Viktor Pelevin: Omon ra

Viktor Pelevin: Omon ra (Tammi 2002)

Alkuteos: Омон Ра, 1992

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Sivumäärä: 177

-

Viktor Pelevin on Venäjän tunnetuimpia nykykirjailijoita. Pelevinin tuotannolle ominaisia ovat postmoderni tyyli sekä populaarikulttuurin ja esoteerisen filosofian vaikutteet. Omon ra on hänen esikoisromaaninsa. Suomeksi häneltä on julkaistu sen lisäksi neljä myöhempää teosta. Olen usein harkinnut venäläiseen nykykirjallisuuteen perehtymistä, mutta en oikein koskaan ole tiennyt, mistä aloittaa. Omon ra päätyikin sitten onnekkaasti käsiini lukupiirimme kautta.

Omon ra on satiirinen kuvaus neuvostoliittolaisesta yhteiskunnasta. Sen terävin kärki kohdistuu Neuvostoliiton propagandistiseen toiminta-ajatukseen: Tärkeintä ei ole se, miten asiat todella ovat vaan miltä ne näyttävät ja miten ihmiset uskovat niiden olevan. Valheista tulee totta tai ne on ainakin teeskenneltävä todeksi. Koko kansa elää yhteisesti kuvitellussa todellisuudessa. Toisaalta romaanin satiirisuus ei ole aivan yksiselitteistä ja kokonaisuutta ajatellen se saattaakin sivaltaa pelkkää ilmaa. Yksi romanin loppuajatus tai tulkinta nimittäin voisi olla, ettei yhteiskunnan totuudellisuudella tai valheellisuudella ole merkitystä, sillä tärkeintä ja todellisinta on yksilön sisäinen kokemus, josta löytyy lopulta koko maailmankaikkeus. Ajatus muisuttaa kreikkalaisen filosofian ajatusta makrokosmoksesta mikrokosmoksessa. Pelevin tuntuukin kumartelevan moniin suuntiin yhdistäessään muun muassa kreikkalaisen filosofian ja egyptiläisen mytologian ajatuksia Neuvostoliiton absurdiin ilmapiiriin.

Pelevinin romaani kertoo Omonista, joka on pikkupojasta asti haaveillut ryhtyvänsä kosmonautiksi. Hän jakaa unelmansa parhaan ystävänsä Mitjokin kanssa ja molemmissa pojissa on alusta lähtien jonkinlaista tyyntä määrätietoisuutta ja varmuutta tavoitteidensa saavuttamisesta. Kuin kohtalon saattelemana - sillä asiat tuntuvat sujuvan hieman liiankin helposti - pojat pääsevät lentokouluun ja sieltä lopulta Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Odottamatonta on kuitenkin se, että saavuttaakseen unelmansa Omonilla on edessä kallis uhraus, jolle hän alistuu lopulta nöyrästi, sillä mitäpä muutakaan koko elämänsä tähtiin tuijottanut poika voi tehdä.

Omon ran todellisuus on satiirille ominaisesti karnevalistinen. Romaanissa on aistittavissa venäläisten omintakeista kummallista huumoria, josta länsimainen ei välttämättä saa kovin helposti kiinni, jos ei ole ollut hyvin lähellä venäläistä kulttuuria. Omon ran maailma on kuin hieman vääristynyt peilikuva, todellisuuden kummallinen toisinto, jossa kosmiset ja myyttiset elementit tulevat todeksi ja symbolinen ja vertaukuvallinen konkreettiseksi. Selkeänä esikuvana kirjalle on ollut Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1966-1967). Hyvä esimerkki romaanin todellisuuden toimintalogiikasta ovat kuvaukset neuvostolentäjien katkaistuista jaloista. Niiden merkitys on selkeästi vertauskuvallinen, mutta samalla ne kuvataan hyvin todellisiksi. Tarinassa vilahtelevat välillä makaaberit kuvaukset verta tihkuvista tyngistä ja jalattomista sotilaista tanssimassa Kalinkaa. Koin itse, että lentäjien katkaistut jalat olisivat symboli romaanissa mainitulle ”neuvostoihmiselle”, joka ei ole yksilö lainkaan vaan jonka identiteetti määräytyy ainoastaan sen kautta, mikä on hänen roolinsa yhteisössä. Lentäjät eivät ole muuta kuin lentäjiä. He eivät tarvite jalkoja, sillä heillä on siivet.

