Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Kirsti Era

Sivumäärä: 274

-

Venäläiskirjailija Lidia Tšukovskaja (1907-1996) oli Neuvostoliiton tunnetuimpia toisinajattelijoita ja sai kokea Stalinin vainot henkilökohtaisesti joutuessaan pidätetyksi kahteen kertaan neuvostonvastaisesta toiminnasta. Hän oli Anna Ahmatovan hyvä ystävä ja tunsi myös monia muita maineikkaita kirjailijoita ja taiteilijoita. Vajoaminen sisältää kaksi Tšukovskajan pienoisromaania, joissa hän kuvaa Stalinin vainojen aikaansaamaa pelon, vainoharhaisuuden ja kaksinaamaisuuden ilmapiiriä Neuvostoliitossa. Kokoelman nimikkoromaani ”Vajoaminen” on kirjoitettu vuosina 1947-1957 ja ”Sofia Petrovna” 1939-1940. Romaanit julkaistiin kuitenkin lännessä vasta 1960- ja 1970 -luvuilla ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvuilla. 

Tšukovskajan pienoisromaanien tapahtumien keskiössä ovat Stalinin 1930-luvulla alkaneet vainot ja vangittujen omaisten epätietoisuus läheistensä kohtalosta. Romaanit kuvaavat Neuvostoliiton harjoittaman systemaattisen poliittisen terrorin nujertamia yksilöitä ja heidän traumaansa todellisuuden hajoamisesta yhteiskunnan valheellisuuden ja järjettömän toiminnan vaikutuksesta. Pienoisromaanissa ”Vajoaminen” päähenkilö Nina Sergejevna matkustaa kirjailijoiden parantolaan, jossa hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun kirjailijaan Bilibiniin. Heidän välilleen syntyykin ainutlaatuinen ystävyys. Nina Sergejevna ei tiedä edelleenkään, mitä on tapahtunut hänen aviomiehelleen, joka vangittiin kaksitoista vuotta aiemmin, joten Bilibin auttaa häntä hahmottamaan viranomaisten antamien tiedonpalasten alle kätkeytyneen totuuden.

”Vajoaminen” oli upea lukukokemus. Kerronnan kauneus ja ajatusten kirkkaus nostavat tyynesti esiin romaanin henkilöiden pelon ja epätoivon, absurdissa yhteiskunnassa elämisen taakan. Kirjailijoiden elämä parantolassa on verhoutunut näennäiseen huolettomuuteen. Ympäröivä maaseutu kärsii kuitenkin musertavasta köyhyydestä. Leikkisän sanailun taakse kätkeytyvät vainoharhainen pelko ja menneiden kärsimysten traumat. Nina Sergejevna ei pysty sietämään ympäröivän elämän valheellisuutta ja kaksinaamaisuutta. Joka päivä hänen toiveenaan on saavuttaa mielessään ”vajoaminen” pinnan alle, josta hän löytää kirjoittamisen ja sen mukanaan tuoman totuuden.

”Vajoamisessa” kirjallisuudella on aivan erityinen merkityksensä toivon ja totuuden kantajana. Varisinkin runous rinnastuu ilmaisun tapana poliittisen kielen jähmettyneisiin merkityksiin, ideologisesti latautuneiden sanojen yhdistelmiin, jotka toistuvat niin monta kertaa, että ne voidaan pikakirjoituksessa tiivistää lyhenteiksi. Ne ovat tyhjiä ja keinotekoisia ilmauksia, joilla pelotellaan, luodaan epäilyksiä, velvoitetaan ja tuomitaan:

Artikkelin sanat kuitenkin pistelivät aivojani kuin sinne kauan sitten juuttuneet tikut, jotka nyt painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle. ”Aatepahanen”, ”koulukunnantapainen” – olin jo lukenut tuon kaiken. Samoin ”korkeammalle lippu”, tosin silloin se oli ”valppauden lippu”. ”Parantumaton” oli silloin yleensä ”teeskentelijä” tai ”vihollinen” (vakiintuneet pikakirjoitusmerkit ”Ylemmäs bolševistien valppauden lippu” ja ”parantumaton teeskentelijä”). Tuo kammottavasti joka paikassa vilkkuva yhdysviiva ilmauksessa aatteellis-virheellinen – jopa tuo yhdysviiva tulee sieltä. Vakiintuneita merkkejä, jotka kieppuvat tyhjyydessä.

