tiistai 18. kesäkuuta 2013

Don DeLillo: Valkoinen kohina


Päivällisen jälkeen, matkalla yläkertaan, kuulin äänen televisiosta: – Nyt asetumme puolilootukseen ja ajattelemme selkärankaamme.
Sinä yönä, muutamia sekunteja nukahtamisen jälkeen, minä tunsin putoavani itseni lävitse sydäntäkouristavassa pintasyöksyssä. Vavahdin hereille, tuijotin pimeyttä ja tajusin kokeneeni enemmän tai vähemmän tavallisen lihassupistuksen joka tunnetaan myoklonisena nytkähdyksenä. Tällaistako se on, äkillistä, ankaraa? Minusta kuoleman piti olla joutsenen sukellus, sulava, valkosiipinen ja tyyni, joka ei jätä pintaan värettäkään.
                      Farmarihousut temmelsivät kuivausrummussa.
                      Törmäsimme Murray Jay Siskindiin supermarketissa. 




Don DeLillon Valkoinen kohina tuli lähelle. Kyse ei ollut edes samaistumisesta vaan jostain paljon syvemmästä samankaltaisuuden tuntemisesta päähenkilön ajattelutavan kanssa. Valkoinen kohina kertoo samanlaisista peloista, joissa itse elän. Se kuvaa samanlaista epävarmuutta, samanlaista ahdistavaa kokemusta arjen ja ikuisuuden kietoutumisesta kammottavan banaalilla tavalla toisiinsa. On vaikea sanoa, pidinkö Valkoisesta kohinasta. Välillä, varsinkin iltaisin, välttelin sen lukemista, koska se toi epämiellyttäviä tunteita mukanaan. Toisaalta se teki hyvää, auttoi hahmottamaan, mistä omissakin ajatuksissa on kyse. Valkoinen kohina oli minulle terapeuttinen kirja. Tosin hyvin paljon armottomammalla tavalla kuin Sheldon B. Koppin kirja, mistä kirjoitin aiemmin.

Valkoista kohinaa pidetään usein amerikkalaisen Don DeLillon läpimurtoromaanina, joka teki kirjailijan tunnetuksi myös laajemmalle yleisölle. 80-luvulla kirjoitettu romaani on myös edellä aikaansa tai sitten se on hyvin ajaton. Nykyajan maailmanloppukeskusteluihin ja ympäristökriiseihin se kuitenkin sopii oivallisesti. Jack Gladney, yliopiston Hitler-tutkija, elää perusamerikkalaista keskiluokkaista uusperhe-elämää kolmannen vaimonsa kanssa. Vaikka Gladneyn elämä on melko tapahtumaköyhä päivälliskeskusteluineen ja supermarketreissuineen, hänen arkeaan värittää jatkuva kuolemanpelko. Sitten taivaalle ilmestyy valtava myrkyllinen kaasupilvi ja koko kaupunki on evakuoitava.

Viimeiseen kolmannekseensa asti Valkoinen kohina on älykäs, ironinen, yhteiskunnallinen, jopa koskettava, mutta sitten sille tapahtuu kummia. Tarina jotenkin karkaa käsistä. Todennäköisesti se on tarkoituskin, tavallaan se sopii teoksen tunnelmaan, mutta silti se karkaa käsistä tylsällä tavalla. Omintakeinen kertomus saa absurdin loppuratkaisun, mutta ärsyttävän tutun absurdin loppuratkaisun. Jos tarina on tarkoitus vetää täysin leikiksi, sen voisi tehdä huolella. Koska teos pureutui tajuntaani henkilökohtaisella tasolla niin voimakkaasti, sen loppuratkaisu oli karvas pettymys. Olisi ollut hienoa, jos teoksesta olisi tullut elämäni kirja. Ehkä siitä ajan kanssa tuleekin, mutta tällä hetkellä loppuratkaisu tuntuu vielä hieman liian epämiellyttävänä makuna suussa. DeLillon muihin teoksiin on kuitenkin tartuttava. Vaikuttavaa hänen työnsä on silti, kaikesta huolimatta.

Kuitenkin on hetkeksi keskityttävä romaanin ansioihin. Kirjan kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat hienoa yhteiskunnallista kritiikkiä ja samalla tavoittavat kuolemanpelon ytimen hämmästyttävän aidosti. Gladneyn elämä on omalla tavallaan nykyajan länsimaisen kuluttamisen, median ja mukavuuden täyteinen farssi. Kuolema on siitä hyvin kaukana, ja samalla se on läsnä Gladneyn elämässä jatkuvasti. Arjen banaaliuden ja kuoleman universaaliuden välinen kuilu on valtava ja kammottava. Siirtymät kuoleman ja ikuisuuden ajatuksista arkisiin tilanteisiin ovat äkillisiä, absurdeja ja niin todellisia.