Romaanin kulttuurisidonnaisuudesta kertoo se, että länsimaisena lukijana en voi kuitenkaan olla täysin varma, miten lentosotilaiden katkaistut jalat olisi tulkittava. Voin tehdä valistuneita arvauksia, mutta takaraivoon jää epäilevä tunne siitä, etten tavoita ihan kaikkea. Olen auttamattomasti ulkopuolella. Kaikesi onneksi kirjan lopussa on joitain suomentajan selvityksiä romaanissa esiintyvien nimien ja tapahtumien historiallisista ja myyttisistä kytköksistä. Sieltä saan selville, että lentäjien katkaistut jalat vertautuvat myös neuvostosankari Aleksei Marasejeviin, jonka lentokone putosi toisen maailmansodan aikana maahan ja joka ryömi 18 vuorokautta kohti omia joukkojaan. Vain vuotta myöhemmin Marasejev lähti uudestaan rintamalle, vaikka häen molemmat jalkansa amputoitiin.

Perimmiltäni olen tietenkin inhonnut valtiota, joka epämääräisen uhkaavilla vaatimuksillaan on pannut kaikki tilapäisiin tarkoituksiin kasatut ihmisryhmät uutterasti apinoimaan kaikkein häpeämättömintä jäsentään, mutta koska olen käsittänyt, ettei vapauden saavuttaminen ole maan päällä mahdollista, olen hengessäni pyrkinyt korkeuksiin. Valittuani tieni sen vaatimukset eivät enää ole ristiriidassa omantuntoni kanssa, sillä omatuntoni on kutsunut minut avaruuteen, eivätkä sitä ole juuri kiinnostaneet maanpäälliset asiat.

Omon rassa on myös keskeisinä temaattisina tekijöinä voimakas kohtalonusko ja sitä kautta toiminnan kosmiset ja myyttiset ulottuvuudet. Romaani kuvittaa neuvostomytologiaa, johon kuuluu usko siitä, että Neuvostoliitto on todellinen ja totaalinen voittaja muihin kansallisvaltioihin nähden. Toisin sanoen Neuvostoliitto on keskeinen osa suurempaa kosmista suunnitelmaa. Omon ra on ilmestynyt poliittisesti mielenkiintoisella hetkellä. Vuonna 1992 Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vain tovi. Romaanissa on toki nähtävissä ilkikurista kritiikkiä juuri murtunutta järjestelmää kohtaan, mutta toisaalta samanaikaisesti sillä on alakuloinen pohjavireensä. Avaruudesta käsin Neuvostoliittokin on vain yksi ihmskunnan surkea yritys unohtaa todellinen paikkansa maailmankaikkeudessa.

Myös Omonin tarinaa leimaa vahva usko siitä, että hänen kohtalonsa on määrätty jo silloin, kun hän pienenä poikana ymmärsi haluavansa kosmonautiksi. Omonin kohtalonuskon taustalla on kuitenkin kokemus niin yksilön ja minuuden kuin kokonaisen Neuvostokansankin mitättömyydestä maailmankaikkeuden edessä. Ihminen on väistämättömästi osa maailmankaikkeuden suurta järjestelmää, joka kulkee determinisesti kohti kohtaloaan. Avaruudessa kaikki aika tiivistyy yhteen pisteeseen, kaikki hetket ovat läsnä, sillä tarina on jo kirjoittettu valmiiksi:

- - eikä tähdistä siis tiedetty oikeastaan mitään paitsi se, että niiden elämä oli pelottavaa ja järjetötä, sillä kaikki niiden liikkeet avaruudessa olivat ikuisiksi ajoiksi ennaltamäärättyjä ja riipuvaisia mekaanisista laeista, jotka eivät jättäneet pienintäkään satunnaisen kohaamisen toivoa. Mutta niinhän me ihmisetkin, ajattelin, muka kohtaamme, nauraa hohotamme, läiskimme toisiamme hartioihin ja eroamme taas, mutta jossain erityisessä ulottuvuudessa, johon tietoisuutemme silloin tällöin säikähtyneenä kurkistaa, mekin leijumme liikkumatta tyhjyydessä, jossa ei ole ylä- eikä alapuolta, eilistä eikä huomista, ei toivoa lähestyä toisiamme tai mitenkään muuttaa kohtaloamme; - -

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet (yhteisnide, Gummerus 2013)

Alkuteos: Stum sitter guden 2002; Alla de stillsamma döda 2003

Suomentaja: Jaana Nikula

Sivumäärä: 622

-

Mainitsin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä kirjoittamani postauksen yhteydessä, että olen yrittänyt ravistella rikoskirjallisuutta kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja. Olen kuullut Anna Janssonin Maria Wern -kirjoja kehuttavan useassakin yhteydessä, joten kun vastaani tuli kaksi ensimmäistä Maria Werniä kätevänä pokkarimallisena yhteisniteenä, päätin antaa pohjoismaiselle dekkarille tilaisuuden.

