John Williams: Stoner

John Williams: Stoner (Bazar 2015)
Alkuteos: Stoner
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1965
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 306
-

Voiko mikään olla niin kutkuttavan nautinnollista luettavaa kuin unohdettu klassikko? Teos, joka on ajattomalla tavalla laadukas mutta kuitenkaan sitä ei ole pureskeltu ja jauhettu loppuun vuosikymmeniä kestäneen kirjallisuuskeskustelun hampaissa. John Williamsin Stonerissa on kiistämättä klassikon tuntua. Sen suoraviivaisessa ja hapuilemattomassa kerronnassa on itsevarmuutta ja akateemista ylevyyttä, joka ei jätä sijaa ylenkatseelle. Amerikkalainen John Williams julkaisi romaanin jo vuonna 1965, mutta myönteisistä arvioista huolimatta se vaipui nopeasti unohduksiin. Yllättäen se nostettiin uudelleen esiin vuonna 2003 Euroopassa, kun ranskalainen kirjailija Anna Gavalda halusi julkaista romaanin käännöksen kotimassaan.

Stoner on nimensä mukaisesti William Stoner -nimisen fiktiivisen henkilön Yhdysvaltoihin sijoittuva elämäntarina 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Kylmän lakoninen ja kuivakka kertojaääni ei turhaan nostattele lukijan odotuksia. Heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen lukijalle tehdään selväksi, ettei Stoner ollut merkittävä henkilö. Hänen työtoverinsa Missourin yliopistolla eivät pitäneet häntä erityisessä arvossa, jotkut tuskin edes muistivat häntä. Stoner on jokamies (everyman), tuntemattomat kasvot keskellä ihmisjoukkoa, kuin kuka tahansa meistä. Hän syntyy Boonevillessa, Missourissa köyhään maanviljelijäperheeseen ainoana lapsena. 19-vuotiaana hänen vanhempansa lähettävät hänen Columbiaan, Missourin yliopistoon opiskelemaan maataloutta. Pakollisella englannin kirjallisuuden kurssilla Stoner löytää kuitenkin itsestään odottamattoman intohimon kirjallisuutta kohtaan ja vaihtaa pääainettaan. Elämä heittää Stonerille mahdollisuuksia, valoisia pilkahduksia, jotka johtavat toistuvasti pettymyksiin. Rakastuminen, intohimo tai omistautuneisuus eivät takaa Stonerille onnea yliopistouralla, avioliitossa tai edes isänä.

Stonerin kertojan etäisen objektiivisen aseman sekoittuminen William Stonerin subjektiiviseen näkökulmaan luo romaaniin jännittävän etääntymisen ja samaistumisen vuoroleikin. Kertojan näkökulmassa ei ole henkilökohtaisia sävyjä tai tunteikkuutta, hän viittaa tarinansa päähenkilöönkin usein formaaliseen tyyliin sukunimellä Stoner tai kokonimellä William Stoner silloinkin, kun kyse on tämän syvimmistä tunnetiloista ja ajatuksista. Vain hyvin harvoina hetkinä kertoja yllättäen siirtyykin puhumaan Williamista, joka tuo tarinaan yhtäkkiä hätkähdyttävää intiimiyttä. Tyyli määrittää olennaisella tavalla romaanin tunnelmaa, jossa Stoner on jatkuvasti ylhäältä käsin kohdistetun, kylmän analyyttisen katseen alla ja kuitenkin samanaikaisesti lukija ei voi olla samaistumatta Stonerin inhimillisyyteen, vilpittömiin toiveisiin, tunteisiin ja mietintöihin.

Kohta, jossa kuvaillaan Stonerin ja hänen tulevan vaimonsa Edithin ensitapaamisia, havainnollistaa hyvin kertojan lakonisen toteavuuden ja Stonerin teeskentelemättömän inhimillisyyden sekoittumista toisiinsa niin, että on välillä mahdotonta erottaa, mikä on kertojan ja mikä Stonerin havaintoa:

Seuraavien kahden viikon aikana Stoner tapasi Edithin lähes joka ilta. He kävivät yliopiston uuden musiikinlaitoksen järjestämässä konsertissa. Jos illat eivät olleet kovin kylmiä, he astelivat hitaasti ja arvokkaasti Columbian kaduilla, mutta enimmäkseen he istuivat rouva Darleyn olohuoneessa. Toisinaan he keskustelivat ja Edith soitti Stonerille ja hän kuunteli ja katseli Edithin käsien elotonta tanssia koskettimilla. Ensimmäisen yhteisen illan jälkeen heidän puheensa oli merkillisen yleisluonteista; Stoner ei saanut Edithiä vapautumaan, ja kun hän näki, että hänen sensuuntaiset yrityksensä olivat Edithistä kiusallisia, hän lakkasi yrittämästä. Mutta heidän kesken oli välittömyyttä, ja Stoner kuvitteli, että he ymmärsivät toisiaan.

