Ulla-Lena Lundberg: Jää

En olisi halunnut tykätä Ulla-Lena Lundbergin Jäästä. Finlandia-voittajaksi se oli mielestäni aivan liian perinteinen ja ennalta arvattava valinta. Aiheiltaan Jää on tutun oloinen suomenruotsalainen romaani. Se kertoo ulkosaaristossa sijaitsevasta Luodoista sekä siellä asuvasta yhteisöstä toisen maailmansodan jälkeen. Nuori pappi Peter Kummel muuttaa perheineen Luodoille ja alkaa tutustua uuteen seurakuntaansa. Luotojen sääolosuhteiden ja Kummelien perheen arkitöiden kuvaaminen tuo mieleen Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan.

Kuten Myrskyluodon Maijassa, myös Jäässä luotolaisten elämää rytmittää vuodenaikojen ja sääolosuhteiden vaihtelu. Suhde luontoon on olosuhteiden pakosta läheinen. Luotolaisten toimeentulo ja päivittäiset askareet ovat armottomasti sään varassa ja elämän arvaamattomuus ja rankkuus hyväksytään stoalaisella ymmärryksellä. Epävarmoissa olosuhteissa yhteisö on tärkeä. Vaikka Kummelin perhe on romaanin keskiössä, Jäässä kerrotaan myös monista muista Luodoilla asuvista henkilöhahmoista. Hyvin yksikertaisella ja henkilöhahmojen määrään nähden niukallakin kerronnalla kertoja onnistuu tavoittamaan kuvaamistaan henkilöistä juuri sen olennaisen, heidän pistävimmät luonteenpiirteensä, kipupisteensä ja inhimillisyytensä ytimen.

Katriina Ranne toteaa Kritiikki -lehteä varten tekemässä Ulla-Lena Lundbergin haastattelussaan, että Jäässä hyväksytään henkilöhahmojen kompleksisuus. He ovat sekä hyviä että pahoja, eivät mustavalkoisesti jompaa kumpaa. Ulla-Lena Lundberg toteaakin Ranteelle, ettei hän usko henkilöhahmojen kehittymiseen. Kirjailija näkee hyvin vähän kehitystä itsessään ja uskoo perusluonteen määräävän hyvin pitkälle sen, miten ihminen toimii. (Katriina Ranne: Toista puolta tutkimassa – Ulla-Lena Lundbergin haastattelu. - Kritiikki VI.) Jäässä onkin jotenkin yllättävää ja samalla helpottavaa, kuinka henkilöhahmoille sallitaan heidän heikkoutensa ja ilkeytensä. He eivät opi romaanin aikana itsestään mitään erityisen uutta eivätkä merkittävät kokemukset tee heistä parempia tai vahvempia ihmisiä. He joko ovat vahvoja valmiiksi tai ihmettelevät toisten vahvuutta. Silti heitä rakastetaan ja he selviävät tai kärsivät kukin omalla tavallaan. Juuri tällaiset piirteet tekevät Jäästä poikkeuksellisen romaanin perinteisen suomenruotsalaistarinan kehyksissä. Se on romaani, joka ei tavoittele suuria oivalluksia tai opetuksia, vaan hyväksyy elämän.

Jäässä huomionarvoista on myös sen tuttavallisen jutusteleva mutta samalla hallittu kerronta. Usein kerronta välittyy jonkun romaanin henkilöhahmon näkökulmasta, mutta silloinkin kun kertojan näkökulman keskiössä ei ole mikään tietty henkilöhahmo, kerronta tuntuu välittyvän jonkin persoonallisen mielen kautta. Aivan kuin jonkun luotolaisen ajatukset suodattuisivat tällöinkin kerronnan läpi. Tällaisen kerronnan taustalla tuntuukin olevan kaikista luotolaisista koostuva kollektiivinen mieli. Se välittää tarkkoja havaintoja ihmisistä ja heidän toimistaan, siitä miten pitää toimia ja mikä on Luodoilla yleisesti pidetty oikeana ja hyväksyttävänä. Luotojen yhteisöstä tulee kerronnan kautta kuin oma henkilöhahmonsa, joka heijastaa yksittäisten hahmojen elämää, ajatuksia ja tekoja. 

Ainoa, joka saa romaanissa oman yksilöllisen kertojaäänensä on Lutojen postinkantaja Posti-Anton. Tämän erityisasemansa myötä hän tuntuu seisovan jotenkin irrallaan muista hahmoista. Posti-Antonin hahmon asemaa romaanissa olisi mielenkiintoista pohtia pidemmällekin. Hän ei ole missään nimessä päähenkilö, mutta kuitenkin hyvin tärkeä. Hän on kuin ulkopuolinen tarkkailija, jonkinlainen tarinan sisällä toimiva kommentoija, joka näkee kaiken laajemmasta perspektiivistä. Posti-Anton on kuin romaanin kirjailija olisi piiloutunut omaan kirjaansa, tietää mitä tulee tapahtumaan ja yrittää hiljaa varoittaa hahmojaan tulevasta. Posti-Antonin tärkeää asemaa korostaa hänen yliluonnollinen (tai oikeastaan hyvinkin luonnollinen) kykynsä aistia olosuhteiden muutoksia ja tapahtumien tulevaa kulkua. Maaginen realismi on yksi suosikki kirjallisuudenlajini ja Jäässä se ilmenee hyvin eleettömällä ja luonnollisella tavalla. Posti-Antonin poikkeuksellinen kyky on kuin aisti siinä missä näkö tai kuulo, ja hänen aistimansa asiat ovat osa ympäristöä ja sen kuvausta. Jään kautta ymmärtää hyvin maagisen realismin lajitermin ristiriitaisuuden. Kuten Jääkin osoittaa, maagisuuden realistisuus tarkoittaa juuri sitä, ettei kyse oikeastaan ole mistään maagisesta vaan jostain hyvinkin luonnollisesta ja keskeisestä osasta todellisuutta.

Henkilöhahmojensa ja kerrontansa kautta Jää tavoittaa hienolla tavalla yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välisen tasapainon. Se kertoo, kuinka kaikki elävät samassa elinpiirissä ja jokaista koskettavat samat jokavuotiset työt, sään vaihtelut ja kylän tapahtumat ja silti kaikki ovat yksinään, erillään muista, kantavat omia salaisuuksiaan ja tunteitaan muiden joukossa. Luodot ovat myös maantieteellisesti jotenkin tämän yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden kuva: ne muodostavat oman yhteisesti toimivan yhdyskunnan, mutta samalla ne ovat fyysisesti toisistaan erillään, veden ja jään erottamina.

-

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Suomentanut käsikirjoituksesta: Leena Vallisaari

Sivumäärä: 365