Omien lukurajojeni koetteleminen on opettanut minulle, minkälainen lukija olen. En ole ennen nyrpistellyt viihteellisemmälle kirjallisuudelle, mutta tällä kertaa en vain jaksanut mitenkään innostua romaanin juonen käänteistä tai henkilöhahmoista. Hain Maria Wern -dekkareilta viihdettä, cliff-hangereita ja jännitystä. Romaanit osoittautuivat minulle kuitenkin pahemmaksi pakkopullaksi kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

Maria Wern -dekkareiden ensimmäisessä osassa Vaitelias jumala ratkaistava rikos kietoutuu muinaisen skandinaavisen mytologian ympärille. Romaanin alussa nuorempi konstaapeli Maria Wern ja hänen rikostutkijakollegansa Hartman todistavat rituaalimurhan jälkiä. Skandinaavinen mytologia on houkutteleva teema ja selittää kiehtovalla tavalla tapahtuneen murhan motiiveja. Valitettavasti Vaitelias jumala ei kuitenkaan ole mikään Da Vinci -koodi. Kirjailijan taustatutkimus ei riitä siihen, että teema suodattuisi läpi koko romaanin ja rikos alkaisi avautua piinaavasti vihje vihjeeltä ja pala palalta. Wernin ja hänen kollegoidensa rikostutkina on summittaista sohimista sinne tänne ja tapaukset ratkeavat pikemminkin sattumalta kuin Wernin tai kenenkään muunkaan verrattomien älynlahjojen vuoksi. Wernin työskentelytyyli voi toki olla realistisempaa kuin Hercule Poirotin, mutta se ei tee romaanista yhtään kiinnostavampaa.

Kalpeissa ja kuolleissa on vielä mitään sanomattomampi juoni kuin Vaiteliaassa jumalassa. Yrttitarhuri Rosmarien aviomies on kadonnut ja pian poliisi löytää kolmen henkilön ruumiit, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin kadonneeseen. Romaanista löytyy jälleen sinällään mielenkiintoisia aihioita kuten yrtit ja kasvimyrkyt, rauhanturvaajat, perheväkivalta tai kettutytöt. Kaikki aihiot kaipaisivat kuitenkin lihaa luidensa päälle, tarkempaa syventymistä ja tematisointia. Nyt ne jäävät hyvin ohuiksi ja huteriksi motiiveiksi, eivätkä onnistu rakentamaan napakkaa kokonaisuutta. Janssonin tapa käsitellä teemojaan on tylsä ja ponneton. Hänen aiheenaan saattaa olla perheväkivalta, mutta hän ei tee siitä yhteiskunnallista kommentaaria. Hän laittaa henkilöhahmonsa käymään perhekriisejä, mutta ne eivät liity millään tavalla käsillä olevaan rikokseen tai heijasta siitä, mitä henkilöhahmot joutuvat työssään käymään läpi. Janssonin dekkareista puuttuu moniulotteisuutta ja syvempää temaattista tajua.

Janssonin kerronta on myös tylsähkön tyylitöntä. Vaitelias jumala tosin alkaa lupaavalla ympäristön kuvauksella ja päähenkilön esittelyllä:

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuvat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. – – Nuorempi konstaapeli Maria Wern käveli miehen vierellä käsi tämän kapeitten harteitten ympärillä. Marian pitkä vaalea palmikko heilahteli puolelta toiselle kun hän harppoi terävien kivien ja kiemurtelevien juurien yli. Taskulampun valokiila etsiytyi kohti hakkaavaa ääntä, joka kuului nyt voimakkaampana. Lehtipuiden paljaat oksat kurottivat kohti taivaalta virtaavaa heikkoa valoa. Yön ja aamun rajamailla kaikki värit olivat harmaita.

