Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava 2014)
Sivumäärä: 334

-

Sirpa Kähkösen tunnetuimpia romaaneja ovat historialliseen Kuopio-sarjaan lukeutuvat teokset, jotka keskittyvät savolaisen Tuomen perheen elämään 1930-luvulta jatkosotaan. Graniittimies on eräänlainen sivupolku Kähkösen Kuopio-sarjaan, sillä sen päähenkilöt Ilja ja Klara ovat sarjasta tutun Lassi Tuomen veli ja käly. Muutoin romaani on täysin itsenäinen teoksensa. Graniittimies oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna.

Graniittimies on tarina idealismista ja unelmista sekä niiden sammumisesta. Sosialismin aatteelle omistautuneet suomalaiset Ilja ja Klara hiihtävät 1920-luvun alussa Neuvostoliittoon rakentamaan yhteistä ihannevaltiota. Perillä heitä odottaa kuitenkin kurja ja köyhä Pietari, jonka kadut täyttyvät kaiken nähneistä orpolapsista. Romaanin kertojana on Klara, joka nuorena ja kokemattomana vaimona yrittää sitkeästi luoda jonkinlaisen elämän uudessa ja vieraassa ympäristössä. Hän löytääkin kutsumuksensa katulapsityöstä, jossa köyhyydeltä ja epätoivolta on mahdotonta sulkea silmiään. Romaani seuraa Neuvostoliiton rämpimistä Leninin ajoista suurjohtajan kuolemaan ja lopulta Stalinin vainoihin. Klaran sisäinen kamppailu aatteensa vuoksi muistuttaa uskonnollista kilvoittelua. Hänen ideansa ja unelmansa hapertuvat vuosien kuluessa, kunnes valtiovallan epäluulo pakottaa hänet polvilleen. Hiljaisessa nöyrtymisessä musertavinta on ehkä kuitenkin omasta toivosta ja ideaaleista luopuminen kuin mielivaltaiselle valtiovallalle alistuminen.

Klaran ja Iljan ystävistä ja lähipiiristä kehkeytyy romaanissa mielenkiintoinen kavalkadi koskettavia elämänkohtaloita traumatisoituneista orposisaruksista, sirkustaiteilijoihin, menneen maailman rikkaaseen herrasmieheen ja suomalaiseen keittäjärouvaan. Hahmojen yksilölliset tarinat sulautuvat Iljan ja Klaran kehyskertomukseen kauniisti ja eleettömästi. Vain yksittäinen kuva tai lauseenpätkä voi tiivistää heidän koko olemisensa traagisuden, kuten usein toistuva näky perheensä sodalle antaneesta mustasta leskirouvasta, jonka mykässä läsnäolossa konkretisoituu kielen ja ymmärryksen ulottumattomiin paennut kaikennielevä suru.

Graniittimiehen kaikkein kiehtovin henkilöhahmo on kuitenkin ristiriitainen, sokkeloinen ja alati nimeään vaihtava Pietari. Kaupunki on hallitsematon ja kuriton jättiläinen, jonka pohjattomista mysteereistä Klaran katulapset vaikenevat salaperäisesti. Heidän tarinoissaan kaupunki ruumiillistuu salaperäiseksi vanhaksi ukoksi nimeltä Piter. Myyttinen ukko on sekä katulasten armoton ja ankara johtaja että heidän eräänlainen suojelijansa, isä, joka on tullut apuun, kun äitivenäjä on lähtenyt. Köyhän kaupungin kylmän realismin rikkoo kiehtovalla tavalla slaavilaisen oloinen mystiikka, joka pilkahtelee paitsi katulasten kammottavissa tarinoissa Piteristä, myös romaanin sirkuskuvastossa.

Kähkösen romaanissa on voimakasta, ajoittain jopa hieman alleviivaavaa symboliikkaa, joka luo romaaniin kuitenkin kauniin ja eheän pohjavirran. Varsinkin romaanin nimi aukeaa kiehtovalla tavalla monimerkitykselliseksi:

Kävelimme usein Hetsenin katua, jonka kulmauksissa vielä siellä täällä oli vanha kyltti kauniine nimineen: Bolshaja Morskaja – Suuri merikatu. Sen talojen seiniltä kiviset miehet ja naiset katselivat kadun kulkijoita tuikein ilmein. Noita ihmishahmoisia, puoleksi kiviseinään sulautuvia olentoja oli kaupunki täynnään, ja kuin leikin päiten talojen piirtäjät olivat panneet niiden kannatettavaksi hirveitä taakkoja: parvekkeita, kattoja, huoneiden kulmauksia. Niiden valtavat käsivarret ja väkevä yläruumis työntyivät esiin rappauksesta, johon ne oli kahlittu ikiajoiksi, koska jalkoja niillä ei ollut.

Graniittimiehestä muodostuu romaanissa tavallisen Neuvosto-kansalaisen kuva. Työlle uhrautuva ihminen, jonka valtiovalta on muokannut väkisin tietynlaiseen kivettyneeseen muottiin pelolla ja propagandalla. Nimitys voisi viitata lähes kuhunkin romaanin mieshahmoon vuorollaan ja lopulta sen merkitys asettuu myös Klaraan:

Koskaan en voisi puhua, en kenellekään. Ja sydämeni asettui, teräksinen tyyneys laskeutui minuun, ompelin, kunnes perheeni tuli kotiin.

Granittimieheksi muuttuminen on mielen jähmettymistä omaan vankilaansa. Kivisen kuoren sisällä on yksilö, jolla on omat ajatuksensa, toiveensa ja oikeudentajunsa, mutta ei mahdollisuutta taistella niiden puolesta. Toisaalta romaanin loppupuolella graniittimiehen voisi nähdä myös uuden sukupolven toivoa valavana ilmentymänä. Klaran kaiken nähneistä orpolapsista kasvaa mieleltään ehkä kovettuneita mutta voimakastahtoisia yksilöitä, jotka ovat päättäneet rakentaa itse elämänsä köyhän kaupungin raunioista. Myöhemmin Klara neuvoo nuoreksi aikuiseksi varttunutta kasvattilastaan Genjaa:

- - jos maailma ei näe sinun ponnistustasi Genja eikä osaa sitä sinun hyväksesi lukea, niin ole sinä itse ylpeä itsestäsi. Jos maailma pettää, rakenna sinä sisällesi sellaiset pilarit, jotka eivät petä.

Graniittimiehen hahmot, symboliikka ja miljöö vetoavat mielikuvitukseen ja muodostavat upean taustarakennelman Kähkösen tarinalle. Kokonaisuutena romaani jää kuitenkin harmittavan epätasapainoiseksi. Romaanin viimeinen osa, joka siirtyy Klaran näkökulmasta muiden henkilöhahmojen kokemuksiin, tuntuu ylimääräiseltä ja tarpeettomalta lisältä. Tarina olisi toiminut mainiosti, jos se olisi pysytellyt yksinomaan Klaran hieman rajoittuneessa ja naiivissa näkökulmassa jättäen lukijalle tilaa vain ounastella maailman muuta raadollisuutta sekä niitä traagisia elämänkohtaloita, jotka hienovaraisesti välähtelevät romaanin muissa henkilöhahmoissa. Tällaisenaan romaanin viimeinen osa repii hieman kömpelöstikin auki henkilöhahmojen traumat ja salaiset ajatukset jättäen lukukokemuksen aavistuksen ontoksi.