Black Poetry Night – afrikkalaisen diasporan ohittamattoman voimakas ääni

Runon ja suven päivänä 6.7. Tampereen Tallipihalla järjestetään vuosittain Runopiha-tapahtuma, tänä vuonna teemalla ”maan uumenista”. Samana iltana Tampereen Klubilla Fest Afrika järjesti Black Poetry Night -tilaisuuden sattuvan samankaltaisella nimikkeellä ”breaking ground”. Molemmissa luodaan mielikuvaa piskuisesta ja voimaannuttavasta sukupolvensa underground-äänestä ponnistamassa esiin karusta ja epäsuosiollisesta maaperästä. Kotimainen lavarunoutemme osaa olla elävää ja yllättävääkin, mutta Briteistä saapuneiden spoken word -artistien voimalliset esitykset ja painava sanoma avasi tyystin toisenlaisella tasolla auki kielen ja ilmaisun mahdollisuuksia. 

Black Poetry Nightin esiintyjät hämmästyttivät ainutlaatuisella lavapresenssillään ja vilpittömän rohkealla ilmaisullaan. He osoittivat, että kun itseilmaisun pakko kumpuaa globaalin epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden tai irrallisuuden ja juurettomuuden kokemuksista, ei ole enää varaa pelätä saarnaavuutta tai pateettiisuutta. Oma koettu todellisuus on esitettävä juuri sellaisena kuin se on ja sellaisella kielellä, joka onnistuu välittämään sen parhaiten –  välittämättä mitoista, säännöistä tai tyylipisteistä. 

Fest Afrikan Black Poetry Night oli osa Tampereen yliopistolla järjestettävää ”Afroeuropeans” -konferenssia, joka käsittelee afrikkalaista diasporaa. Tilaisuudessa esiintyivät brittiläiset spoken word- artistit ja runoilijat Zena Edwards, Vanessa Kisuule, Solomon OB, Yomi Soode ja Roger Robinson. Samalla tilaisuudessa julkaistiin painettu vihkonen otsikolla Breaking Ground: Black British Poets, joka sisältää illan esiintyjien tekstejä alkuperäisessä englanninkielisessä asussaan sekä suomeksi käännettynä. 

Black Poetry Nightin esiintyjät asuvat kaikki Isossa-Britanniassa, mutta useimpien juuret ovat Afrikassa. Heidän tekstinsä käsittelevätkin paljon elämän ja identiteetin kokemista mustana valkoisten maailmassa ja toisaalta brittinä Afrikassa. Zena Edwardsin runo ”Raivoprojekti – Abbeyn laulu” on ylistys häpeämättömälle ja rehelliselle naiseudelle. Vanha kerjäläisnainen laulaa äänellään, joka ”meni säröille, murtui kun kuu / katsoi kerran muualle” (suom. Emily Hallfast) rohkeudesta hyväksyä itsensä ja luottaa vihaansa, joka voi oikein kanavoituna olla uskomatonta voimaa. ”I am a womb-man”, hän julistaa kutoen sanoihinsa ikiaikaista naiseutta. 

Diasporassa elävä voi kokea, ettei hän kuulu täysin mihinkään. Länsimaissa hän on vieras ulkomaalainen ja lähtömaassaan jo liian länsimaalaistunut. Vaikka juuret ovat olemassa, ne ovat haperoiset ja katkeilleet, yhteys pätkii. ”Tässä kadonneen kielen maassa en ole vieras enkä paikallinen. / Ei käänny kieleltä toiselle hukkaan heitettyjen sanojeni paino” (suom. Katriina Mujunen), toteaa Vanessa Kisuule runossaan, joka on omistettu hänen afrikkalaiselle isoäidilleen. Vanessa ei ole ikinä käynyt yhtään keskustelua rakkaan ”jjajjansa” kanssa, sillä heillä ei ole yhteistä kieltä. Hän tuntee yhteyden, mutta ei saa siitä silti otetta: 

voimme vain kömpelösti tervehtiä toisiamme

sillä minun maailmani ei mahdu maailmaasi

vaikka ryömin nelinkontin minuuteni riekaleiden perässä

surren loputtomasti jokaista käännösvirhettä

väärinymmärrystä

väärintulkintaa

jokaista seismistä liikettä ajassa.

