keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Cormac McCarthy: Tie


Cormac McCarthy: Tie (WSOY 2009)
Alkuteos: The Road
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2006
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Sivumäärä: 238
-

Vielä muutama kuukausi sitten taisin kommentoida jotain Tiestä kirjoitettua blogitekstiä toteamalla, että tätä kirjaa en lue ikinä. Kirjasta tehty filmatisointi oli nimittäin yksi ahdistavimmista elokuvakokemuksistani ja tuli uniini asti. Romaanin lukeminen tuntui sen jälkeen itsetuhoisalta idealta. Toisin sitten kuitenkin kävi. Lukupiirissämme ehdotettiin Tietä luettavaksi enkä tohtinut vastustaa. Elokuvakokemuksesta alkoi olla jo aikaa, ja olen vähitellen alkanut ymmärtämään, että Cormac McCarthy on yksi tärkeimpiä nykykirjailijoitamme, joten päätin ottaa ”haasteen” vastaan.





Onko kaikki hyvin? hän kysyi. Poika nyökkäsi. Sitten he lähtivät kulkemaan pikitietä lyijynkarvaisessa valossa, tarpoivat tuhkassa, kumpikin toiselleen maailma kaikkinensa.

Tie on 1960-luvulta asti kirjoittaneen Cormac McCarthyn viimeisin teos ja voitti ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon. Romaani on post-apokalyptinen tarina nimeä vailla olevasta miehestä ja pojasta, jotka vaeltavat ostoskärryjen kanssa keskellä tuhkaksi palanutta maailmaa. Ruoka on loppunut ja harvat henkiin jääneet ovat kääntyneet toisiaan vastaan. Tuho on totaalinen: Menneisyys on enää tyhjiin ryöstettyjä supermarketteja, keskelle tietä hiiltyneitä ruumiita ja pystyyn lahoavia puita. Tulevaisuus katoaa tihenevään harmauteen. Mies ja poika ovat matkalla, mutta ihmettelen lukiessani, mihin he voisivat mennä, kun koko maailma on vailla toivoa. Määränpäällä ei ole kuitenkaan enää merkitystä. Kun aika on maailmasta pysähtynyt, vain liikkuminen on enää elämistä. Miehen ja pojan todellisuudessa ei ole enää ajan kulkua vaan ainoa kiinnekohta elämässä on tuntemattomaan määränpäähän vääjäämättömästi etenevä tie.

Pelkäsin, että Tie olisi luettuna vielä monin verroin ahdistavampi ja raaempi tarina kuin elokuvan kautta koettuna. Romaanin tunnelma oli kuitenkin elokuvaan verraten huomattavasti hienovaraisempi ja monisyisempi. Elokuvissa tunnelman luonti on parhaimmillaan järisyttävän voimakasta, mutta toisaalta se saattaa hukuttaa helposti alleen tarinan pienemmät nyanssit. Tien filmatisoinnissa korostui lohduttomuus, pelko, ihmisen kaikkinainen pahuus ja maailman totaalinen menetys. Siihen verrattuna Cormac McCarthyn Tie oli hämmästyttävän humaani, lohdullinen, jopa kaunis.

McCarthylle ominainen riisuttu ja tiivis kerronta välittää osuvasti maailmantuhon tylyä brutaaliutta. Niukoista sanoista ja lakonisesta toteavuudesta nousee esiin maailman mykkyys, pimeys, elämän ja olemisen hidas hiipuminen. Miehen ja pojan niukat repliikit riviväleillä erotettuna suorastaan kaikuvat maailman tyhjyydessä. Myös romaanin lukuisat symbolit ja metaforat erottuvat paljaina kerronnan minimaalisuudesta ja ovat merkityksistä painavia. Tulen symboliin kitetytyy yksi romaanin hahmojen keskeisin problematiikka: pystyvätkö he pitämään ihmisyydestään kiinni vai menettävätkö he sen vielä ennen loppua muun maailman mukana? Mies vakuuttelee pojalleen useita kertoja, että he kuuluvat niihin harvoihin hyviin ihmisiin, joita maailmassa on vielä jäljellä, sillä he kantavat tulta. Tulella tuntuu kuitenkin romaanin todellisuudessa olevan kaksi merkitystä: yhtäältä se on tuhon ja kuoleman lähettiläs ja toisaalta sivistyneen ihmiskunnan hiipuva liekki. Miehen ja pojan kantama tuli voi viitata yhtä lailla pojassa eli pienessä lapsessa elävään synnynnäiseen viattomuuteen ja hyvyyteen kuin miehen taskussa olevaan pistooliin.

