Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus 2014)
Sivumäärä: 644
-

Anni Kytömäen Kultarinta on esikoisteokseksi poikkeuksellisen vahva ja hiottu romaani, ja se todella ansaitsi paikkansa viime vuoden Finladia-ehdokkaana. En ollut aikaisemmin erityisen kiinnostunut palkinnon voittaneesta Jussi Valtosen romaanista, mutta nyt olen. Sen täytyy olla huippuhyvä, jos se päihitti Anni Kytömäen Kultarinnan. Kytömäen historiallisen romaanin muotoon kirjoitettu tarina kertoo isän ja tyttären, Erikin ja Mallan, elämästä 1900-luvun alkupuolelta 1930-luvun loppupuolelle. Intohimoinen kiinnostus metsää ja luontoa kohtaan siirtyy isältä tyttärelle. Erik ja Malla ovat yhteiskunnan sivullisia. He eivät halua ottaa osaa 1900-luvun Suomen poliittiseen myllerykseen vaan vetäytyvät metsän rauhaan kuin karhu talvipesäänsä. Yhteiskunnan ote on kuitenkin vahva ja se talloo helposti avuttomimmat luontokappaleet jalkoihinsa.

Romaanin ensimmäinen osa keskittyy Erikiin, joka oppii jo pienenä poikana kulkemaan isänsä perässä metsässä. Erikin isä on metsänomistaja, omien maidensa järkkymätön patruuna, joka näkee metsän ainoastaan taloudellisen toimintansa raaka-aineena. Pikku-Erikiä sen sijaan metsän arvaamattomuus ja tuntemattomuus kiehtoo ja pelottaa samanaikaisesti. Sisällissodan kynnyksellä luonnontieteilijäksi varttunut Erik kohtaa Lidian, joka puhkuu punaista ideologiaa ja vallankumousta. Rakkaudesta tulee piinaavaa, sillä luokkaero, poliittiset myllerrykset ja onneton kohtalo repii heitä erilleen. Kultarinnan toinen osa siirtyy seuraavaan sukupolveen ja syventyy vuorostaan Erikin tyttäreen Mallaan. Kohtalo ajaa isää ja tytärtä eri teille, mutta metsässä Malla pääsee lähelle isäänsä välimatkojenkin päästä. Vaikka Erikin ja Mallan tarinan juuret johtavat ennen kaikkea metsään, kumpikaan ei pääse pakoon ihmisten maailmaa. Historialliset tapahtumat, kuten sisällissota, punavaino, tuberkuloosiepidemia ja oikeiston nousu muovaavat Erikin ja Mallan elämiä heidän tahtomattaan.

Kultarinnan luontokuvat ovat runsaita mutta eivät tavanomaisia. Luontokartoittajana työskentelevän Kytömäen luontokieli on upean vivahteikasta. Hän kirjoittaa metsän sisältä sen fyysisesti kokien ja tuntien, ei vain ulkopuolelta havainnoiden. Kytömäen kuvaama metsä on kuin oma organisminsa, alati liikkuva ja muuttuva eliö, joka sulauttaa eri lajit osaksi symbioottista järjestelmäänsä. Kultarinnan päähenkilöille omaa eläämänsä elävä metsä näyttäytyy ensin uhkaavana ennen kuin he sulautuvat sen sisälle, yhdeksi osaksi valtavaa orgaanista tasapainoa. Erik kuvaa kokemustaan:

Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta.