Kuvauksessa on elokuvallista tunnelmointia. Vaikka kielikuvat eivät ole erityisen tuoreita, lukija voi silti eläytyä tilanteeseen; aistia kylmät lumihiutaleet, kuulla pahaenteisen hakkaavan äänen, kun hirtetty ruumis kolahtelee puunrunkoa vasten, kuulla ehkä jopa henkilöhahmojen askelten narahtelun lumessa. Kerronta kiinnittää lukijan huomion valikoivasti yksityiskohtiin kuin kameran linssi luoden vahvoja vaikutelmia. Jopa viimeisessä lauseessa aamuyön harmaudesta on jokin runollinen kaiku. Harmikseni tunnelmointi loppuu kuitenkin tähän alkukuvaan, jonka jälkeen romaanin kerrontaa pelkistyy puisevaksi raportoinniksi.

Kiinnostuin Maria Wern -dekkareista muun muassa siksi, että niissä kuulemma pureudutaan tavanomaista enemmän päähenkilön siviilielämään. En ole niin hyvin perehtynyt pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, että osaisin tehdä itse vertailuja. Maria Wernin perhe-elämä tulee kuitenkin lukijalle jo kahden romaanin aikana hyvin tutuksi – siis raivostuttavan tutuksi. Maria Wern velloo ja velloo ongelmissaan, jotka henkilöityvät hävyttömään anoppiin ja käsittämättömän typerään aviomieheen. Vahvan naisen ikonisessa hahmossa, menestyneessä rikospoliisi Maria Wernissä ei kuitenkaan ole sen vertaa sisua, että hän kävelisi pois liitosta, jossa aviomies on vain yksi lapsi kahden muun joukossa. Asetelmassa on kenties haettu jonkinlaista mielenkiintoista vastaparia Maria Wernin vahvalle ammatti-identiteetille, mutta Wernin perhe-elämä on yksioikoisuudessaan ja toisteisuudessaan pitkästyttävää ja turhauttavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan on siis todettava, että pohjoismainen dekkari ei ole minun lajini laisinkaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla asiaan hieman paremmin perehtyneiltä, miten nämä Maria Wernit suhteutuvat muihin saman lajin edustajiin. Poikkeavatko nämä erityisesti muista pohjoismaisista dekkareista vai ovatko nämä juuri sitä perinteisintä tyyliä? Jäin myös pohtimaan, kehittyisivätkö Janssonin juonikuviot ja henkilöhahmot Maria Wernien jälkimmäisissä osissa.

Vaitelias jumala muissa blogeissa: Lumiomena, Humisevalla harjulla, Lukutoukan ruokalista, Kuuttaren lukupäiväkirja, Booking it some more, Aamuvirkku yksisarvinen

Kalpeat ja kuolleet muissa blogeissa: Lukutoukan ruokalista

Laura Gustafsson: Huorasatu

”AFRODITE: Onks toi…

PENELOPE: Telkkari, on.

AFRODITE: Onpa se erinäköinen.

TELEMAKHOS: Äiti. Voitko tehdä kaksi Cosmoa. Pliis.

Telemakhos katsoo Afroditea.

TELEMAKHOS: Ooksä alkuperäinen?

AFRODITE: Öö. Joo?

TELEMAKHOS: Ei ku mä näin vaan kerran yhden drag-artistin, joka teki sut. Siis esitti sua. Siis jos sä oot alkuperäinen.

PENELOPE: Telkku, kyllä se on alkuperäinen.

Telemakhos ottaa siemauksen Cosmopolitania.

TELEMAKHOS: Nyt kun iskä edesmeni, mä saan olla niin hinttari, kun huvittaa.”

Laura Gustafsson on valmistunut kandidaatiksi kotimaisesta kirjallisuudesta ja opiskelee dramaturgiaa. Huorasatu on hänen esikoiskirjansa, joka sai ilmestyessään sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden että Finlandia-ehdokkuuden. Huorasatuun perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Ryhmäteatterissa 31.1.2013.

Huorasadussa Gustafsson tuntuu feminismin nimissä tekevät parodiaa kaikesta mahdollisesta: myyteistä, historiasta, suomalaisesta mediasta, populaarikulttuurista sekä tietenkin myös feminismistä itsestään. Feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa peräänkuulutettiin aikoinaan naisen oman kirjallisen tradition synnyttämistä. Naisten tulisi kirjoittaessaan vapautua patriarkaalisesta tavasta luoda kirjallisuutta ja löytää oma kielensä ja ilmaisutapansa. Huorasadussa Laura Gustafsson on vapautunut kaikista mahdollisista kirjoittamisen, kertomisen ja sovinnaisuuden säännöistä. Hänen kerrontatyylinsä on provosoivan töksähtelevää ja epätyyliteltyä. Monesti hän liioittelee ja hyperbolisoi naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, miesten sovinistisuutta ja naisten asemaa esimerkiksi työelämässä. Henkilöhahmot, eteenkin miehet ovat stereotypisoituja, tapahtumat ovat absurdeja ja väkivalta usein estottoman makaaberia.