Pojan rooli maailman tuhon ja pahuuden vastavoimana tekee Tien lohduttomuudesta helpomman kestää ja se korostuukin kirjan sivuilla huomattavasti voimakkaammin kuin romaanin filmatisoinnissa. Pojan tekeminen juuri viattomuuden ja inihmillisyyden kuvaksi on McCarthylta armollinen teko, sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kuvata maailmanlopun keskelle syntyneen lapsen viidakon lakien herraksi; siksi eläimeksi, joka ihminen on ollut ennen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Vaikka McCarthy tarjoilee päähenkilöissään auliisti hyvyyttä ja liikuttavaa inhimillistä taistelua, ei hän toisaalta jätä sivaltamatta myös heitä ihmisen kurjuudella ja hölmöydellä. Voisi näet kuvitella, että selviytyessään maailmanlopusta niinkin pitkälle mies ja poika olisivat erityisen taitavia eloon jäämisen taistelussa, resurssien hyödyntämisessä ja uhilta piiloutumisessa. Todellisuudessa heidän elämänsä on kuitenkin säälittävää hiuskarvan varassa sinnittelyä. Heidän hyvyytensä ja liikuttavuutensa lomassa on myös toinen kuva. Se on vähemmän mairitteleva nykyisen kulutuskulttuurimme irvikuva: ostoskärryjä maailman loppun asti työntävä ihminen, joka ei lopulta osaa syödä kuin joko entisen maailman tähteitä tai itseään.

Maskit kasvoilla ja suojalasit päässä he istuivat rääsyissään tienpuolessa kuin tuhon omaksi joutunneet lentäjät. Työntökärryt täynnä lumppuja. Vetivät vaunuja ja rattaita. Silmät kirkkaina kallossa. Pengerteillä hoiperteli ihimisen kuoria uskoa vailla kuin kuin kiertolaisia kuumeen maassa. Kaiken hauraus oli viimein paljastunut.

Tie muissa blogeissa: Maailmankirjat, Kaiken voi lukea, Morren maailma, Kirjamielellä, Kirjaston kummitus, Eniten minua kiinnostaa tie, Satun luetut

12 kommenttia:

  1. Tämä kirja on yksi parhaimmista lukukokemuksistani ja McCarthyn kerronta todella hienoa. Jotenkin kuitenkin vain jäänyt lukematta muuta McCarthyn tuotantoa.

    Elokuvaversio on minulta kyllä vielä näkemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. McCarthyn kirjoitustyyli on sikäli kummallinen, että vaikka se vaikuttaa hyvin minimaaliselta ja niukalta, hän luo silti hyvin vahvan tunnelman. Kyllä tämän jälkeen täytyy tarttua johonkin muuhunkin kirjailijan teokseen. Karsastan kuitenkin edelleenkin jonkin verran McCarthyn teosten aiheita, vaikka ymmärränkin nyt, että kyseessä on hyvin lahjakas tapaus.

      Poista
  2. Hieno teksti ja hieno kirja. Olen tämän lukemisen jälkeen aikonut jo moneen kertaan lukea muuta McCarthylta, mutta aina se on jäänyt. Liekö vaikutus ollut niin vahva, että arastelen, vai mikä on... Elokuvaa en ole nähnyt, enkä välttämättä haluakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suketus! Luulen, että ainakin omalla kohdallani McCarthyn teokset vaativat tietynlaisen mielentilan, sillä eiväthän ne tosiaan mitään päivänpaistetta ja huviretkiä ole. Välttelin esimerkiksi lukemasta Tietä ennen nukkumaan menoa. Elokuvan perusteella osasin odottaa kirjassa joitain kamalimpia kohtia ja kun tajusin, että sellainen oli tulossa rupesin lukemaan heti hieman rivakammin, että pääsisin nopeasti kauheuksien ohi. :) Elokuva on hyvä, mutta en suosittele sitä, jos muutenkin välttelee rankempia elokuvia kuten kauhua. Itsekin olisin voinut sikäli jättää katsomatta.

      Poista
  3. Meidän kerrontaperinteessämme ongelmat ja kriisit ovat ohimeneviä. On vähän vaikeaa, ihmisiä kuolee, rakennuksia sortuu ja häiriökäyttäytymistä kohdataan. Lopulta kuitenkin sopeudutaan, aurinko pilkahtaa pilviverhon takaa ja hedelmällisessä iässä olevat pariskunnat asettuvat aloilleen ikään kuin palaten Yhdysvaltojen uudisasutusaikaan teknologioineen, käsitteineen ja ideologioineen. Jopa zombitarinoissa on tavallaan toivoa: (vaikka genren sisäisten vaatimusten mukaan lopputekstien kohdalla tavataan kuristaa toivon pilkahdus).

