Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Alkuteos: The Undertaking

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2013

Suomentaja: Heli Naski

Sivumäärä: 332

-

Romaanin alkuasetelma on kutkuttavan romanttinen, kuin suoraan Hollywoodista. Toisessa maailmansodassa taisteleva Peter ja kotirintamalla elävä Katharina menevät naimisiin tapaamatta toisiaan kertaakaan sitä ennen. Vihkiseremoniankin he suorittavat kumpikin tahoillaan, Peter rintamalla ja Katharina kotikaupungissaan. Avioliittosopimus tuo Peterille kaivatun vihkiloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan sodassa. Kuherruskuukausi alkaa kiusaantuneissa tunnelmissa, likainen täitä sikiävä nälkiintynyt sotilas on kaikkea muuta kuin mitä Katharina kuvitteli aviomiehessä saavansa. Vähitellen he kuitenkin huomaavat kiintyneensä  toisiinsa. Klassinen rakkaustarina, jossa henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa ennakkoluuloistaan ja paremmista aikomuksistaan huolimatta. Paitsi että tämä ei ole se tarina. 

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus asettaa lukijan vieraannuttavaan tilanteeseen. Romaanin alkuasetelmassa on kaikki edellytykset kertomukselle sodan erottamista rakastavaisista, eikä kertoja anna tekstissä itsessään mitään viitteitä siitä, että se olisi jotain muuta. Lukijalle tarina ei ole kuitenkaan kuin mikä tahansa romanttinen kertomus. En voi samalla tavalla samaistua sen henkilöhahmoihin tai odottaa maltamattomasti saavatko he lopulta toisensa vai asettuuko kohtalo heidän tielleen. Tavallaan minä jo tiedän heidän kohtalonsa. Se on luettavissa jo alussa siitä, mitä he ovat ja mitä he tekevät: Peter taistelee natsien joukossa itärintamalla, kun taas keskiluokkainen Katharina pääsee nauttimaan paremmasta elämästä muuttaessaan vanhempineen kotoaan häädetyn juutalaisperheen taloon. Katharina ja Peter elävät todellisuudessa, jossa yhden onni on aina toiselta pois, jossa on varastettava toiselta, jotta saisi jotain itselleen, tapettava, jotta itse säilyisi hengissä ja käännettävä katse pois toisen ahdingosta, jotta itse voisi olla onnellinen. Heidän rakkautensa on irvokasta, toisten ihmisten kärsimyksessä tahraantunutta. Mietin, miten sellainen voisi mitenkään päättyä hyvin? Onko edes oikein, jos se päättyy hyvin?

Sopimus nostaa mieleen kysymyksen siitä, milloin ihmisen teot ovat olosuhteiden pakottamia ja milloin kyse on vain siitä, ettei näe vaihtoehtoja, koska ei halua nähdä niitä. Vaikka Katharina ja Peter eivät ole itse rikollisia, he ovat rikostovereita, maansa hirmutekojen hiljaisia hyväksyjiä ja auttajia. He ovat kuitenkin myös romaanin päähenkilöitä, joten yritän ymmärtää heidän syitään ja motiivejaan. Sopimus on ilmaisultaan tiivistä ja niukkasanaista eikä juurikaan pureudu henkilöhahmojensa tajuntaan. Yhtäältä se tuntuu jättävän moralisoinnin lukijalle ja toisaalta juuri kerronnan koruttomuus vaikuttaa sisältävän kaikkein ankarimman tuomion. Aivan kuin näiden ihmisten sanat ja teot eivät kaipaisi edes selittelyjä, sillä ne puhuvat jo sellaisinaan puolestaan:

”Minulla on muitakin uutisia”, herra Spinell sanoi.

Hän meni takaisin eteisen ovelle, avasi sen ja toi sisään nuoren naisen vetäen tätä käsivarresta.

”Siivoaminen ei ole enää saksalaisnaisen työtä. Hän tekee sen puolestanne, jotta te rouvat voitte mennä pitämään hauskaa rouva Weinartin kanssa.”

Katharina halasi isäänsä.

”Ihana uutinen. Voiko hän hoitaa joskus Johannesta?”

”Tietysti. Mitä vain tahdot. Hän ei puhu saksaa, joten teidän täytyy opettaa hänelle kaikki kädestä pitäen.”

”Onko hän venäläinen?” kysyi rouva Spinell.

”Kutsukaa häntä Natashaksi”, sanoi herra Spinell. ”Niitä kaikkia kutsutaan Natashaksi.”

Rouva Spinell nousi istumaan.

”Minä en suvaitse venäläistä talossani.”

”Hän on täällä auttamassa. Ja hän nukkuu kellarissa.”

Häiritsevintä Sopimuksessa on, että se vaikuttaa jättävän lukijan täysin yksin moraalisen hämmennyksensä keskelle. On hankala uskoa, että romaanin ainoa tarkoitus ja idea olisi päähenkilöidensä, toisen maailmansodan aikaisten saksalaisten, raukkamaisuuden tuomitseminen, opetus karman laista ja siitä, kuinka sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Romaani ei kuitenkaan tarjoa mitään muutakaan ankkuria, johon tukeutua. Etsin tekstistä viitteitä henkilöhahmojen sisäisestä kamppailusta, epäröinnistä tai hiljaa kalvavasta omatunnosta, mutta Katharina ja Peter näyttävät suhtautuvan täysin välinpitämättömästi muiden kärsimykseen tai takertuvat hanakasti uskoon siitä, että he ovat viimeinkin ansainneet sen mikä muilta otetaan pois. He tuudittautuvat ajatukseen, ettei heidän toiminnalleen ole vaihtoehtoja. Peterin sotatoveri Faustmann kuitenkin sanoo ääneen sen mitä kukaan muu ei uskalla myöntää:

”Pääsi kestää hiukan paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?”

Etsinnöistäni huolimatta en löydä romaanista oikeutusta Peterille tai Katharinalle, ja siksi Sopimuksen sanoma alkaa vaikuttaa kuluneelta ja nihilistiseltä. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja elämä on ankaraa, se viestittää. Aikaa on kuitenkin kulunut tarpeeksi, jotta myös tämän tarinan voisi kertoa toisella tavalla. Se voisi yrittää ymmärtää, mistä kateus ja myötätunnon heikkous syntyy, miksi yksin on vaikea astua vastustamaan muita, ja lopulta se voisi tarjota hiljaiselle hyväksyjälle pakotien syyllisyydestä ja karman laista, osoittaa, kuinka kärsimys ei ole koskaan ansaittua.