Romaani koostuu monenlaisista eri tarinalinjoista sekä sivujuonista mutta keskeisimpinä hahmoina ovat jumalatar Afrodite sekä prostituoiduiksi ryhtyvät Milla ja Kalla. Afrodite on menettänyt rakastajansa Manalalle ja päättää lähteä hakemaan häntä takaisin elävien joukkoon. Epäonnisesti hän kuitenkin päätyy Helsinkiin kaupungin nimen harhaanjohtavan ensitavun ansiosta. Helsingissä hän ystävystyy Millan ja Kallan kanssa. Gustafsson pistää romaanissaan monet tutut ja tuntemattomatkin myytit päälaelleen. Kaikista tarinoista hän nostaa esiin nimenomaan naisen roolin ja sovittaa sen realistisen maailman kontekstiin. Hän ikään kuin vastaa tarinoillaan kysymykseen, miltä asiat oikeasti näyttäisivät, jos ne kuvattaisiin naisen näkökulmasta.

Koin Huorasadun kerronnan yksinkertaisuudessaan rasittavan naiiviksi ja pikkunokkelaksi. Kuitenkin Huorasatu on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos. Liioitteluista ja stereotypioista huolimatta Gustafssonin jutuissa on myös kammottavalla tavalla ripaus todellisuutta. Vaikka päällisin puolin Gustafssonin teksti on viihteellisen ja hiomattoman oloista, sen rivien välistä käy ilmi, että kyseessä on hyvin älykäs, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutunut teos. Puhumattakaan siitä, että Gustafssonilla on ilmiömäinen tietämys kaikista mahdollisista myyttisistä hahmoista. Itse jouduin lukemaan teosta älypuhelin kädessä, jotta voisin aina uuden myyttisen nimen ilmaantuessa tarkistaa, minkälaisesta hahmosta on oikeastaan kysymys. Kerrontatyylillään Gustafsson tuntuu ravistelevan lukijan käsityksiä siitä, miten vakavasti otettava naiskirjallisuus on kirjoitettu. Jopa romaanin kansiliepeessä oleva hemaiseva kuva  glamourblondiksi itseään kutsuvasta kirjailijasta tuntuu pilkkaavan lukijan mielikuvia siitä, miltä vakavasti otettavan naiskirjailijan pitäisi näyttää.

Gustafsson tuo yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme näkyväksi sellaisia asioita, jotka ovat jatkuvasti ympärillämme mutta joihin emme osaa enää kiinnittää huomiota. Kuinka esimerkiksi naisia, rakkautta ja seksiä representoidaan, kuinka niistä puhutaan, kirjoitetaan ja lauletaan ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka me, sekä miehet että naiset, kohtelemme naisia ja naiseutta. Gustafsson ei kuitenkaan läväytä havaintojaan minkäänlaisena julistettuna totuutena lukijan eteen vaan antaa lukijalle myös mahdollisuuden oivaltaa ja huomata ne suoraa nenässä olleet asiat itse.

” Hah, onnistuimme, Kostottaret riemuitsivat. Mutta mitä kummaa, Taivaan sukupuolijakauma ei silti tasaantunut. Nyt on itsereflektion paikka, Kostottaret totesivat. Mutta vika ei ollut heissä. Oli jälleen katsottava ihmistä. He ymmärsivät että kaikki naiset eivät halunneet tarjota toisilleen yhdistymistä ja avunantoa vaan kohtelivat toisiaan samoin kuin miehet kohtelivat heitä. Tällaista peliä, huusivat Kostottaret. He suuttuivat niin pahanpäiväisesti että rakensivat Helvettiin aivan oman sopen naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siellä nämä luopiot saisivat kokonaisen ikuisuuden ajan kuunnella seksivitsejä, kärsiä rintojen tuijottamisesta, keittää kahvia ja haistella pieruja.”

-

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)

Sivumäärä: 294