Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika

Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika. (Tammi 2015)
Sivumäärä: 553
-

Otavan aika on Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisen Muistan -sarjan neljäs osa ja kertoo nimensä mukaisesti Mäkelän työurasta Kustannusosakeyhtiö Otavan palveluksessa. En ole aikaisemmin tutustunut Mäkelän kirjoihin, vaikka hän hurjan tuottelias kirjailija onkin. Otavan ajassa kiinnostukseni kohdentuikin pikemminkin kustannusmaailmaan kuin Mäkelään henkilönä. Myöskään Muistan -sarjan aiempiin osiin en ole siis tutustunut. Näihin lähtökohtiin Otavan aika sopii kuitenkin mainiosti. Mäkelä on kirjassaan ennen kaikkea tarkkailijan roolissa, ja ennemmin kuin itsestään hän kertoo työnsä parissa kohtaamistaan kirjailijoista ja muista kustannusalan ammattilaisista.

Mäkelä saapuu töihin Otavaan, kun kustantamo on vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa ja runoilija Paavo Haavikko on juuri palkattu kustannuspäälliköksi tilannetta korjaamaan. Mäkelästä tulee tunnollinen työntekijä, joka paiskii parhaimmillaan yksin neljän ihmisen työt. Koska eletään 70-lukua, asiasta huomauttaa hänelle taistolaisten perustama työhuonekuntakin. Aluksi Mäkelän pääasiallinen tehtävä on toimia kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten ensilukijana ja hylkäyskirjeiden kirjoittajana. Siitä hän etenee vuosien varrella haastavampiin tehtäviin aina kaunokirjallisuuden ostastopäälliköksi, kunnes irtisanoutuu Otavasta vuonna 1987 joutuessaan erimielisyyksiin kustantamon uuden johdon kanssa.

Yksi teoksen tärkeimmistä hahmoista on Haavikko, jonka Mäkelä kuvaa eräänlaisena suurmiehenä, jämäkkänä johtajana, ylivertaisena runoilijana ja vaistoiltaan taitavana kustantajana. Mäkelä havainnoi ympärillään olevia ihmisiä tarkkasilmäisesti mutta myös kaunistelematta. Hänen tarkoissa luonnehdinnoissaan nousee esiin monen suomalaisen kirjailijan persoona niin hyvässä kuin pahassa. Haavikon lisäksi kirjassa vilahtelevat muun muassa Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Laila Hirvisaari, Tuomas Anhava, Antti Hyry, Antti Tuuri, Arto Melleri ja Erno Paasilinna. Ajoittain nimekkäiden kirjailijoiden läsnäolo osoittautuu pelkäksi name droppailuksi, mutta useimmiten Mäkelä tarjoaa kuitenkin perusteellisia ja kiertelemättömän subjektiivisia vaikutelmia kirjailijoiden luonteesta ja elämästä. Myös useiden hahmojen henkilökohtaiset ongelmat ja perhetragediat tulevat lukijalle Mäkelän kautta tutuiksi.

Kustannusmaailma tuntuu Mäkelän aikana inhimillisemmältä kuin nykyään. Kustantaja ei vain pitänyt huolta kirjoista vaan myös kirjailijoista itsestään. Mäkelä kertoo, kuinka Paavo Haavikko takaa Antti Tuurin asuntolainan ja keksii Pentti Saarikoskelle käännöstöitä pitääkseen suuren runoilijan leivässä (ja juomissa). Mäkelälle syntyy monen kirjailijan kanssa lämmin ystävyys, jota pidetään yllä vierailuilla ja kirjeillä aina kuolemaan asti. Monen ystävän kohtalo on myös traaginen heidän kamppaillessaan luomisen tuskan, toimeentulon ja yksinäisyyden kanssa. Kirjailijuus on kutsumusammatti, joka vaatii ankaran veronsa.

Mäkelällä on kustannustoimittajana monta roolia. Toisinaan hän on kriitikko, toisinaan kannustaja, joskus on vain oltava läsnä. Kangasniemeläisen Hannu Salakan tarina on tulvillaan samaa köyhyyttä, surua ja yksinäisyyttä, joka tuntuu toistuvan läpi suomalaisen kirjallisuushistorian aina Kivestä alkaen. Hän on Mäkelän mukaan ”aito suuri runoilija”, mutta yleisön mieltymyksiä on hankala ohjata ja kirjojen vastaanotto jää vaisuksi. 2000-luvulle tultaessa julkaisut ja apurahat alkavat hiipua. Otavasta lähtenyt ja vapaaksi kirjailijaksi ryhtynyt Mäkelä pitää kuitenkin perheensä menettäneeseen erakoituvaan kirjailijaan yhteyttä kirjeitse ja käy ajoittain tapaamassakin tätä:
 