Kohdasta nousee voimakkaasti esiin Stonerin toiveikkuus ja orastava kiintymys Edithiin. Heidän tapaamisensa on kuvattu arkiromanttisen idyllisiksi, ja Stoner pyrkii parhaansa mukaan ottamaan Edithin persoonallisuuden ja toiveet huomioon. Toisaalta kohtaan kytkeytyy kertojan kyky tarkastella Stonerin elämää sellaisenaan, vailla tulkintaa harhauttavia toiveita tai pelkoja. Alullaan olevan suhteen yllä on jo nyt jonkinlainen pettymyksen ja epäonnistumisen ilmapiiri. Kertoja toteaa kylmän lakonisesti, että ”Stoner kuvitteli”, että Edith ja hän ymmärtäisivät toisiaan, mutta todellisuudessa he eivät edes kunnolla kommunikoineet. Stonerin ja kertojan kokemusten ja havaintojen sekoittuminen toisiinsa nostaa kuitenkin esiin kysymyksen siitä, missä määrin Stoner itse tiedostaa, ettei hänen ja Edithin suhde ole ehkä ihanteellisin tai että hänen elämästään on kehkeytymässä pääosin hyvin merkityksetön. Kumpi esimerkiksi havainnoi Edithin käsien liikkeen ”elottomaksi” – piirre, joka tuntuu kuvastavan osuvasti Stonerin tulevan vaimon intohimotonta ja valmiiksi katkeroitunutta persoonallisuutta – kertoja vai Stoner?

Erityisesti kertojan lakonisen tyylin ja Stonerin toistuvien pettymysten kautta romaanin keskeiseksi teemaksi nousee sääli ihmistä ja ihmisyyttä kohtaan. Romaani säälii jokamiehen kyvyttömyyttä nousta oman triviaalin elämänsä yläpuolelle, ponnistaa mahdollisuuksiensa ja onnettomuuksiensa yli ja saavuttaa jotain itseään merkittävämpää. Stonerin olemus ja luonne sinetöi suorastaan deterministisesti hänen kohtalonsa tylyyden. Aivan samoin elävät myös romaanin muut henkilöhahmot, toivoen ja epäonnistuen ja lopulta joko musertuen oman elämänsä banaaliudesta tai kieltäen sen tyystin. Ja kuitenkin vaikka Stoner on epäonnisuudessaan kertojan (ja lukijan) kaikkitietävän ja säälivän katseen alainen, hän myös ajoittain ja yllättäen nouseen tuon katseen rinnalle eikä, hämmästyttävää kyllä, tunne pientä alakuloa merkittävämpää tuskaa nähdessään elämänsä objektiivisen totuuden:

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mielensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut. Hän arveli tuon kysymyksen askarruttavan kaikkia jossain elämänvaiheessa ja pohti, nousiko se muilla esiin niin pakonomaisen persoonattomasti kuin hänellä. Kysymys toi tullessaan alakuloa, mutta se oli yleisluonteista; sillä (hän uskoi) oli hyvin vähän tekemistä hänen itsensä tai hänen henkilökohtaisen kohtalonsa kanssa.

Kertojan lähes kyynisen maailmankuvan sinnikkäänä vastapainona romaanissa pilkahtelee Stonerin tunnetilojen ja kokemusten liikuttava herkkyys. Stonerin elämä saattaa ehkä olla mitätön, mutta hänen kyvyssään löytää merkityksellisyys elämästä itsestään on yksinkertaista kauneutta. Tim Kreider kirjoittaa New Yorkerissa ymmärtävänsä, miksi amerikkalaiset eivät rakasta Stoneria, vaikka romaani upea teos onkin. Hän toteaa, ettei Stoner ole Gatsby. Vaikka molempien kohtalo on traaginen ja epäsankarillinen, Stonerilta puuttuu Gatsbyn glamour, coolius. Stoner ei uhraa itseään sodassa, hän ei tavoittele sinnikkäästi amerikkalaista unelmaa tai riudu elämänsä rakkauden kaipuussa. Stoner ei ole traaginen siinä mielessä, että hänen onneton kohtalonsa olisi näyttävä, voimallinen tai romanttinen. Mitä sinä odotit? hän ajattelee kuolinvuoteellaan, mikä tiivistää kyynisesti sekä hänen että lukijan epärealistiset toiveet elämää kohtaan. Mitä sinä odotit? Tämä on tarina elämästä. Ja kuitenkin romaani itsessään ei ole pettymys, se ei ole tyly tai edes synkkä. Kaikessa pilkahtaa valo, jota edes kertojan kyynisyys ei voi nujertaa. Se on silkka totuus siitä, että lukiessamme me samaistumme, me tunnemme Stonerin kanssa.

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.