia historiaan jääneitä tunnettuja intellektuelleja, joiden sielunmaisemat ovat mitä kiehtovinta luettavaa. Mainituksi tulevat muun muassa Charles Darwin, Marcel Proust, Max Weber, Franz Kafka, Sylvia Plath ja Virginia Woolf. Koska kaikenlainen yliherkkyys oli merkki huikeasta älystä, tietynlaiset tunteenpurkaukset ja omituisuudet olivat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja niitä myös ilmaistiin avoimesti. Kirjailija Marcel Proustille tunne-elämän herkkyys oli intellektuaalisen työn edellytys:

35 vuoden iästä lähtien hän käytännöllisesti katsoen makasi vuoteenomana, ikään kuin pannen yliherkkyytensä näyttämölle: hän oli liian heikko maailmaan, mutta hienovireisen terävä aisteiltaan. Hän ei sietänyt juuri mitään ruokaa ja vielä vähemmän ruoantuoksua; hänen Boulevard Haussman numero 102:ssa sijainneessa asunnossa ei saanut siksi laittaa ruokaa lainkaan. – – Hän työskenteli öisin, jolloin oli hiljaista, ja makasi päivisin oopiumin, veronalin tai trionalin tainnuttamana. Hän kirjoitti näkevänsä selkeästi vain pimeässä.

Sallitun ja paheksutun käyttäytymisen raja saattoi olla kuitenkin hiuksenhieno. Oli myös täysin eri asia, minkälaiset tunteet olivat sallittuja miehille ja minkälaiset naisille. Yliherkkyys saattoi esimerkiksi olla merkki korkeasta älystä miesten kohdalla, mutta naisilla se sen sijaan tulkittiin järjettömäksi hysteriaksi. 1700-luvun tunnekoodeja kuvaillessaan Johannisson viittaa Jane Austenin romaaneihin, joissa naisen liiallinen herkkyys on huolestuttavaa, mutta sopivassa määrin ilmaistu herkkyys on sen sijaan merkki hyveellisestä ja hienostuneesta luonteesta. Tunteita tuli ilmaista, mutta niiden vallassa ei kuitenkaan saanut olla. Monien Austenin naishahmojen ilmaisemat tunteet eivät olekaan aitoja vaan pikemminkin tarkkaan laskelmoituja. 1700-luvulla tunteiden ja herkkyyden näyttäminen oli suotavaa, jopa miehille, mutta sen tuli olla sivistynyttä. Liiallisuuksiin ja teatraalisuuteen lipsuminen sen sijaan saattoi olla suuri kauhistus. Johannisson kuvaa esimerkiksi itkemiseen liittyviä sääntöjä:

Itkemistä ei saanut mieltää itsehillinnän menetykseksi. Naisen kyyneleet eivät saaneet olla keimailevia eivätkä hysteerisiä. Kouristukset, nikottelut, tukehtumiskohtaukset ja räkäisyys eivät olleet tunnekieleen sopivia. Itkun ja naurun äkilliset vaihtelut viittasivat hermotautiin.

Vaikka Johannisson käsittelee tunteiden historiaa yksilöiden kautta, hänen näkökulmanaan on ehdottomasti inhimillinen tunnemaailma sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Johannisson tekee yksittäisistä tapauskertomuksista yleistäviä päätelmiä ja rakentaa erilaisia melankolian historian arkkityyppejä. Hän ei siis tarkastele Max Weberin unettomuutta yksilöllisenä mielisairautena vaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena oireena. Tässä suhteessa Johannisson teos on hyvin yksipuolinen, jopa yksinkertaistava. Tunteet ovat hänelle pääasiassa sosiaalisten rakenteiden ohjelmoimia reaktioita. Kiehtovinta Johannissonin näkökulmassa on kuitenkin se, että kyse ei ole vain siitä, että tulkitsemme ja käsittelemme universaaleja, inhimillisiä tunteita eri tavalla eri aikoina, vaan se, miten tunteet ymmärretään ja minkälainen merkitys niille annetaan ohjaa sitä, mitä me todella fyysiselläkin tasolla tunnemme:

Eteenkin antropologiset analyysit ovat osoittaneet, etteivät yhteiskuntarakenteet ole neutraali tila, jossa psyykkiset prosessit tapahtuvat, vaan jatkuvaa sosiaalisten ja emotionaalisten välistä vuorovaikutusta. – – Tätä seuraa toinen tärkeä loppupäätelmä: Joitakin lääketieteellisiä oireita ei pidä ymmätää osaksi lääketieteellistä eikä edes yksilöllistä, vaan yhteiskunnallista syndroomaa.