Me puhumme kuitenkin myös runoudesta, toki, hän sanoo kirjoittavansa, mutta hieman turhaan, takaisin tulee se, minkä hän lähettää. Eletään jo vuosituhannen vaihdetta. Yksi kokoelma ilmestyy pitkän väännön jälkeen: Tauko ennen laulua (2000), se jää hänen viimeisekseen. Hän lupaa lähettää kirjan ja lähettääkin. Yritän innostaa häntä, mutta kaima hymyilee vain vähän vinoa ja väsynyttä hymyä. Mitäpä se auttaa, hän voisi taas sanoa, jos enää jaksaisi. Rahaa on ja ei ole, ja minä lainaan hänelle aina kun voin. Myös kaima maksaa Seilosen tavoin aina kaiken takaisin, vaikka juuri silloin minulla menee paremmin ja pyydän häntä unohtamaan asian. Ei, velkaa Hannukaan ei halua jäädä. Kaksi köyhintä runoilijaa – ja juuri he hoitavat aina lainansa. Rikkaammat unohtavat helpommin, mitäpä pienistä. Se on kuin koko Suomenmaamme ikuinen ja surullinen tarina.  

Mäkelän kustannusmaailmasta puuttuu myös se glamour, jonka voisi aluksi kuvitella siihen kuuluvan. Otavan kirjailijat ja kustannustoimittajat eivät tapaile toisiaan seurapiiri-illoissa vaan kutsuvat toisiaan kotiinsa ihan tavalliselle päivälliselle, joskus talkoohommiin ja käyvät korkeintaan miesten kesken Lapissa vaeltamassa. Vaikka kustannustoimittajan toimeentulo on vakaampi kuin kirjailijan, Mäkelän tulot eivät ainakaan alussa juuri päätä huimaa, ja työmäärään nähden korvaus tuntuu olevan vaatimaton. Kustannustoimittaminenkin vaatii kutsumusta. Mäkelä edustaa vanhan koulukunnan kustantajaa, työn motiivina on oltava ennen kaikkea rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Vaikka Mäkelänkin aikana taloudelliset ajat ovat kovat, Otavassa tehtiin kuitenkin kirjoja tinkimättömästi kulttuurisista näkökulmista. Nykyajan kustantajia – tai oikeammin myyntimiehiä! – hän kritisoi kovin sanoin:

Tuntuu, että hänelle on samantekevää, mitä hän virkansa velvoittamana yrittää myydä. Kirja on pakettiin käärittyä saippuaa ja sen sisällöllä pitäisi olla viihteellinen merkitys. Tämä ihmislaji tuntuu suurissa kustantamoissa olevan vain kasvamaan päin, jos kasvu sillä alalla voi enää edes olla mahdollista. Kirjan menestyksen ja arvon ainoana mittana on nykyään myynti, raadollinen raha. 

Otavan ajassa esiintyy harmillisen paljon kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka pistävät vielä erityisellä tavalla silmään teoksen sivutessa myös huolellisen kustannustoimittamisen merkitystä. Omalla ironisella tavallaan sekin tulee alleviivanneeksi Mäkelän toteamaa kustannusmaailman kehittymistä kaupallisempaan ja piittaamattomampaan suuntaan. Kulttuuristen ja laadullisten arvojen on väistyttävä taloudellisten ehtojen tieltä.

Otavan aikanaan Mäkelä kirjoittaa ja julkaisee myös itse runoja sekä lasten kirjoja mutta ei tunnu pitävän itseään ympäröivien kirjailijoiden veroisena. Kirjailijana saamiinsa huomionosoituksiin hän tuntuu suhtautuvan hämmästellen. Otavan ajasta välittyvä Mäkelä onkin kuin sielunsa pohjia myöten kustannustoimittaja: arvokas mutta nimetön taustatoimija, uskollinen tuki, sivussa seisova tarkkailija. Loppujen lopuksi Mäkelä kertoo muistelmissaan hyvin niukasti itsestään ja varsinkaan yksityiselämästään lukuunottamatta muutamia itseironisia heittoja lukuisista avioeroista ja tiuhaan vaihtuvista vaimoista.

Rehellisyydessään Mäkelä ei jätä myöskään kertomatta suurten kirjailijoiden vääjäämättömästä vajoamisesta. Kirjan alkupuoliskolla esiintyneet henkilöt voivat esiintyä tyystin toisin sen loppupuolella. Haavikkoakaan Mäkelä ei jätä nostalgiseen suurmiehen hehkuunsa, vaan kertoo viimeisissä luvuissa tämän iän myötä lisääntyvästä egoismista ja lopulta kutistumisesta eksyneen oloiseksi vanhukseksi. Vahva kontrasti sen välillä, miten Mäkelä muistaa samat henkilöt eri aikoina, nostattaa teokseen lopulta alakuloisen tunnelman. Toisinaan jään pohtimaan, onko Mäkelä muistelijan tunnollisuudessaan turhankin armoton. Monien salasuhteet, ryyppyillat ja hairahdukset tulevat paljastettua, mutta esimerkiksi Mäkelän omille avioeroille ei selviä syytä. Vaikka Mäkelä jää monilta osin muistelmissaan vain tarkkailijan rooliin, tekee hän suorasanaisuudessaan ja tarkkanäköisyydessään itsestään myös näkyvän ja ohittamattoman hahmon.