Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava 2012)

Alkuteos: The Marriage Plot

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011

Suomentaja: Arto Schroderus

Sivumäärä: 599

-

Amerikkalainen kirjailija Jeffrey Eugenides on profiloitunut vuosien varrella kirjoittamaan epätavallisia kasvutarinoita, joissa nuoruuden tavanomaiset ongelmat kietoutuvat epätavanomaiseen tai traumaattiseen identiteettikehitykseen. Eugenides paljastaa amerikkalaisten idyllisten esikaupunkialueiden julkisivun takana muottiin väkisin kasvatetut ahdistuneet nuoret. Eugenidesin esikoinen Virgin Suicides on upea kuvaus seksuaalisuuden ja naiseuden piilottamisesta ydinperheen muodostamaan ahtaaseen vankilaan. Intersukupuolisuutta käsittelevä Middlesex on puolestaan vahva ja viihdyttävä sukupolvitarina, joka toi Eugenidesille myös Pulitzer-palkinnon.

Naimapuuhia on Eugenidesin kolmas romaani ja sijoitettu 80-luvun Yhdysvaltoihin. Sen tulkinnassa keskeisenä lähtökohtana on ajatus avioliittojuonen (englanninkielisen alkuteokseni nimi The Marriage Plot) ja romaanimuodon kuolemasta. Modernissa yhteiskunnassa avioliitolla ei ole enää naiselle toimeentuloon liittyvää merkitystä eikä romaanin juoni rakennu enää luontevasti rahan ja rakkauden välisen jännitteen varaan. Naimapuuhien kirjallisuutta opiskelevan Madeleinen, opettaja julistaa romaanimuodon ahdinkoa:

Saunders oli sitä mieltä, että romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta. Siihen aikaan, kun elämässä menestyminen oli riippunut avioliitosta ja avioliitto rahasta, romaanikirjailijoilla oli ollut aihe josta kirjoittaa. Eepoksissa laulettiin sodasta, romaanissa avioliitosta. Sukupuolten välinen tasa-arvo, naisten kannalta hieno juttu, oli ollut paha juttu romaanille. Ja avioero oli mitätöinyt sen tyystin. Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa? Miten avioehdon olemassaolo olisi vaikuttanut Isabel Archerin ja Gilbert Osmondin avioliittoon? Saunders oli sitä mieltä, ettei avioliitolla ollut enää juuri mitään merkitystä, eikä ollut romaanillakaan. Missä avioliittojuoni oli nykyään? Ei missään.

Saundersin näkemys avioliittojuonen katoamisesta toimii Naimapuuhissa romaanin sisään kirjoitettuna haasteena, johon romaani on itsessään eräänlainen vastaus. Naimapuuhia on moderni avioliittojuoni, jonka keskiössä on kolme collegesta valmistuvaa nuorta aikuista. 1800-luvun perinteisen avioliittojuonen tapaan romaani rakentuu sen ympärille, kenet kilpakosijoistaan nuori kirjallisuudenopiskelija Madeleine valitsee: hyvän ystävänsä Mitchellin vai älykkään ja mielipiteiltään terävän Leonardin.

Kuten 1800-luvun kirjallisuuden sankarittaret, myös Madeleine sukkuloi valinnoissaan sen välillä, mitä häneltä odotetaan ja mitä hän itse haluaa olla. Hyväsydäminen Mitchell edustaa avioliittojuonien oikeaa valintaa. Hän on Madeleinen vanhempien suosikki ja rationaalinen vaihtoehto, jonka mahdollisuudet näyttävät romaanin alussa heikoilta mutta jonka todellisen hurmaavuuden sankaritar oivaltaa vasta lopussa. Leonard edustaa vaarallista intohimoa, hänen välittömän charminsa takana olevan petollisuuden sankarittaren tulisi oivaltaa romaanin kuluessa. Modernissa tarinassa henkilöhahmojen perinteiset roolit kuitenkin murenevat ja vaihtavat paikkaa. Madeleine ei ole ihanteellinen sankaritar, joka osaisi tehdä itsensä kannalta parhaat ratkaisut vaan poukkoilee keskenään ristiriitaisten ratkaisujen välillä arvoliberaalissa todellisuudessaan vailla selkeitä toimintaa ohjaavia normeja ja rakenteita.