(suom. Katriina Mujunen)

Zena Edwards @ Klubi / Tampere

Vaikka runoilijoiden tekstit ovat vaikuttavia, niitä lukiessa huomaa, että ne ovat ennen kaikkea kirjoitettu esitettäviksi. Kerjäläisnaisen laulu naisen maailmasta saa todellisen vaikutusvoimansa Zena Edwardsin aluksi käheästä ja sitten uskomattoman syväksi voimistuvassa puhtaassa lauluäänessä. Vanessa Kisuulen säkeet isoäidistään puolestaan saavat emotionaalisen painonsa hänen samanaikaisesti haavoittuvassa ja paljaassa mutta myös rohkeassa läsnäolossaan. Nämä runoilijat ovat tarinankertojia, ja heidän sanansa virtaavat todellisesta ilmaisun tarpeesta, ei pingottuneesta pyrkimyksestä taiteilijuuteen tai esteettisyyteen. Kauneus on yhtä kuin rehellisyys ja vilpittömyys. Solomon OB:n rapin ja runouden rajapintaa haukkovat säkeet ennakkoluuloista ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat sanataituuruutta, mutta niiden sanoma tulee ohittamattomaksi ennen kaikkea runoilijan itsensä lausumana.

joo me asuttiin sijaisperheessä

sen kun sanoo, ihmisten naamat rypistyy kuin pois viskatut paperit, virheitä huokuvat sivut

mut me ei olla virheitä sivulla

me ollaan upeita romaaneita

joissa on epätavalliset alut.

(suom. Anne Ketola)

Zena Edwards: Healing Pool(Youtube)

Vanessa Kisuule: Jjajja (Youtube)

Solomon OB: Unortohodox Beginnings (Youtube)

Yomi Sode: Ok not to be ’OK ’(Youtube)

Roger Robinson: Sheets (Youtube)

Breaking Ground: Black British Poets (Speaking Volumes Live Literature Productions 2017)

Kirjoittajat: Zena Edwars, Vanessa Kisuule, Solomon OB, Roger Robinson ja Yomi Sode

Suomentajat: Emily Hallfast, Anne Ketola, Katriina Mujunen ja Tarja Soini

Sivumäärä: 44

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)

Sivumäärä: 209

-

Unenpäästäjä Florianissa eletään vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Kun tulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat maalaavat kauhukuvia siitä, minkälaiseksi yhteiskuntamme voi nykyisellä kehityskululla muuttua, vaihtoehtotodellisuus näyttää, mitä me elämme juuri nyt. Saxellin vaihtoehtotodellisuus on reaalitodellisuutemme peili. Sen poikkeavuus on vain näennäistä, ja sekin mikä on vierasta tai yliluonnollista, on vain väline, jonka avulla pääsemme tarpeeksi kauas nähdäksemme sen, mikä on tässä, silmiemme edessä.

Romaani alkaa näin:

Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista. Toisin kuin muita selittämättömyyksiä, mehiläiskatoa, sammakoiden ja perhosten lajikuolemia, sitä oli hankala edes myöntää todeksi. Kuka nyt unia laski ja tilastoi? Kuka ryhyisi poikkitieteelliseen, mantereenlaajuiseen projektiin, jonka peruslähtökohta oli silkkaa X-filesia ja Kolmannen asteen yhteyttä?

