Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki & Unohdettu vartti

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Unohdettu vartti)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Sivumäärä: 141

Rosa Liksom: Unohdettu vartti (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Yhden yön pysäkki)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1986
Sivumäärä: 144
-

WSOY:n julkaisemassa pokkaripainoksessani on samoissa kansissa Rosa Liksomin kaksi ensimmäistä, 80-luvulla julkaisemaa novellikokoelmaa Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. Niistä on helposti tunnistettavissa Liksomin omintakeinen tyyli. Hän kirjoittaa elämän ja yhteiskunnan syrjältä. Sieltä missä elämä on loputonta yksinäisyyttä, häpeää ja sukupolvelta toiselle kiertäviä traumoja. Ihminen esitetään sellaisenaan kaikissa synneissään, totuudenmukaisesti mutta tuomitsematta. Vaikka Liksomin novelleja yhdistävät samankaltaiset henkilöhahmot ja teemat, ne eivät kuitenkaan toista itseään. Tarinat muodostavat ympärilleen yhtenäisen maailman, ne versovat samasta todellisuudesta, mutta jokainen on tunnelmaltaan yksilöllinen. Kantavana voimana novelleissa ovat henkilöhahmot, jotka nousevat kirjan sivuilta esiin yhtä sattumanvaraisesti kuin ohikulkevat ihmiset kadulla. 

Liksomin novelleissa vaihtelevat tiuhaan niin miljööt kuin ihmisetkin. Yhden yön pysäkki alkaa Helsinki-novelleilla, joissa teini-ikäiset tytöt raportoivat katuslangillaan ryyppyreissuista, putkakeikoista ja satunnaisista seksikumppaneista. Helsingistä novellien miljöö siirtyy jonnekin Euroopan nimeämättömiin kaupunkeihin. Henkilöhahmot ja heidän ongelmansa säilyvät samana, mutta miljöö on vieraampi. Ilmassa on jatkuva lähdön tunne ja elämä on arvaamattomampaa. Ulkomailta sukelletaan suoraan jumalan selän taakse pohjoiseen. Sinne missä elämä on yhtä karua kuin ympäröivä luonto. Maaseudulla yksinäisyys on pohjatonta ja kylmää kuin pihakaivon kivinen kuilu. Unohdetussa vartissa pysyttäydytään pääasiassa maaseudulla. Kun Helsinki-tarinoita hallitsivat nuoret teinitytöt, maaseudulla äänessä ovat miehet, elämän kovuuteen juurtuneet perheenisät, kyynistyneet työmiehet ja kaipuuseensa hukkuneet peräkammarinpojat. Ajoittain Liksom siirtää näkökulmansa myös tuvan perukoilla lymyävään lapseen, joka toiveikkuudestaan huolimatta ymmärtää tuskallisen paljon ja tyytyy hirvittävän vähään.

Liksomin novellit pureutuvat syvälle kuvaamiensa henkilöhahmojen todellisuuteen, joka jättää jälkensä myös kieleen murteellisuuksina ja puhekielisyyksinä. Paradoksaalisella tavalla Liksomin novelleissa puhuvat usein ne, joilla ei ole ääntä; ne jotka harvoin käyttävät sanoja vaan mieluummin vaikenevat. Siten novellien tilanteet ovat lähes hypoteettisia. Ne näyttävät sen, mitä nämä ihmiset kertoisivat, jos heillä olisi ääni ja joku kuuntelisi. Väkevimmillään puhunnan hypoteettista luonnetta alleviivaa Yhden yön pysäkissä nuoren itsemurhan tehneen pojan kertomus viimeisistä hetkistään. Puhumisen mahdottomuus tekee henkilöhahmojen ilmaisemasta yksinäisyydestä ja elämän ankaruudesta entistä raastavampaa. Tuntuu kuin heidän äänensä tulisi jostain hyvin kaukaa ja syvältä, minne kukaan ei oikeasti kuule.

Liksomin henkilöhahmojen vallitsevin tunne on usein yksinäisyys, joka on läsnä silloinkin, kun he ovat muiden ihmisten seurassa. Oma taakka on aina kannettava yksin. Kykenemättömyys elämän ja vaikeuksien jakamiseen vääristää todellisuutta ja ihmissuhteita. Se muuttaa kauniin rumaksi, vilpittömyyden häpeäksi ja rakkauden väkivallaksi. Miesten suhtautuminen naisiin on usein kömpelöä, alistavaa tai väkivaltaista. Rakastamisen malli on sitoutunut sovinistiseen ja patriarkaaliseen kulttuuriin. Läheisyys merkitsee kömpelöä ja hätäistä seksiä, jonka jälkeen yksinäisyys palaa entistä raskaampana. Halu on syntistä ja likaista, joten miehet purkavat sen synnyttämän häpeänsä sen aiheuttajaan, naiseen. Mieshahmojen tuska ja hämmennys tuo usein mieleen rap-muusikko Paperi T:n oivaltavan säeparin: ”Miks kaikki kaunis on niin naiivia / itseinhoon naisia vai itse inhoon naisia?”.

Poikamiesten kaipuuta kuvaa koskettavimmin Yhden yön pysäkin novelli ”Mie tulin mettätöistä puoli neljältä”, jossa ronskissa ja maskuliinisessa ympäristössä kasvanut nuori mieskertoja hautaa häpeissään oman herkkyytensä sisälleen. Aito rakkaus tuntuu karussa maassa mahdottomalta:

Elämä mulle on täälä opettanu sen asian, ettei unelmille ole tillaa. Ei sitä jaksa unelmoija aina ko mithään sinne päinkhään ei tapahdu.
    Mie tunsin itteni vanhaksi mieheksi ko mie tanssin sen tyttären kanss, kuluhneeksi ukoksi. Minua puistatutti.
    Yölä mie sammuin Askon kamahriin. Ilman semmosta humalaa mie en olis saanu unta. Ko se tyär lähti pois sieltä tanssipaikalta se sano mulle, että pysyttele maisemissa, että kesälä nähhään. Se halasi minua. Minua itketti ja hävetti. Mie en päästäny kyynehleitä silhmiin. Se lähti etehlään ja minusta tuntu siinä lattialla, että se jätti minut tänne kuolehmaan.

Novelli novellilta Liksomin henkilöhahmot alkaa näkemään helposti sosiaalipoliittisen keskustelun herättelijöinä, syrjäytyneinä yksilöinä, jotka tuottavat vetoavan ja kouriintuntuvan esimerkin siitä, mikä yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa on epäonnistunutta. Pohjimmiltaan tällainen pelkistäminen tuntuu kuitenkin väärältä. Liksom ei moralisoi tai puhu henkilöhahmojensa puolesta, hän antaa heidän puhua itse eikä aseta heidän sanojaan itsetarkoitukselliseen kontekstiin. Juuri sitä tarkoittaa kaikkein väkevimmillään hänen kykynsä kirjoittaa henkilöhahmojensa omasta todellisuudesta käsin. He eivät ole ratkaistavissa olevia ongelmia, sivistyneen yhteiskunnan kääntöpuolia tai ymmärrystä kaipaavia laitapuolen kulkijoita. Rumasta ei tehdä kaunista eikä vääryydellä oteta kantaa.