Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (ja hieman novelleista yleensä)

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi 2016)
Alkuteos: Onna no inai otokachi
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Juha Mylläri
Sivumäärä: 276
Arvostelukappale
-

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Murakamilla tuntuu toistuvan samat teemat läpi hänen tuotantonsa. Hänen kirjansa tuntuvat usein käsittelevän tietynlaista yksinäisyyden kokemusta, toteutumatonta tosirakkautta, kaipuuta ja ihmisten kykenemättömyyttä aidosti ja oikeasti kohdata toisiaan. Murakamin teemojen toisteisuus ei ole kuitenkaan millään tavalla häiritsevää. Päinvastoin, teos teokselta Murakami tuntuu vain syventävän näkökulmaa rakkauteen ja yksinäisyyteen, siihen, kuinka ne ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia. Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia on kuin opaskirja murakamilaisiin teemoihin. Niin voimakkaasti teos pyörii Murakamin ydinkysymysten ympärillä. 

Miehiä ilman naisia kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita miehisestä näkökulmasta. Kuten Murakamin muissakin teoksissa, naisten ja miesten välillä on aina selittämätön etäisyys, jota on mahdotonta kuroa kiinni. Tämä etäisyys näyttäytyy konkreettisesti naisten oikullisuutena, petollisuutena tai arvoituksellisuutena. Murakamin miehille naiset ovat kuin vieras eliölaji: upeita ja kiehtovia eläviä yksilöitä, joiden perimmäisistä ajatuksista ja motiiveista on kuitenkin mahdotonta saada selvyyttä. Miesten suhdetta naisiin leimaa ymmärtämättömyys, toisinaan jopa hämmennys. ”Drive my Car” -novellin iäkäs näyttelijä suhtautuu ennakkoluuloisesti naispuolisiin autonkuljettajiin. Kyse ei ole kuitenkaan puhtaasti sukupuolisyrjinnästä vaan pikemminkin luottamuksen rakentamisesta ihmiseen, jota ei täysin ymmärrä. Beatlesin kevyen rallatuksen kirvoittava novelli kiteytyy kysymykseen, kenen annat ajaa omaa autoasi. Kenen huomaan luotat sen, minne olet menossa ja pääsetkö turvallisesti perille? Päivittäisillä autokyydeillään novellin mies pohtii avioliittoaan, edesmenneen vaimonsa pettämistä ja sitä, kuinka vähän lopulta voimme tuntea niitä ihmisiä, joille luotamme koko elämämme.

Murakamin kokoelman kaikissa novelleissa vallitsee hyvin samankaltainen tunnelma: musertava, pohjattoman epätoivoinen ja alakuloinen yksinäisyys, joka on ajan kanssa tasaantunut elämän vallitsevaksi väriksi, pysyväksi melankoliaksi. Murakamilainen, kiehtova outous syntyy, kun henkilöhahmojen mielenmaisemat karkaavat mentaalisesta säiliöstään ja rakentuvat heidän ympärilleen. Niistä tulee novellien ydinainesta, ja ne alkavat kannatella tarinan rakenteita. Novellissa ”Kino” miespäähenkilön yksinäisyydestä ja mentaalisesta pakopaikasta rakentuu konkreettinen syrjäkadun kapakka ja sen vieraista hänen emootioidensa ilmentymiä.

Murakamin novellien todellisuudessa on olemassa erilaisia parisuhteitasuhteita ja monenlaista rakkautta, mutta on myös erityistä rakkautta, tosirakkautta, joka voi koitua syystä tai toisesta kohtalokkaaksi. Tämän rakkauden kohdanneista henkilöistä on tullut miehiä, jotka ovat ikuisesti vailla jotain, vaikka saisivat kaiken, mitä ovat ikinä tavoitelleet. Heistä on tullut selittämättömällä tavalla vajaita, rampoja tai muotopuolia, joiden on rämmittävä elämänsä läpi kantaen aina musertavaa tyhjyyttä mukanaan:

Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. (novellista ”Miehiä ilman naisia”)

Murakamin miehet eivät ole taipuvaisia yltiömäiseen sentimentaalisuuteen, mutta siitä huolimatta heidän käsityksessään rakkaudesta on eleettömällä tavalla jotain hyvin naiivia ja idealistista. Kun novellissa ”Itsenäinen elin” järjestelmälliselle ja järkevälle elämälle omistautunut rikas plastiikkakirurgi rakastuu ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, rakkaus kiteytyy siihen, mitä hänestä jää jäljelle, jos hänet laitettaisiin keskitysleirille. Tosirakkauden vuoksi uhraudutaan ja riudutaan kuoliaaksi eikä siitä ole mahdollista ikinä toipua. Ja mitä suurempi tyhjyys asuu miesten sydämessä, sitä karmeampi on naisen petos. Murakamin kuva miesten rakkaudesta olisi koominen, jos se ei olisi niin pohjattoman alakuloista ja herättäisi niin suurta myötätuntoa.