Eurooppaa vaivaa unikato. Ihmiset eivät saa enää yhteyttä alitajuntaansa vaan nukkuvat tyhjää, houretilan kaltaista unta. Florianilla, menneisyyden traumojaan Suomeen paenneella Romanian romanilla, on siunauskirous. Hän kykenee avaamaan ihmisten alitajunnan lukot ja päästämään heidän jälleen yhteyteen sisimpänsä kanssa. Florianin laittomalla praktiikalla kohtaa koko yhteiskunnan kirjo menestyneestä yritysvalmentajasta – oman elämänsä Jari Sarasvuosta – talonmiehen rouvaan ja orpokodin kautta elämänsä alhoon syöstyyn romanimieheen. On hyväosaisten perhetraumoja ja muukalaisvihaksi kääntyvää katkeruutta sekä huono-osaisten menetettyä lapsuutta, rakkauden puutetta ja rakenteellista syrjimistä. Kaiken keskellä on vielä Florian, jolla on oma menneisyytensä. Sen kautta aukenee vielä yksi juonne, johon liittyy Romanian lähihistoria, kommunismi ja totalitaristinen hallinto, romanien vaino ja diaspora. Florian saa osansa ulkomaalaisiin ja näiden kykyihin kohdistuvasta epäluulosta, kun rikosylikonstaapeli Nuortama kiinnostuu hänen ammattinharjoittamisestaan ja aikoo Florianin kautta paljastaa Suomeen saapuneiden romanikerjäläisten järjestäytyneen salaliikkeen.

Saxellin romaanissa riittää historiantuntemusta ja kiehtovia ideoita, mutta siihen mahtuu myös aivan liian monta temaattista uomaa, joiden keskinäiset yhteydet jäävät paikoin turhan hennoiksi. Jäin kaipaamaan polttopistettä, jonka kautta voisin suhteuttaa eri ihmiskohtaloita sekä laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia juonia keskenään. Fokuksen puute heijastuu myös siihen, että Unenpäästäjä Florianin esittelemät visiot lupaavat enemmän kuin lukijalle lopulta tarjotaan. Florianin unenpäästäjäkyky vaikuttaa paikoin temaattisesti ohuelta, kerronnalliselta ratkaisulta, jonka avulla romaanissa voidaan referoida eri henkilöhahmojen elämäntarinoita. Ne ilmeisesti heijastelevat henkilöhahmojen muistoja ja torjuttuja traumoja mutta ovat samalla muodoltaan epäuskottavan koherentteja ja tarinallisia. Ihmisen mielen sisään ei siis varsinaisesti päästä kuin kerran, kun Florian sukeltaa psykoottisen teinitytön tajuntaan. Tuloksena on harmillisen irrallinen mutta vaikuttava kohtaus, jonka luomissa maisemissa mangadystopia kohtaa Nolanin Inceptionin.

Kokonaisuuden hajanaisuudesta huolimatta Saxellin romaanissa on kuitenkin mielenkiintoisia hetkiä ja ideoita, joiden kautta kommentoidaan nyky-yhteiskuntaa hyvinkin terävästi ja oivaltavasti. Kritiikin kohteena on erityisesti Suomen nouseva muukalaisviha, joka aiheuttaa sokeutta todellisille ongelmille ja huolenaiheille. Saxellin tarkkasilmäisyydessä on kirjan ilmestymisvuonna ollut lähes profetaalisia mittasuhteita, sillä kuusi vuotta sitten hän kirjoitti:

Hotelli Vallin aulabaarin ainoalla asiakkaalla oli edessään iltapäivälehdet ja puolipäiväkalja. Yleisönosastot olivat sitä itseään: keskiolutoikeiston tuhertamia lopullisia ratkaisuja. Pistettäisiin suomalaisaktivistien romanikerjäläisiä varten valtaaman talon ovi säppiin ja polttopullo ikkunasta. Ei kuluja valtiolle, paitsi mitä karrelle palaneen varastorakennuksen jyräämisestä tuli.

Unenpäästäjä Florianin lähtökohta, Euroopan unikato, on voimakas metafora länsimaiden henkiselle ja kulttuuriselle tyhjyydelle. Kuluttamiselle ja henkilökohtaiselle menestymiselle omistautunut ihminen ei vaella maailmassa tietoisuuden puutteessa, kuin unessa, vaan päinvastoin, hän on menettänyt kykynsä uneksia, luoda mielikuvituksellaan uusia maailmoja, olla joku toinen, asettua toisen asemaan, tuntea empatiaa. Toisin sanoen hän alkaa menettää otteen ihmisyydestään. Lieneekö siis kohtalon ivaa, että pelastus löytyy juuri sieltä, minkä tuo napaansa tuijottava länsimainen on koittanut epätoivoisesti sysätä pois? Että pelastus on sitä, kun avaa mielensä sille marginaaliin työnnetylle unenpäästäjälle, hyljeksitylle ja vieraalle muukalaiselle.

