Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie (WSOY 2009)
Alkuteos: The Road
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2006
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Sivumäärä: 238

-

Vielä muutama kuukausi sitten taisin kommentoida jotain Tiestä kirjoitettua blogitekstiä toteamalla, että tätä kirjaa en lue ikinä. Kirjasta tehty filmatisointi oli nimittäin yksi ahdistavimmista elokuvakokemuksistani ja tuli uniini asti. Romaanin lukeminen tuntui sen jälkeen itsetuhoisalta idealta. Toisin sitten kuitenkin kävi. Lukupiirissämme ehdotettiin Tietä luettavaksi enkä tohtinut vastustaa. Elokuvakokemuksesta alkoi olla jo aikaa, ja olen vähitellen alkanut ymmärtämään, että Cormac McCarthy on yksi tärkeimpiä nykykirjailijoitamme, joten päätin ottaa ”haasteen” vastaan.

Onko kaikki hyvin? hän kysyi. Poika nyökkäsi. Sitten he lähtivät kulkemaan pikitietä lyijynkarvaisessa valossa, tarpoivat tuhkassa, kumpikin toiselleen maailma kaikkinensa.

Tie on 1960-luvulta asti kirjoittaneen Cormac McCarthyn viimeisin teos ja voitti ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon. Romaani on post-apokalyptinen tarina nimeä vailla olevasta miehestä ja pojasta, jotka vaeltavat ostoskärryjen kanssa keskellä tuhkaksi palanutta maailmaa. Ruoka on loppunut ja harvat henkiin jääneet ovat kääntyneet toisiaan vastaan. Tuho on totaalinen: Menneisyys on enää tyhjiin ryöstettyjä supermarketteja, keskelle tietä hiiltyneitä ruumiita ja pystyyn lahoavia puita. Tulevaisuus katoaa tihenevään harmauteen. Mies ja poika ovat matkalla, mutta ihmettelen lukiessani, mihin he voisivat mennä, kun koko maailma on vailla toivoa. Määränpäällä ei ole kuitenkaan enää merkitystä. Kun aika on maailmasta pysähtynyt, vain liikkuminen on enää elämistä. Miehen ja pojan todellisuudessa ei ole enää ajan kulkua vaan ainoa kiinnekohta elämässä on tuntemattomaan määränpäähän vääjäämättömästi etenevä tie.

Pelkäsin, että Tie olisi luettuna vielä monin verroin ahdistavampi ja raaempi tarina kuin elokuvan kautta koettuna. Romaanin tunnelma oli kuitenkin elokuvaan verraten huomattavasti hienovaraisempi ja monisyisempi. Elokuvissa tunnelman luonti on parhaimmillaan järisyttävän voimakasta, mutta toisaalta se saattaa hukuttaa helposti alleen tarinan pienemmät nyanssit. Tien filmatisoinnissa korostui lohduttomuus, pelko, ihmisen kaikkinainen pahuus ja maailman totaalinen menetys. Siihen verrattuna Cormac McCarthyn Tie oli hämmästyttävän humaani, lohdullinen, jopa kaunis.

McCarthylle ominainen riisuttu ja tiivis kerronta välittää osuvasti maailmantuhon tylyä brutaaliutta. Niukoista sanoista ja lakonisesta toteavuudesta nousee esiin maailman mykkyys, pimeys, elämän ja olemisen hidas hiipuminen. Miehen ja pojan niukat repliikit riviväleillä erotettuna suorastaan kaikuvat maailman tyhjyydessä. Myös romaanin lukuisat symbolit ja metaforat erottuvat paljaina kerronnan minimaalisuudesta ja ovat merkityksistä painavia. Tulen symboliin kitetytyy yksi romaanin hahmojen keskeisin problematiikka: pystyvätkö he pitämään ihmisyydestään kiinni vai menettävätkö he sen vielä ennen loppua muun maailman mukana? Mies vakuuttelee pojalleen useita kertoja, että he kuuluvat niihin harvoihin hyviin ihmisiin, joita maailmassa on vielä jäljellä, sillä he kantavat tulta. Tulella tuntuu kuitenkin romaanin todellisuudessa olevan kaksi merkitystä: yhtäältä se on tuhon ja kuoleman lähettiläs ja toisaalta sivistyneen ihmiskunnan hiipuva liekki. Miehen ja pojan kantama tuli voi viitata yhtä lailla pojassa eli pienessä lapsessa elävään synnynnäiseen viattomuuteen ja hyvyyteen kuin miehen taskussa olevaan pistooliin.

Pojan rooli maailman tuhon ja pahuuden vastavoimana tekee Tien lohduttomuudesta helpomman kestää ja se korostuukin kirjan sivuilla huomattavasti voimakkaammin kuin romaanin filmatisoinnissa. Pojan tekeminen juuri viattomuuden ja inihmillisyyden kuvaksi on McCarthylta armollinen teko, sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kuvata maailmanlopun keskelle syntyneen lapsen viidakon lakien herraksi; siksi eläimeksi, joka ihminen on ollut ennen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Vaikka McCarthy tarjoilee päähenkilöissään auliisti hyvyyttä ja liikuttavaa inhimillistä taistelua, ei hän toisaalta jätä sivaltamatta myös heitä ihmisen kurjuudella ja hölmöydellä. Voisi näet kuvitella, että selviytyessään maailmanlopusta niinkin pitkälle mies ja poika olisivat erityisen taitavia eloon jäämisen taistelussa, resurssien hyödyntämisessä ja uhilta piiloutumisessa. Todellisuudessa heidän elämänsä on kuitenkin säälittävää hiuskarvan varassa sinnittelyä. Heidän hyvyytensä ja liikuttavuutensa lomassa on myös toinen kuva. Se on vähemmän mairitteleva nykyisen kulutuskulttuurimme irvikuva: ostoskärryjä maailman loppun asti työntävä ihminen, joka ei lopulta osaa syödä kuin joko entisen maailman tähteitä tai itseään.

Maskit kasvoilla ja suojalasit päässä he istuivat rääsyissään tienpuolessa kuin tuhon omaksi joutunneet lentäjät. Työntökärryt täynnä lumppuja. Vetivät vaunuja ja rattaita. Silmät kirkkaina kallossa. Pengerteillä hoiperteli ihimisen kuoria uskoa vailla kuin kuin kiertolaisia kuumeen maassa. Kaiken hauraus oli viimein paljastunut.

Tie muissa blogeissa: Maailmankirjat, Kaiken voi lukea, Morren maailma, Kirjamielellä, Kirjaston kummitus, Eniten minua kiinnostaa tie, Satun luetut