Johannisson toteaa Christopher Laschia lainaten: ”jokainen aikakausi kehittelee omat patologiset muotonsa, jotka tiivistetysti vastaavat pinnan alla piileviä ominaisrakenteita”. Patologisilla muodoilla hän viittaa anomalioihin, inhimillisen käyttäytymisen poikkeamiin, joita käsitellään epänormaaleina ja sairaina, mutta jotka ovat itseasiassa erittäin normaaleja siinä kulttuurisessa ympäristössä, jossa me elämme. Johannissonin näkökulma on ihanan armelias. Varsinkin juuri tänä aikana, kun ihmisellä on pakkomielteinen tarve diagnosoida kaikki käyttäytymisen vivahteet, lyödä niihin jonkinlainen patologisuuden leima, ja siten kaventaa niin sanotun normaalin rajoja. Toisaalta Johannissonin näkökulma unohtaa täysin yksilöllisyyden; temperamentin, kokemusten ja ihmissuhteiden vaikutuksen siihen, miten maailma, yhteiskunta ja kulttuuri otetaan vastaan.

Johannissonin kirjan huumaamana olen unohtunut jälleen lavertelemaan laajasti ja pahoin pelkään, puuduttavan pitkästi. Haluan kuitenkin ottaa esiin vielä yhden esimerkin inhimillisen tuntemisen omituisesta historiasta. Tunnettujen intellektuellien lisäksi Johannisson on onnistunut kaivamaan historian kätköistä myös tavallisia ihmisiä. Yksi heistä on Albert Dadas. Hän oli 1800-luvulla elänyt perheellinen kaasulaitoksen asentaja, jolla oli merkillinen pakonomainen tarve matkustaa pois kotoaan, useimmiten kokonaan toiseen maahan. Matkustaessaan hänellä ei ollut tietoisuutta siitä, kuka oli tai miksi hän matkusti, mutta hän tiesi päämääränsä. Perillä hän ei osannut selittää, mitä varten oli paikalle päätynyt ja muisti vai irrallisia palasia menneisyydestään. Johannisson nimeää ilmiön pakkovaellukseksi, josta tuli 1800-luvulla suorastaan villitys:

– – siistit, kunnialliset ylemmän työväenluokan tai alemman virkamiesluokan edustajat – käsityöläiset, asentajat, puotiapulaiset, kirjanpitäjät – katosivat äkillisesti työpaikoiltaan ja perheidensä luota ja ilmestyivät esiin vuorokausia tai viikkoja myöhemmin odottamattomissa paikoissa, joskus hyvinkin kaukana kotiseuduiltaan. Usein he liikkuivat kultuurisesti tunnetuissa paikoissa kuten Wienissä, Prahassa tai Padovassa. Matkoissa näytti siis toteutuvan tietynlainen turistimainen suunnitelmallisuus. Kun vaeltaja oli palautettu kotiin, hän paneutui jälleen vaitonaisen tyynenä töihinsä ja arkirutiineihinsa. Yksilö saattoi saada näitä vaelluskohtauksia vain kerran elämässään tai toistuvasti.

Pakkovaellus on ilmiönä kummallinen ja kiehtova. Mikä saa ihmisen hylkäämään oman identiteettinsä ja maansa ja hakeutumaan täysin vieraaseen ympäristöön? Aivan kuin nuo ylemmän työväenluokan edustajat olisivat paenneet omaa, arjen ja rutiinien tukahduttamaa jokapäiväistä elämäänsä. Dadasin lisäksi Johannisson on löytänyt myös hieman tuoreemman esimerkin pakkovaeltajasta. Vuonna 2005 Iso-Britannian rannikolta löydettiin mies, joka oli pukeutunut läpimärkään pukuun ja kravaattiin. Mies ei suostunut puhumaan, mutta kun hänelle ojennettiin paperia ja kynä, hän piirsi yksityiskohtaisen kuvan pianosta. Kun hänet ohjattiin pianon luokse, hän alkoi soittaa sitä hämmästyttävän taitavasti. Englannin lehdistö nimesi mysteerisen mykän miehen ”Pianomieheksi”. Miehen henkilöllisyys säilyi salaisuutena neljän kuukauden ajan, kunnes hän lopulta alkoi puhua. Hän kertoi olevansa saksalainen Andreas Grassl ja hän oli matkustanut Englantiin Eurostar-junalla menetettyään työnsä Pariisissa. Haastatteluissa hän kertoi, ettei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. ”Yhtäkkiä vain heräsin ja tajusin, kuka olen”, hän oli kertonut. Mitään varmaa selitystä Pianomiehen tapaukselle ei ole saatu. Joidenkin teorioiden mukaan hän olisi saanut psykoottisen kohtauksen, toisten mukaan hän oli teeskennellyt mieleltään järkkynyttä. Johannisson esittelee hänet mahdollisena esimerkkinä modernista pakkovaellustapauksesta.

Melankolian huoneet muissa blogeissa: Leena Lumi