Erikille ja Mallalle metsässä oleminen on kuin meditatiivinen mielentila. Kokemukseen kiteytyy mystiikkaa, joka on aistittavissa romaanin tunnelmassa, mutta jää kokonaisuudessaan juuri ja juuri kielen ulottumattomiin. Vaikka Kultarinnan keskeisenä teemana on luonto ja metsä, romaani tarjoaa myös vastapainoksi 1900-luvun alun Helsinki-kuvaa. Mallan ja Erikin kautta metsä on kuitenkin läsnä myös kaupungissa. Kun he ovat kerran tulleet osaksi metsää, tuntuu kuin he kantaisivat sitä mukanaan aina:

Hanna lähtee tai katoaa, ja niin katoavat myös kirjahylly, tuolit, pöytä, sänky ja ikkuna. Ne muuttuvat kiviksi ja rungoiksi, matto verhoutuu sammaliin. Tytön silmistä heijastuvat taivas, kuuset, auringon läpäisemät hiirenkorvat. Kaappikello raksuttaa yhä harvemmin ja säännöttömämmin. Kohta kuuluu enää tiuksauksia tiheiköstä, jossa punarinta viettää päivänselkää. Siinä me istumme, kevätmetsässä kivisen kadun varrella kivitalossa. Keijun suun viiva kaartuu.

Erik ja Malla rinnastuvat metsään myös romaanin valta-asetelmissa. Kultarinta kuvaa monella eri tavalla, kuinka vallan keskuksessa olevat kolonisoivat ja riuduttavat hiljalleen olemattomiin yhteiskunnan marginaalissa sijaitsevan elämän. Erikin isän ”talousmetsä” paisuu ja ihmisten asutus laajenee. Ne ajavat luonnonvaraisen metsän eläimineen ahtaalle, kunnes elintila on niin suppea, ettei piilopaikkoja löydy. Luonnon tavoin myös Erik ja Malla ovat yhteiskunnan marginaalissa eläviä sivullisia, heitä ei kiinnosta oikeisto- tai vasemmistopolitiikka eikä teollistuminen ja elämä kaupungissa. Yhteiskuntajärjestelmä kuitenkin tunkeutuu väkisin heidän maailmaansa, riistää heidän vapautensa ja rajoittaa heidän elämänsä niukalle saarekkeelle, jossa ikävä imee heidät tyhjiin.

Kultarinta esittää luonnonvaraisen metsän hyljeksittynä ja laiminlyötynä vyöhykkeenä, jossa myös tapahtuu kaikki se selittämätön, jonka teollistunut ihminen on jo unohtanut. Romaanin maagiset elementit ovat tyylikkään hienovaraisia ja pohjautuvat metsän salaperäisyyteen, jossa on nähtävissä kaikuja myös vanhasta suomalaisesta kulttuuriperinteestä sekä muinaisuskosta. En lainkaan ihmettelisi, että edelleenkin jostain Suomen periferiasta löytyisi niitä pahkakorven simoja, joille metsän selittämättömiin jäävät salaisuudet eivät ole uskon kysymyksiä vaan osa omaa arkista kokemusmaailmaa:

- Näin metsässänne kuukkelin, sanon.

Keinutuoli vaikenee, sitten villasukkajalka koskettaa lattiaa ja tuoli pinnistää verkkaiseen aallokkoon.

- Niin pitääkin.

- En ole aiemmin nähnyt sellaista.

- Metsän emäntä. Se on linnun vanha nimi.

- Onko niitä Pahkakorvessa useitakin?

- Olen tavannut vain yhden. Luulen, että se on Hilda.

Hän sormeilee keinutuolin käsinojien päitä, jotka yksinäiset illat ovat kuluttaneet kiiltäviksi. Yksinäisyys saattaa tasottaa aivojenkin poimut, nitkauttaa järjen kuvitelmiksi. En tiedä kumpi, on kumpaa.

- Teidän puolisonne? Kuukkeli?

- Jossain hänen täytyy olla. Ei hänenlaisensa hiekan alla pysy.

Kultarinta on upean ehyt ja moniulotteinen romaani, mutta se on myös kaunis ylistys metsän ja luonnon itseisarvolle. Metsän merkitys ihmiselle on jotain paljon suurempaa kuin siitä saatava hyöty, ja sen edustama elämä on kokonaisuutena tärkeämpi kuin mikään yksittäinen laji. Metsän itseisarvon unohtanut ihminen rinnastuu romaanissa tuberkuloosibakteeriin, joka hiljalleen kolonisoi ja tuhoaa oman isäntänsä.