Modernissa avioliittojuonessa raha on poistunut avioliittopäätöksen tieltä ja valinnan keskeiseksi määrittäjäksi on tullut ainoastaan rakkaus, joka on kuitenkin marinoitunut tuhansissa romanttisissa kertomuksissa ja muuttunut pikemminkin käsitteelliseksi kuin luontaiseksi. Naimapuuhien henkilöhahmoille heidän oma elämänsä on yksi narratiivi muiden joukossa. He tarkastelevat kokemuksiaan ja minuuttaan kuin ne olisivat tekstuaalisia rakenteita, jotka voidaan eritellä ja joista voidaan tehdä romanttisia ja kiehtovia analyyseja. Madeleine ja Leonard käyvät semiotiikan kurssia, jossa heidän on tarkoitus purkaa kielen ja ilmaisun merkitykset, kunnes ne viittaavat vain itseensä. Rakastuessaan Leonardiin Madeleine löytää tunteilleen selityksen Roland Barthesin esseistisestä teoksesta Rakastuneen kielellä. Barthes pelkistää rakkauden diskursiivisiksi rakenteiksi, jotka syntyvät rakastuneen päässä todellisuuden kuvina riippumatta siitä, ovatko ne totta vai ei. Rakkauden kokemukset tapahtuvat jokaisen ihmisen omassa subjektiivisessa todellisuudessa, mitä havainnollistaa romaanin näkökulmavaihtelut eri henkilöhahmojen välillä sekä niiden ilmentävät poikkeavat kokemukset samoista tilanteista.

Henkilöhahmojen tietoisuus omien tunteidensa ja kokemustensa vaikuttimista muuntuu lukijan tietoisuudeksi romaanin teemojen tekstuaalisesta luonteesta. Rakkaus ja avioliitto ovat kielen kautta tuotettuja ilmiöitä, joiden merkitykset eivät ole luonnollisia vaan kulttuurisesti ja diskursiivisesti synnytettyjä. Naimapuuhien henkilöhahmot etsivät rakkaudesta elämäänsä suurempaa totuutta, mutta siitä kehkeytyykin heidän narsistisen identiteettityönsä väline. Heidän rakkautensa kohde heijastaa heidän omaa persoonaansa heidän toivomallaan tavalla. Madeleine, Mitchell ja Leonard eivät ole niinkään kiinnostuneita rakkauden kohteestaan kuin siitä, millaisen identiteetin rakastuminen tiettyyn ihmiseen heille tuo.

Naimapuuhien henkilöhahmojen naiivi itsekeskeisyys ja pikkumaisuus koettelee lukijan hermoja, mutta samalla heidän narsistisessa identiteettityössään on jotain epämiellyttävän samaistuttavaa. Heidän tapansa peilata omaa elämäänsä kirjallisuuteen tai matkustaa maailmalle oppiakseen elämän tärkeysjärjestykset ja irtaantuakseen teollisuusmaiden tuottamista, keskiluokkaisista harhakäsityksistä koskettaa nolostuttavalla tavalla omaatuntoa. Naimapuuhia banalisoi romanttiset kokemukset, purkaa yhteiskunnalliset jännitteet ja tulee näin synnyttäneeksi samanaikaisesti sekä ahdistavan että kepeän farssin. Vaikka en löydä romaanista lopulta suurempaa sanomaa kuin vahvistuksen avioliittojuonen ja romaanimuodon kuolemalle, en voi olla ihailematta sen ilkikurisuutta ja rohkeutta tuottaa rakkaustarina, joka ei oikeastaan käsittele lainkaan rakkautta. 

Suosittelen lukemaan myös Tea with Anna Karenina -blogista Nooran terävän analyysin Naimapuuhista.