maanantai 3. heinäkuuta 2017

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus 2017)
Alkuteos: La septiéme fonction du langage
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2015
Suomentaja: Lotta Toivanen
Sivumäärä: 378
Arvostelukappale
-

Hän kulauttaa lasinsa tyhjäksi, katsoo Simoniin ja sanoo: ”Tämähän on yhtä hauskaa kuin romaaneissa.” 
 Simon kohtaa hänen katseensa. 

Helmikuussa vuonna 1980 kirjallisuudentutkija Roland Barthes jäi auton alle ja kuoli vammoihinsa. Historiankirjoituksen mukaan kyseessä oli onnettomuus, mutta Laurent Binet’n  Kuka murhasi Roland Barthesin? esittää toisenlaisen teorian. Takaa-ajokohtauksia, neuvostoliittolaisia agentteja ja vaihtuvia eurooppalaisia kaupunkeja – vakoiluromaaneista ammentava romaani esiittää skenaarion, jossa Barthes olisikin murhattu, sillä hän piti hallussaan asiakirjaa kielen seitsemännestä funktiosta, siitä, joka saa ihmisen toimimaan puhujan tahdon mukaisesti. Akateeminen maailma kuhisee Barthesin vihamiehiä, joten ranskalainen komisario Bayard sukeltaa sen pinnan alle oppaanaan nuori semiootikko Simon Herzog. 

Semiotiikkaa ja merkitysten muodostumista tutkinut Roland Barthes asettaa herkullisen lähtökohdan salapoliisijuonelle, joka tulvii salaperäisiä henkilöhahmoja, johtolankoja ja vihjeitä. Lukija voi halutessaan tulla täysin vainoharhaiseksi erilaisista piilomerkityksistä, intertekstuaalisista viitteistä ja repliikkien funktioista. Voi miettiä, riittääkö oma intellekti vai? Vai viedäänkö tässä tyhmää kuin pässiä narussa? En ole vieläkään aivan varma, onko romaanin tarkoituskin johtaa lukijaa harhaan ja pyörälle päästään siitä, mitä oikeastaan tapahtuu, vai putosinko jossain vaiheessa kärryiltä ihan vain omaa epänokkeluuttani. Salapoliisijuonien ennakoiminen kun ei ole koskaan ollut suurimpia vahvuuksiani. Murhaaja on lähes poikkeuksetta yllätys, silloinkin kun kaikki muut tiesivät sen jo. 

Juonen tarkoituksellisesta tai tahattomasta sekavuudesta huolimatta Binet’n romaani on hulvaton irrottelu, mutta vaatii pientä näppituntumaa arvostetuimpiin kirjallisuuden-, kulttuurin- ja kielentutkijoihin, jotta sen akateeminen itseironia ei menisi sivu suun. Henkilöhahmoina vilahtelevat muun muassa Kristeva, Foucault, Searle, Umberto Eco, Derrida ja nuori Judith Butler. Midnight in Paris kohtaa koomisen James Bondin. Akateemikoilla on oma villi, salainen ja makaaberi maailmansa, kuin mafialla konsanaan. Valtataistelua ei kuitenkaan ratkaise aseet, nyrkit tai raha vaan äly ja puhetaito. Kuka murhasi Roland Barthesin? on eräänlainen akateemisen maailman farssi ja pyhäinhäväistys: arvostetut nimet vilahtelevat näyttämöllä osoittautuakseen juopottelijoiksi, tyhjänlaulajiksi ja irstailijoiksi. 

Binet’n romaani on monella tapaa räävitön, liioitteleva ja korni. Se on kuitenkin ilkikurisella tavalla tästä kaikesta hyvin tietoinen ja osoittaa, että metafiktion varjolla voi kirjoittaa juuri niin hullusti kuin huvittaa: kun tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi kaiken epäuskottavuudesta, ei tarinan päättömyydellä ole juuri rajoja. Vaikka henkilöhahmot ja teemat edustavat painavaa tiedemaailmaa, romaani on sisällöltään hyvin kevyt. Viittauskohteena saattaa olla Antonin Artaud ja tapahtumapaikkana Bolognan historiallisen vanha yliopisto ja anatomian opetussali ylhäisine patsaineen, mutta seksikohtauksesta on tehty ilkukurisen tyylitön. Ylevä ja korni yhdistyvät, romaani ejakuloi alluusioista ja kirjallisista merkityksellistämisistä innostuvan lukijan naamalle:

Simon solahtaa sommitelmaansa. Hänen kone-kielensä liukuu tytön sisään kuin kolikko rakoon, ja Biancan suu, jolla myös on monia käyttötarkoituksia, henkii ilmaa kuin palkeet ja tuottaa osaltaan voimakasta ja rytmikästä hengitystä, jonka kaiku – Si! Si! – kajahtelee Simonin kullissa sykkivissä sydämenlyönneissä. Bianca voihkii, Simon on kovana, Simon nuolee Biancaa, Bianca hyväilee rintojaan, anatomiapatsaat ovat kovana, Galenos vetää käteen ja Hippokrates toogansa alla. ”Si! Si!” Bianca tarttuu Simonin kaluun, joka on lämmin ja kova, kuin suoraan masuunista tullut, ja kytkee sen kone-suuhunsa. Simon lainaa Artaudia ja lausuu kuin itsekseen: ”Ruumis on ihon alla ylikuumentunut tehdas.”

5 kommenttia:

  1. Tää sun lause: "Ylevä ja korni yhdistyvät, romaani ejakuloi alluusioista ja kirjallisista merkityksellistämisistä innostuvan lukijan naamalle" - :D :D :D - käyn hakemassa talouspaperia

    Vakavan ja hulvattoman liitto tekee tästä romaanista tosiaan mainion. Muistelisin, että Helsinki Litissä Binet puhui siitä, että ne jutut, joita Foucault ja kumppanit tässä puhuu on pitkälti asioita, joita he ovat todellisuudessakin sanoneet. Binet on tätä kirjaa varten tehnyt ihan valtavasti taustatyötä. Tämä on hyvin ranskalainen kirja, vastaavan kirjoittaminen Suomessa olisi mahdottomuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin romaania lukiessani, että näiden ranskalaisten akateemikkojen tuntemus täytyy olla ihan omaa luokkaansa, että niistä uskaltaa tällä tavalla kirjoittaa.

      Joo, ei onnistuisi Suomessa. Pidän jopa tämän kirjan suomentamista pienenä ihmeenä.

      Lämmin kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Mulla tämä jumittaa, sillä oma nokkeluus ei tunnu riittävän ja täytyy keskittyä niin kovin tosissaan. Lukukokemus on räjähtelevä ja turhautunut, eli jotain uutta koetaan ja plussan puolella ollaan vahvasti! Irsrtailut yhdistettynä maailmankuuluihin kielitieteilijöihin on tosiaankin härskiä mutta jollain tavalla niin hillitöntä että naurattaa. Yliopistomaailma näyttäytyy kerrassaan uudessa valossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla jumitti myös, kun en aina ihan pysynyt juonesta kärryillä. Mutta on tässä niin hulvattomia hetkiä, että ei sentään kesken olisi voinut jättää. :D

      Poista
  3. Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)

    VastaaPoista

Kommentti on aina iso ilo.