    Sitten on McCarthyn Tie. Maapallo näyttää saavuttaneen uuden tasapainotilan, jossa ei maata viljellä. Isä ei pysty siirtämään tiuki tavallisia sanoja pojalleen. Ympäriltä on palanut maailma ja maailman mukana sanojen merkitykset. Sukupolvet, jotka eivät ehtineet osallistua vanhaan maailman, ovat cargo-kultti.

    Kirjan lukemisesta on muutama vuosi, mutta tämä arviosi on sen verran herkullinen, että kirja pitäisi lukea nyt uudestaan (jos löytäisin sen muuttokuormasta). Jos elokuva maistui, niin brittiläiset ydinsodan/talven dokudraamat Threads ja The War Game saattavat kiinnostaa myös. Kyynisyyteen taipuvaisessa porukassamme oli aika hiljaista lopputekstien alkaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, teos tosiaan alkaa siitä, kun kaikki on jo menetetty, kun ihmisen tarina on päättynyt jo. Tuo kielen merkitysten katoaminen on mielenkiintoinen piirre romaanissa ja siihen olisi hauska paneutua tarkemminkin. Miten esimerkiksi kielen merkitysten katoaminen ja muuttuminen ulottuu itse romaanin kerrontaan.

      Tuota toivon pilkahdusta pidän Tien kohdalla tulkinnanvaraisena. Romaanin viimeisillä sivuilla minusta voisi nähdä olevan jonkinlainen pilkahdus.

      Nuo dokudraamat vaikuttavat hurjan mielenkiintoisilta paitsi aiheensa myös konseptinsa puolesta! Kiitos vinkistä!

      Poista
  4. Wau, kuulostaa hyvältä! Luin hiljattain McCarthyn Kaikki kauniit hevoset ja pidin siitä. Olen muutenkin ajatellut tutustua kirjailijan tuotantoon laajemminkin, joten Tie on nyt lisätty lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tosiaan on aikamoinen tapaus! Itseäni puolestaan kiinnostaisi McCarthylta seuraavaksi juuri tuo Kaikki kauniit hevoset.

      Poista
  5. Kirjoitatpa upeasti tästä mahtavasta kirjasta! En ole nähnyt tästä tehtyä elokuvaa enkä haluakaan. Mutta kirjan luin muutama vuosi sitten, vaikka poikakaverini kummastelikin valintaani ja epäili, pystyisinkö teosta lukemaan. Tie on yksi vaikuttavimmista kirjoista, jonka olen lukenut ja myllersi mieltä ja on edelleen muistissa vahvasti. Olen jo pitkään halunnut lukea muutakin kirjailijan tuotantoa, mutta aina se vain on jäänyt. Uusin teos ja Veren ääriin kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa! Minäkin pahoin pelkään, että voi mennä hetki, että saan tartuttua McCarthyyn uudestaan. Lukupiirissämme myös todettiin, että muut teokset ovat väkivallan kuvauksen ja brutaaliuden osalta Tietä rankempia, joten hieman emmin niiden kanssa. vielä. Menetetyn maan olen nähnyt senkin filmatisointina, mutta eniten kiinnostaisi juuri Veren ääriin sekä Kaikki kauniit hevoset.

      Poista
  6. Kirjoituksesi on juuri yhtä hieno kuin itse kirjakin. Minusta on suurta taituruutta, että McCarthy pystyy kirjoittamaan lohduttomuudesta inhimillisesti, mutta ei senttiäkään sentimentaalisesti - tämän kaiken välität bloggauksessasi käsinkosketeltavasti.

    Jäin miettimään, mitä kirjoitit tulen merkityksestä tässä teoksessa. Sitä en varmaan lukiessani (jokunen vuosi sitten) tullut ajatelleeksi, mutta pohdintasi on oivallista. Jos joskus tämän vielä luen, pidän tulen mielessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu! Minustakin juuri ihmeellisintä romaanissa on se, että huolimatta kaiken lohduttomuudesta, McCarthy onnistuu kuitenkin tekemään tarinastaan kauniin. Lukemisen jälkeen mieli on kaikesta huolimatta levollinen, vaikutunnut ja myllertävä, mutta hämmästyttävän levollinen.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.