Unenpäästäjä Florianista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Suketus ja Marjis.

Kathryn Stockett: Piiat

Parisen vuotta siten ihastuin täysin elokuvaan The Help, joka siis perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin. Päätin odottaa jonkin aikaa, että elokuvan tapahtumat ehtisivät hieman haihtua mielestäni ennen kuin tartuin Stockettin kirjaan. Elokuvakokemusta ei kuitenkaan tällä kertaa voita edes kirja. Vaikka elokuva on pitkäkestoinen, siinä on onnistuttu paketoimaan Stockettin hieno monipuolinen tarina napakaksi kokonaisuudeksi, jota ei ole tarvinnut täytellä ylimääräisellä hötöllä. Myös upeat näyttelijäsuoritukset saivat kirjan hahmot elämään valkokankaalla huomattavasti paremmin kuin Stockettin hieman yksioikoinen ja syvyyksiä vailla oleva kerronta.

En kuitenkaan sano Piikojen olevan huono kirja. Se on toimiva lukuromaani, jota on helppo suositella. Henkilöhahmoja on paljon, mutta se on pikemminkin romaanin ansio kuin heikkous, sillä Stockett pitää henkilöhahmonsa taitavasti hyppysissään. Pidän myös romaanin miljöönä toimivasta 1960-luvun Mississipistä, joka välittyy kirjan sivuilta aidon tuntuisesti. Stockettin vahvuus onkin ennen kaikkea tarinan, henkilöhahmojen ja miljöön rakentamisessa. Kerronnasta kuitenkin jää puuttumaan jonkinlainen syvyys tai intensiivisyys, joka kiinnittäisi lukijan tekstiin varauksettomasti.

Piiat kertoo rotusyrjinnästä, luokkajaosta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea se kertoo mustien ja valkoisten naisten elämästä ja kohtaamisesta 1960-luvun alun Mississipissä. Yleisen tavan mukaan valkoiset naiset pitävät perheessään mustaa kotiapulaista. Paitsi että nämä siivoavat heidän asuntonsa ja laittavat heidän ruokansa, kotiapulaiset myös rakastavat heidän lapsiaan ja kasvattavat nämä aikuisiksi. Jokapäiväisestä kohtaamisesta ja läheisyydestä huolimatta mustat ja valkoiset elävät kuitenkin omissa maailmoissaan eikä sosiaalisesti rakentuneita raja-aitoja ole lupa ylittää. Itseäni on aina kiehtonut ihmisten välisen kanssakäymisen keinotekoiset säännöt ja konventiot. Olen monesti miettinyt sitä absurdiutta, mikä sisältyy siihen tosiasiaan, että useimpien ihmisten kohtaaminen merkitsee meille huomattavasti paljon enemmän, kun ikinä pystymme heille sitä ilmaisemaan. Piioissa ihmisten välinen sosiaalisesti rakentunut etäisyys on viety äärimmilleen. Stockettin henkilöhahmot joutuvat kuitenkin tilanteisiin, joissa ihmisten aito läheisyys ja ystävyys saavat aikaan hämmentäviä tilanteita ja tuovat esiin raja-aitojen keinotekoisuuden. Tarinan helmiä ovat yksittäiset mustien ja valkoisten väliset kohtaamiset, joissa nouseekin yllättäen esiin todellinen kiintymys ja rakkaus lähimmäistä kohtaan.

Piioista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, mutta itse suosittelen katsastamaan ainakin Amman, Jaanan ja Lauran postaukset.

-

Kathryn Stockett: Piiat (WSOY 2011)

Alkuteos: The Help

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Laura Beck

Sivumäärä: 611