Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (Kasarikirjakesä 2013)

Kerttu tarttu mua puserosta kiinni. Samassa se oli mun sylissä ja sen kostee lämpö tarttui muhun. Se puristi mua oikein lujasti, pukkas sitten kauemmaksi. Se tarkasteli mua päästä varpaisiin vakavana, suu mutrussa.

- Kelpaako? mä kysyin.

- Suurin piirtein.

Se aiko liikahtaa niin ku lähteäkseen mut sit se heitti muhun taas katseen jolla katotaan korkeintaan yliopiston koehamsteria häkissä. Sit se kysy hitaasti: - Kuule, jos ois liito-orava ja läsäytettäs niin ku maahan niin oikenisko sen kaikki jänteet vai mitä ne on sillai että se ois niin ku tasanen nelikulmio?

Mä tuijotin sitä. Se oli tosissaan. – Oisko se niinku pannulappu? se täsmensi. – Se ois, mä vastasin hetken mielijohteesta.

Se katto mua vielä kerran ja pyyhkäs valuvaa nenäänsä. Sit se käänty ja lähti juokseen poispäin, kiersi kätensä ympärilleen.

Mä seisoin siinä ja yritin kaivaa tupakkaa povarista ja muistin sitten ettei mulla oo takkia.

Kun mä käännyin Takkiselle päin niin se talo näytti pienemmältä kuin ennen. Jos mä oisin kurkistanu navetan ikkunasta sisään niin mä oisin nähny lehmien tanssivan ripaskaa niin että perseet hyllyy. Ja tuomet kietoutu toistensa ympärille eikä ikinä enää päässeet kasvamaan irti.

Anna-Leena Härkösen 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos Häräntappoase on ihanaa kesäluettavaa. Pieneen maalaiskylään sijoittuvassa tarinassa kesä tihkuu sivuilta, ja romaani tulee aisteihin asti: heinäntekokohtauksen kuumuus, hiki ja tukaluus; vastakeitetyn kahvin tuoksu; metsän ja mustikan varpujen imelä haju; aittarakennuksen kolea hämärä sekä narisevat lattialaudat.

Häräntappoaseen tarina on hyvin yksinkertainen, eikä romaani sen suhteen tarjoa mitään erityisen uutta. Sen vahvuus on kuitenkin siinä, miten tuo tuttu tarina on kerrottu. Häräntappoaseen kertojana on 16-vuotias Alpo Korva, jonka huikeat kesäsuunnitelmat menevät mönkään, koska äiti on luvannut hänet apumieheksi sukulaisten maatilalle Torvenkylään. Aluksi Torvenkylä ja sen sosiaaliset mahdollisuudet näyttäytyvät Alpolle täydellisenä katastrofina, kunnes hän törmää boheemin synkkään ja kapinalliseen Kerttuun. Nuorten ensirakkaus on haparoivaa, tuskallista ja takertuvaa. Se on kipeää ja suloista, runollista ja banaalia yhdellä kertaa.

Häräntappoaseessa vilahtelee lukuisia muitakin henkilöhahmoja, jotka ovat kaikessa tragikoomisuudessaan sympaattisia. Vaikka näissä sivuhahmoissa on usein tietynlaista maalaiskylän kliseisyyttä, Härkönen onnistuu usein myös hyvin lyhyidenkin mainintojen ja sivulauseiden kautta vihjaamaan henkilöhahmojen moniulotteisemmasta persoonasta. Yksi Häräntappoaseen ihastuttavimmista piirteistä on eri henkilöhahmojen sekä kertojana toimivan Alpon verbaalisuus. Puhekieliset ilmaisut ja yksittäiset vuorosanat monesti yllättävät tai naurattavat. Dialogi on harvinaisen sujuvaa, ja hahmojen välille syntyvät hetket ovat hämmentävän aitoja. Varsinkin Alpon ja Kertun väliset tilanteet ovat sekä vaivaannuttavalla että piristävällä tavalla spontaaneja. Alpossa ja Kertussa on ihanaa arkipäivän anarkiaa; nuoruuden välinpitämättömyyttä siitä, miten ihmisten tulisi puhua tai käyttäytyä. Sanojen, tunteiden tai tekojen ei tarvitse olla loogisia, jos ne tulevat sydämestä asti.

Alpo on mielenkiintoinen kertoja. Hän on raivostuttava nenille hyppivä teini, joka ei aina kohtele ihmisiä reilusti ja jonka kanssa kommunikointi saattaa olla välillä rasittavan vaikeaa. Kuitenkin kaiken teini-ikäisen avautumisen ja valittamisen alla tuntuu kuin Alpon tavassa tarkastella maailmaa ja ihmisiä on myös jotain hyvin kypsää. Vai johtuuko tämä havainto vain siitä, että luen romaania aikuisesta näkökulmastani? Romaania lukiessani olin huomaavinani Alpon kerronnassa myös taitoa peilata aikuisten näkökulmaa hänen ikäiseensä nuorisoon, mikä tulee erityisen hyvin esiin hänen kuvaillessaan ystäviään. Tämä samanlainen teiniyden ja kypsyyden sekoitus tuntuu näkyvän myös siinä, miten sekä Alpo että Kerttu suhtautuvat elämään ja rakkauteen. Haaveillessaan elämästään he ovat selkeitä idealisteja ja romantikkoja, mutta samalla he tuntuvat myös kyynisesti hyväksyvän elämään kuuluvan vääjäämättömän pettymyksen. Aivan kuin he olisivat jo valmiiksi tietoisia siitä, että mikään ihana tai upea ei tule kestämään ja unelmat tuhotaan kuitenkin lopulta. Tällainen elämän asenne kiteytyy minusta tuskallisella tavalla Kertun hieman alakuloisen välinpitämättömissä sanoissa Alpolle: ”mitä siitä vaikka mää rakastan sua. Ei kai rakkautta oo koskaan liikaa maailmassa?”.  

Monin paikoin Häräntappoase tuntuisi kliseiseltä, teennäiseltä tai köykäiseltä, ellei sen tarina ja kerronta olisi juuri niin aitoa. Tuollaistahan se nuorena nimenomaan oli, kun tuntui, että kaikki piti kokea aina niin kuin ensimmäistä kertaa: vaivaannuttavaa, kömpelöä, ylitsevuotavan romanttista ja henkeäsalpaavan kaunista.

Osallistun Häräntappoaseella kasarikirjakesä 2013 -haasteeseen. Kirjan on lukenut samaista haastetta varten ainakin Risto.

-

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (Otava 2009)

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1984

Sivumäärä: 316