Poliittisilla sanoilla on valtaa, vaikka niillä ei ole todellista sisältöä eikä todellista viittauskohdetta. Runous taas on Nina Sergejevnalle jotain muuta kuin sanoja. Se on totuutta itsessään, pelkkää viittauskohdettaan, todellisuutta, joka ei käänny millekään kielelle:  

Ei mistään muusta kuin käännöksen avuttomuudesta näe niin selvästi, että runo ei muodostu pelkästään tai edes pääasiassa sanoista, ajatuksista, runomitoista ja runokuvista vaan säästä, hermostuneisuudesta, hiljaisuudesta, erosta…

”Vajoamisessa” upeinta on kerronnan hienovarainen eleettömyys. Pahuus, epätoivo ja pelko ovat hiljaa läsnä. Niihin ei kuulu huutoa, verta, äkkinäisiä liikkeitä tai silmille hyppivää traumaa ja kauhua. Ne ovat hiljaisuutta ja hitaita liikkeitä. Ne ovat lamaannus ja mykkä huuto. Kokoelman toinen pienoisromaani ”Sofia Petrovna” on kantaaottavuudessaan osoittelevampi ja ankarampi kuin ”Vajoaminen”. Se kuvaa yhteiskuntakäsityksen ja ideologisen uskon totaalista romahtamista. Sofia Petrovna ja hänen poikansa ovat kommunismin sankareita. Ahkeralla työllään ja ideologisella uskollisuudellaan he ovat raivanneet tiensä arvostettuun asemaan ja sen mukana kasvaa myös Sofia Petrovnan itsetietoinen ylpeys itsestään ja pojastaan. Stalinin vainojen yltyessä pidätykset yhyttävät myös Sofia Petrovnan lähipiirin. Kun pidätettyjen joukossa on viimein hänen poikansa, Sofia Petrovnan maailma alkaa luhistumaan pala palalta. Joka päivä hän hakeutuu muiden läheistensä menettäneiden omaisten kanssa eri virastojen loputtomiin jonoihin saadakseen selville, mistä poika on syytettynä ja mikä on hänen kohtalonsa.

Johtajan rouva mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

 - Kukas teiltä istuu? Mieskö? Ai poika? hän kysyi niin kiihkeää raivoa äänessään, että Sofia Petrovna siirtyi vaistomaisesti lähemmäs Alikia.  – Siispä, kunhan teidän poikanne lähetetään, niin osoittakaa silloin sitkeyttä, ottakaa selville hänen osoitteensa.

-  Minun poikaani ei lähetetä, Sofia Petrovna sanoi anteeksipyytävällä äänellä.  – Asia on niin, että hän on syytön. Hänet vangittiin erehdyksessä.

- Hah-hah-hah! Johtajan rouva purskahti nauruun erotellen huolella tavut. – Hah-hah-hah! Erehdyksessä! Äkkiä hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä.

 - Tiedättekö, kaikkihan täällä ovat erehdyksessä…

Sofia Petrovnalle usko kommunistiseen ideologiaan ja yhteiskuntaan on niin vahva, että sen romahtaminen aiheuttaa käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvan traumaattisen kokemuksen. Hän takertuu niin epätoivoisella vimmalla kuvaansa oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, että hän uskoo poikansa pidätyksen olevan pelkkä kaamea erehdys. Sofia Petrovna vetoaa omiin oikeuksiinsa yksilönä vain huomatakseen, ettei hänen yhteiskunnassaan ole sijaa yksilöille. Erehdyksiä ei ole olemassa, on vain saumattomasti toimiva poliittinen järjestelmä. Omien yksilöllisten oikeuksiensa puolesta taisteleminen onkin itsessään merkki syyllistymisestä ideologian vastaiseen toimintaan. Kuten ”Vajoamisessa” myös ”Sofia Petrovnassa” terrorin vaikutus on lamaannuttava ja mykistävä. Taistelulle ja sinnikkyydelle ei ole sijaa.

”Sofia Petrovna” ei ollut lukukokemuksena aivan niin pitkälle kypsynyt ja kaunis kuin ”Vajoaminen”. Romaanit ovat kuitenkin selkeitä sisarteoksia, joista nousee kirkkaimmin esiin kokemuksen aitous ja omakohtaisuus. Tšukosvskajan kyky rakentaa voimakkaat henkilökohtaiset kokemukset hyvin hienovaraisiksi ja hillityiksi romaaneiksi heikentämättä hitustakaan niiden vaikuttavuutta on ihailtavaa.

Vajoaminen muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Tea with Anna Karenina.