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti Murakamin luomiin naiskuviin. Hänen mieshahmojensa suhtautuminen naisiin on toisinaan räikeän esineellistävä tai jopa demonisoiva. Miehiä ilman naisia auttoi kuitenkin ymmärtämään sitä paremmin. Koen, että lukijan huomion ei pitäisi niinkään kiinnittyä siihen, minkälaista kuvaa novelleissa välitetään naisista kuin siihen, minkälainen kuva syntyy miehistä, jotka ajattelevat naisista näin. Murakamin mieshenkilöt ovat enemmän ideaaliensa vankeja kuin sovinisteja. Heidän ymmärtämättömyydessään ja hämmennyksessään on jotain vilpitöntä, lapsenomaista ja hitunen säälittävyyttäkin. Ehkä he eivät edes halua tuntea rakkauden kohdettaan täysin, vaan pikemminkin pitää hänet etäisellä jalustallaan säilyttääkseen tosirakkauden puhtauden, kuten novellin ”Yesterday” Kitaru, joka ei kykene harrastamaan seksiä elämänsä rakkauden ja lapsuudenystävänsä kanssa vaan sen sijaan tarjoaa tätä ystävälleen kuin omistamaansa kallista autoa. Rakkaus on puhtainta ja suurinta, kun se on tavoittamatonta ja tuskallista, ja ikuista vasta kun se jättää pysyvät arvet.

Novellit ovat nousseet kirjablogeissa viime aikoina keskustelunaiheeksi Ompun hienon novellihaasteen myötä. Haaste perustelee hyvin paikaansa, sillä kirjablogiteksteissä ja niiden kommenteissa tupsahtelee aika ajoin ”novellikammoisuutta”, joka saattaa hyvinkin heijastella myös suuremman lukevan yleisön lukutottumuksia. Useimmiten perustelua novellistiikan välttelylle haetaan novellien lyhyydestä. Novelliin ei pysty syventymään samalla tavalla kuin romaaniin, tarinalle ja henkilöhahmojen kuvauksille kaivataan enemmän pituutta. Olen tulkinnut, että tällaiset lukijat hakevat kertomukseltaan jatkuvuutta. Novelli ehtii loppua ennen kuin se kunnolla alkaakaan.

Toki romaani on lukukokemuksena jotain tyystin erilaista kuin novelli. Vaikka olen hidas lukija, rakastan mammuttimaisia romaaneja, joissa henkilöhahmot ehtivät kasvaa ja muuttua, osoittaa kaikki moniulotteisuutensa vivahteet ja joissa tarina polveilee läpi vuosien tai vuosikymmenten. Pystyn hyväksymään, että novelli ei lukukokemuksena kaikkia miellytä. En pysty kuitenkaan hyväksymään sitä, että novelleja moitittaisiin jatkuvuuden puutteesta. Itsekin haen lukemaltani jatkuvuutta, siksi luen novellikokoelmia, en yksittäisiä novelleja. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia on ehkä ehjin novellikokoelma, jonka olen koskaan lukenut, se on täynnä ja läpeensä kyllästetty jatkuvuudella. Novellien jatkuvuutta harvoin kuitenkaan löytää tarinan ja henkilöhahmojen tasolta vaan lukijan on osattava kaivaa hitusen syvemmälle, tematiikan tasolle. Kun tuon kirjallisuuden abstraktimman tason löytää, voin vakuuttaa, että oivallusten hurma vetää vertoja pitkälle ja polveilevalle romaanille. Eikä se novellien kohdalla ole edes kovin vaikeaa: riittää kun kysyy itseltään, mikä novelleja yhdistää. (Hyvänä vinkkinä toimii yleensä myös novellikokoelman nimi.) Ja parhaimmillaan, kuten Murakamin novellikokoelman kohdalla, novellit toimivat oppaina myös romaaneille. Miehiä ilman naisia suorastaan havainnollistaa, mistä Murakamin romaaneissa ja niiden teemoissa on kyse. ”Yesterday” on kuin suora toisinto ja temaattinen kiteytymä Norwegian Woodista! Näin ollen ja hieman kärjistetysti todeten, jos et ole oppinut lukemaan novelleja, saatat joskus menettää jotain olennaista myös romaaneista.