Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Like 2013)
Alkuteos: Min kamp 1
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Kariina Huttunen
Sivumäärä: 489
-
Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1 on ensimmäinen osa hänen mammuttimaisesta omaelämäkerrastaan, josta on kehkeytynyt omanlaisensa tapaus niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin. Yhtenä syynä teossarjan herättämään kohuun lienee sen henkilökohtaisuus ja perinpohjaisuus, joka on jopa omaelämäkerrallisen kirjallisuudeln kontekstissa poikkeuksellista. Taisteluni -sarja ei etene kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen vaan on jaksottunut eräänlaisiin temaattisiin kokonaisuuksiin, joissa rinnastuvat eri aikakaudet ja hetket kirjailijan elämästä. Ensimmäisessä osassa läsnä ovat kirjoitushetken lisäksi erityisesti kaksi ajanjaksoa: teini-ikä Kristiansandissa, jonne Knausgårdin perhe on muuttanut tämän lapsuuden maisemista Tromøyasta, sekä muutamat päivät sen jälkeen, kun Knausgård menettää isänsä ollessaan nuori aikuinen. Näiden ajanjaksojen välisinä vuosina ‒ joista Knausgård ei tässä kirjassa kerro kuin lyhyesti ja viitteellisesti ‒Knausgårdin isä muuttuu lähes tavallisesta perheenisästä alkoholistiksi, joka juo itsensä hengiltä. Kontrasti on valtava ja tehokas. Knausgårdin teinivuodet Kristiansandissa ovatkin tulkittavissa eräänlaiseksi taitekohdaksi, jolloin kaikki oli perheessä vielä suhteellisen hyvin mutta oireita tulevasta oli jo havaittavissa.
Knausgårdin romaani näyttäytyy minulle järkyttävänä, lähes itsetuhoisena tekona. Se ei ole omaelämäkerta, jossa vaiherikasta ja kiinnostavaa elämää elänyt henkilö kertaa elämänsä taitekohtia. Se on tunnustuksellinen ja äärimmäisen henkilökohtainen teos, jossa tekijä analysoi omaa persoonaansa, identiteettinsä kehitystä ja tunnemaailmansa kipupisteitä. Knausgårdin teksti on hänen peilinsä, josta hän tarkastelee itseään hämmästyttävän rehellisesti ja säälimättä. Kuva, jonka hän itsestään piirtää ei ole aina erityisen miellyttävä tai imarteleva. Knausgård paljastaa perimmäiset itsekkyyden tunteensa, emotionaalisen heikkoutensa ja teini-ikänsä säälittävät ja kaksinaamaiset pyrkimykset päästä niin sanottuihin parempiin piireihin. Kanusgårdin rehellisyys on rohkeaa ja poikkeuksellista. Oman häpäisynsä, erehdystensä ja heikkojen hetkiensä muisteleminen ja myöntäminen julkisesti ei ole koskaan lukeutunut ihmisen vahvimpiin puoliin.
Toisaalta Knausgård vaikuttaa myös itseriittoiselta ja egoistiselta persoonalta, jolle oman ihmisyytensä manifestoiminen tuntuisi olevan omanlaisensa pakkomielle. Knausgård suorastaan piehtaroi omassa paljaudessaan. Jo kirjasarjan nimen suora viittaus yhden aikamme hirviömäisimmän diktaattorin teokseen on mahtaileva ja provosoiva. Knausgårdissa on ilmeistä kusipäisyyttä, mutta hän on myös raivostuttavan tietoinen siitä. Kirjablogeissa törmäsin Knausgårdin teoksen kohdalla usein ihmettelyihin siitä, mikä kirjassa lopulta on niin kovin kiehtovaa. Sinällään Knausgårdin elämä ei olekaan mitenkään ihmeellinen. Se saattaa olla traumaattinen ja rankka, mutta ei poikkeuksellinen. Esimerkiksi Knausgårdin teini-iän vaiheet ovat loppujen lopuksi järisyttävän banaaleja. Kuka ei olisi käynyt läpi samanlaisia epävarmuuden tunteita, identiteetin etsimistä ja kipuilevaa suhdetta vanhempiinsa. Jopa amerikkalainen kriitikko James Wood on todennut Knausgårdin teossarjan ensimmäisestä osasta New Yorkerin arviossaan: ”There is something ceaselessly compelling about Knausgaard’s book: even when I was bored, I was interested.”
Knausgårdin kirjassa mielenkiintoisinta ei olekaan se, mitä hänelle tapahtuu vaan minkälaisesta näkökulmasta ja asemasta hän tarkastelee itseään. Knausgård on kuin tiedemies, joka on asettanut itse itsensä mikroskoopin alle, avannut vatsansa auki ja pyytänyt lukijaakin katselemaan, miltä ihmisen sisällä oikeasti näyttää. Samalla Knausgård uhraa itsensä ja elämänsä paitsi julkiselle tarkastelulle, myös kirjallisuudelle ja fiktiolle. Hän muokkaa monitulkintaisesta, hajanaisesta ja sirpaleisesta elämästään johdonmukaisen ja koherentin tarinan. Teko tuntuu kammottavan peruuttamattomalta. Mitä jos Knausgård joskus vuosia myöhemmin muistaa tai kokee menneisyyden sittenkin toisella tavalla?
Kun poistuin tuona aamuna Yngven kotitalosta ja lähdin kävelemään hänen perässään autolle, tuntui hetken verran kuin olisin astunut tarinaan, joka oli isompi kuin omani. Olin keskellä tarinaa jossa pojat lähtevät hautaamaan isäänsä [...]
Knausgårdin muistot tai tulkinnat elämästään eivät ole lähimainkaan luotettavia, sillä ne noudattavat pikemminkin kirjallisuuden kuin elämän tai muistin logiikkaa. Eräässä kirjansa kohdassa Knausgård esimerkiksi kertoo menneisyydessään tapahtuneesta hetkestä, jossa hän istuu lentokoneessa ja muistelee isän kanssa lapsuudessa tehtyä hiihtoretkeä. Toisin sanoen Knausgård muistelee mennyttä hetkeä, jonka sisällä hän muistelee toista mennyttä hetkeä. En väitä, etteikö tällainen muistamisen rakenne olisi oikeasti mahdollista. Kuitenkin tämän nimenomaisen lentokonekohtauksen muoto ‒ minäkertojalle assosioituu mieleen lapsuuden hiihtoretki hänen seuratessaan lentokoneen ikkunasta tunturien huippuja ja lumivalkoisia tasankoja ‒ on niin kovin kirjallisuudellinen (ks. Marcel Proust), että se epäilemättä palvelee enemmän kerronnallisia pyrkimyksiä kuin demonstroisi inhimillisen muistamisen prosessia. Kaiken lisäksi Knausgård myöntää kirjassaan itsekin unohtelevansa helposti yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja, mikä asettaa monet hänen muistikuviensa yksityiskohdat epäluotettavaan valoon. Knausgård tekee elämästään itseään suuremman ja tärkeämmän tarinan, jossa tapahtumat, tunteet, erilaiset elämänvalinnat ja ratkaisut kytkeytyvät ja liittyvät toisiinsa, eivät siksi, että elämä olisi sellaista vaan siksi, että romaanit ovat sellaisia.