Kuolemaa on tarkoitus välttää viimeiseen asti. Tämän hetken median tapa käsitellä shokeeraavasti asioita, jotka voivat johtaa tai voivat olla johtamatta kuolemaan, on oireellista. Se ei kerro terveestä suhtautumisesta kuolemaan. Kuolema ei ole luonnollinen tila; se on virhetoiminto, aina yhtä traaginen ja turha, koska sen olisi voinut estää. Ehkäisypillerit voivat aiheuttaa keuhkoveritulpan, alumiinitölkistä juominen johtaa alzheimeriin ja jokaisen kansalaisen on toki syytä selvittää itselleen aivoinfarktin oireet, koska kun on tosi kyseessä, aikaa saattaa olla vain muutamia tunteja. Valkoisessa kohinassa Gladneyn vaimo Babette ja hänen tyttärensä Denise käyvät väittelyä siitä, saako Babette syödä purukumia tupakan korvikkeena vai ei. Sokerisessa purukumissa on liikaa väriaineita kun taas sokeriton aiheuttaa syöpää. Kuoleman välttely on arkista, kuolema itsessään ei. Oikeanlaisen purukumin syöminen, veden keittäminen ja katastrofeihin valmistautuminen pitää kuoleman poissa niin, ettei sitä  tarvitse enää ajatella.

Valkoinen kohina ironisoi ihmisten, median ja viranomaisten käyttäytymisen, tekee ihmisten tavasta käsitellä kuolemaa koomista. Romaanin kuvaamasta katastrofista ja kuoleman läheisyydestä tulee eräänlainen spektaakkeli, ”ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma”, joka estää ihmisiä kokemasta aidosti sen, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

– Te tuotatte suuria lukuja, mies sanoi ruutua tuijottaen.
– Minä olin ulkona vain kaksi ja puoli minuuttia. Kuinka monta sekuntia se tekee?
– Ei ole vain kysymys siitä että olitte ulkona niin ja niin monta sekuntia. Kysymys on teidän koko tietoprofiilistanne. Syötin tietonne koneeseen. Saan vastauksesi sykkivin tähdin varustettuja numerosarjoja.
– Mitä se tarkoittaa?
– Parempi että ette tiedä.
[…]
– Kuolenko minä?
– Ette sinänsä, hän sanoi.
– Mitä te tarkoitatte?
– Ei nyt niin monisanaisesti.
– Montako sanaa siihen sitten menee?
– Ei tässä ole kysymys sanoista. Kysymys on vuosista. Viidentoista vuoden kuluttua tiedämme jo enemmän. Sitä odotellessamme meillä on epäilyksettä hankala tilanne.  

Valkoisessa kohinassa tuodaan esiin länsimaisen elämäntavan keinotekoisuus. Se on kuin suojaisa kupla, jossa asioiden ja tapahtumien merkitykset ja niistä aiheutuvat tunteet ovat tuottamalla tuotettuja. Mikään ei tunnu aidolta, mutta samalla kaikki on turvallista, koska mitään ei tapahdu ihan oikeasti. Jos kupla rakoilee, viranomaiset korjaavat tilanteen. Ihminen voi jatkaa suojattua elämäänsä rauhassa. Pelkoa ei tarvitse. Paitsi sitten joskus tapahtuu onnettomuuksia ja taivaalle nousee myrkyllinen kaasupilvi eikä viranomaisten toiminnastakaan voi olla ihan varma. Kuolemanpelon kannalta hankalaa keinotekoisessa todellisuudessa on se, ettei voi tietää, milloin pelko on todellista ja milloin tuottamalla tuotettua (kuten uutisointi sokerittoman purukumin syöpävaikutuksista). Milloin on ok pelätä ihan tosissaan? Milloin on kyse aidosti oikeista tapahtumista; missä vaiheessa kuolema muuttuu spektaakkelista todellisuudeksi?


-
Don DeLillo: Valkoinen kohina (Tammi 2010)
Alkuteos: White Noise
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Suomentaja: Helene Kortekallio
Sivumäärä: 358

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Putoava mies ei liikuttanut, mutta nyt pitää varmaan urakoida tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kannattaa urakoida, on ajatuksia herättävä teos. Putoavasta miehestä olen kuullut aikaisemminkin hieman huonoa palautetta. Toisaalta sen aihe kyllä kiinnostaisi allekirjoittanutta.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.