Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Keväällä ilmestynyt Riikka Pelon toinen romaani Jokapäiväinen elämämme lumosi minut sanojensa kiihkeydellä ja kerrontansa ravisuttavuudella. Romaani kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta. Tsvetajeva tyttärineen lähti Venäjän vallankumouksen jälkeen valkoisessa armeijassa toimineen miehensä Sergei Efronin mukana maanpakoon. Myöhemmin Sergei ja Ariadna yrittivät hyvittää emigranttitaustaansa työskentelemällä Neuvostoliiton salaiselle poliisille Pariisissa ja sitä kautta hankkivat perheelleen pääsyn takaisin Moskovaan. Marinan ja hänen tyttärensä tiet erosivat Moskovassa, kun Ariadna joutui Stalinin vainojen aikana vankileirille Komiin ja hänen äitinsä ajettiin lähestyvän sodan jaloista Tataarian Jelabugaan. 

Romaani muodostuu pääasiassa kahdesta eri hetkestä: elokuusta vuonna 1923 ja elokuusta vuonna 1939. Vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa Marina valmistautuu eroamaan pienestä tyttärestään, joka on aloittamaisillaan koulun toisella puolella maata. Elämä on niukkaa ja täynnä pettymystä ja suruja, jotka on kätkettävä sisälle, jotta elämästä selviytyisi. Vuonna 1939 Moskovassa Ariadna yrittää olla todellinen kommunisti ja kelvata kotimaalleen, vaikka vapauden ja tasa-arvon kirkastuttama Neuvostoliitto onkin osoittautunut maaksi, jossa jää henkiin vain muiden kustannuksella. Rakkauden löytänyt Ariadna yrittää kuitenkin sinnikkäästi olla onnellinen keskellä Stalinin terroria. Ariadnan ja Marinan osioiden väliin on upotettu lisäksi lapsi-Ariadnan ajasta irrallaan olevia runomaisia muistoja ja vaikutelmia, joiden kautta myös Ariadnan ja Marinan menneisyys aukeaa lukijalle hajanaisina fragmentteina.

Jokapäiväinen elämämme pureutuu Marinan ja Ariadnan lähes symbioottiseen suhteeseen, jossa läheisyys on niin syvällä, että se tuottaa tuskaa. Äiti ja tytär tuntuvat henkisesti raatelevan toisiaan tempoillessaan keskinäisissä siteissään. Perhe, koti ja vapaus ovat keskeisiä romaanista nousevia merkityksiä. Ne ovat sen hahmoille Marinalle ja Ariadnalle tärkeitä arvoja, mutta samalla ristiriitaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Lapset ja mies vetävät Marinaa kiinni arkeen ja rajoittavat hänen vapauttaan elää. Rakkaus lasta kohtaan ei tahtoisi antaa tilaa kirjoittamiselle ja muille rakkauksille. Koti taas on sana, josta Ariadna maistelee jokaisen äänteen: ”K-O-T-I”. Niin kuin sana tai sen merkitys olisi hänelle vieras tai vain etäisesti tuttu. Kun Ariadna ja Marina viimein pääsevät kaivattuun kotimaahan, se ei enää merkitsekään vapautta vaan turtumista jatkuvan pelon ja epäluulojen vankeuteen.

Vaikka Marina ja Ariadna elävät rankkaa elämää keskellä köyhyyttä, maanpakoa, kuolemaa ja menetystä, Jokapäiväinen elämämme kertoo juuri siitä, mihin sen nimikin viittaa. Se kertoo, mistä päivän yksittäiset hetket rakentuvat, millä tavalla ne kuroutuvat yhteen ja kuinka paljon ihminen voi kokea tunteita pelosta ja epätoivosta hurmaavaan onneen vain muutamien päivien tai jopa tuntien sisällä. Jokapäiväinen elämämme oli minulle myös haastava kirja. Marinan ja Ariadnan elämillä on sama rytmi kuin millä tahansa elämällä. Yksittäisten hetkien jono etenee tasaisesti, kunnes tulee vastaan tärkeämpi tilanne, jonka ympärillä aika, sanat ja tunteet tihenevät. Rakastuin romaanin henkilöhahmoihin, rytmiin ja kieleen hitaasti. Vähitellen pääsin hahmoihin kiinni, opin välittämään heistä ja annoin itseni kietoutua heidän ihmeellisiin jokapäiväisiin ajatuksiinsa.  

- - ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp, dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma, ellei se sitten ollut ratkennut liitoksistaan noiden sadepisaroiden tahdissa, piti tietää, tietää, selvittää ja uskoa että Mulja vielä palaisi, tähän kuvaan, tähän onneen, valoon, salaisuuteen, minun mieheni, autuuteni, ja oli koottava tyhjä syli täyteen hauraita ja heleitä kukkia, virnaa, käämiä ja kelloja ja mitä kaikkea siellä kasvoikaan, maailman kaikki sanat, kaikki runous alkaa tästä, se alkaa minun lapsestani, meidän lapsestamme, kaikki rytmi, kaikki aika alkaa jälleen, uusi maailma.

Pelon romaanissa elämästä itsessään tulee runo. Kuten runolla silläkin on oma rytminsä, omat taukonsa ja tihentymänsä, salatut ja hitaasti aukenevat merkityksensä. Marina elää ja rakastaa sanojen kautta. Romanssiksi hänelle riittää pelkkä kirjeenvaihto, jota hän käy suurien runoilijoiden kuten Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa. Marina kasvattaa myös Ariadnan elämään sanoilla, mutta toisin kuin hän opettaa, pikkutytön kieli ei taivu mitallisiin muotoon vaan poukkoilee ajatuksenvirtamaisesti vuolaana ja vapaana. Ariadnan ja Marinan elämät sulautuvat kerronnan kautta kieleen, sanojen foneettiseksi ja runolliseksi virraksi. He konkreettisesti elävät kieltä, tuntevat ja maistelevat sanoja ja määrittelevät niitä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin samalla tärkeäksi ja kipeäksi muodostuu myös se, mitä ei sanota tai kielellistetä. Romaani on niin täynnä puheen ja puhumattomuuden avaamia tunnetiloja ja ulottuvuuksia, että se on vielä joskus luettava uudelleen.  

Jokapäiväisestä elämästämme ovat kirjoittaneet ainakin Annika, Jaana, Leena, Liisa ja Sanna. Ylen aamu-tv:stä tuli toukokuussa myös Pelon haastattelu, jossa kirjailija avaa hyvin kirjan lähtökohtia ja teemoja.

Ei hätä ollut tämän näköinen, ei minkään näköinen todellakaan, eikä hän antaisi sen ottaa itseään valtaansa, elämä oli mahdollista. Tämäkin päivä.

-

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013)

Sivumäärä: 525