tiistai 24. maaliskuuta 2015

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1


Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Like 2013)
Alkuteos: Min kamp 1
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Kariina Huttunen
Sivumäärä: 489
-

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1 on ensimmäinen osa hänen mammuttimaisesta omaelämäkerrastaan, josta on kehkeytynyt omanlaisensa tapaus niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin. Yhtenä syynä teossarjan herättämään kohuun lienee sen henkilökohtaisuus ja perinpohjaisuus, joka on jopa omaelämäkerrallisen kirjallisuudeln kontekstissa poikkeuksellista. Taisteluni -sarja ei etene kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen vaan on jaksottunut eräänlaisiin temaattisiin kokonaisuuksiin, joissa rinnastuvat eri aikakaudet ja hetket kirjailijan elämästä. Ensimmäisessä osassa läsnä ovat kirjoitushetken lisäksi erityisesti kaksi ajanjaksoa: teini-ikä Kristiansandissa, jonne Knausgårdin perhe on muuttanut tämän lapsuuden maisemista Tromøyasta, sekä muutamat päivät sen jälkeen, kun Knausgård menettää isänsä ollessaan nuori aikuinen. Näiden ajanjaksojen välisinä vuosina ‒ joista Knausgård ei tässä kirjassa kerro kuin lyhyesti ja viitteellisesti ‒Knausgårdin isä muuttuu lähes tavallisesta perheenisästä alkoholistiksi, joka juo itsensä hengiltä. Kontrasti on valtava ja tehokas. Knausgårdin teinivuodet Kristiansandissa ovatkin tulkittavissa eräänlaiseksi taitekohdaksi, jolloin kaikki oli perheessä vielä suhteellisen hyvin mutta oireita tulevasta oli jo havaittavissa.





Knausgårdin romaani näyttäytyy minulle järkyttävänä, lähes itsetuhoisena tekona. Se ei ole omaelämäkerta, jossa vaiherikasta ja kiinnostavaa elämää elänyt henkilö kertaa elämänsä taitekohtia. Se on tunnustuksellinen ja äärimmäisen henkilökohtainen teos, jossa tekijä analysoi omaa persoonaansa, identiteettinsä kehitystä ja tunnemaailmansa kipupisteitä. Knausgårdin teksti on hänen peilinsä, josta hän tarkastelee itseään hämmästyttävän rehellisesti ja säälimättä. Kuva, jonka hän itsestään piirtää ei ole aina erityisen miellyttävä tai imarteleva. Knausgård paljastaa perimmäiset itsekkyyden tunteensa, emotionaalisen heikkoutensa ja teini-ikänsä säälittävät ja kaksinaamaiset pyrkimykset päästä niin sanottuihin parempiin piireihin. Kanusgårdin rehellisyys on rohkeaa ja poikkeuksellista. Oman häpäisynsä, erehdystensä ja heikkojen hetkiensä muisteleminen ja myöntäminen julkisesti ei ole koskaan lukeutunut ihmisen vahvimpiin puoliin.

Toisaalta Knausgård vaikuttaa myös itseriittoiselta ja egoistiselta persoonalta, jolle oman ihmisyytensä manifestoiminen tuntuisi olevan omanlaisensa pakkomielle. Knausgård suorastaan piehtaroi omassa paljaudessaan. Jo kirjasarjan nimen suora viittaus yhden aikamme hirviömäisimmän diktaattorin teokseen on mahtaileva ja provosoiva. Knausgårdissa on ilmeistä kusipäisyyttä, mutta hän on myös raivostuttavan tietoinen siitä. Kirjablogeissa törmäsin Knausgårdin teoksen kohdalla usein ihmettelyihin siitä, mikä kirjassa lopulta on niin kovin kiehtovaa. Sinällään Knausgårdin elämä ei olekaan mitenkään ihmeellinen. Se saattaa olla traumaattinen ja rankka, mutta ei poikkeuksellinen. Esimerkiksi Knausgårdin teini-iän vaiheet ovat loppujen lopuksi järisyttävän banaaleja. Kuka ei olisi käynyt läpi samanlaisia epävarmuuden tunteita, identiteetin etsimistä ja kipuilevaa suhdetta vanhempiinsa. Jopa amerikkalainen kriitikko James Wood on todennut Knausgårdin teossarjan ensimmäisestä osasta New Yorkerin arviossaan: ”There is something ceaselessly compelling about Knausgaard’s book: even when I was bored, I was interested.”

Knausgårdin kirjassa mielenkiintoisinta ei olekaan se, mitä hänelle tapahtuu vaan minkälaisesta näkökulmasta ja asemasta hän tarkastelee itseään. Knausgård on kuin tiedemies, joka on asettanut itse itsensä mikroskoopin alle, avannut vatsansa auki ja pyytänyt lukijaakin katselemaan, miltä ihmisen sisällä oikeasti näyttää. Samalla Knausgård uhraa itsensä ja elämänsä paitsi julkiselle tarkastelulle, myös kirjallisuudelle ja fiktiolle. Hän muokkaa monitulkintaisesta, hajanaisesta ja sirpaleisesta elämästään johdonmukaisen ja koherentin tarinan. Teko tuntuu kammottavan peruuttamattomalta. Mitä jos Knausgård joskus vuosia myöhemmin muistaa tai kokee menneisyyden sittenkin toisella tavalla?

Kun poistuin tuona aamuna Yngven kotitalosta ja lähdin kävelemään hänen perässään autolle, tuntui hetken verran kuin olisin astunut tarinaan, joka oli isompi kuin omani. Olin keskellä tarinaa jossa pojat lähtevät hautaamaan isäänsä [...]

Knausgårdin muistot tai tulkinnat elämästään eivät ole lähimainkaan luotettavia, sillä ne noudattavat pikemminkin kirjallisuuden kuin elämän tai muistin logiikkaa. Eräässä kirjansa kohdassa Knausgård esimerkiksi kertoo menneisyydessään tapahtuneesta hetkestä, jossa hän istuu lentokoneessa ja muistelee isän kanssa lapsuudessa tehtyä hiihtoretkeä. Toisin sanoen Knausgård muistelee mennyttä hetkeä, jonka sisällä hän muistelee toista mennyttä hetkeä. En väitä, etteikö tällainen muistamisen rakenne olisi oikeasti mahdollista. Kuitenkin tämän nimenomaisen lentokonekohtauksen muoto ‒ minäkertojalle assosioituu mieleen lapsuuden hiihtoretki hänen seuratessaan lentokoneen ikkunasta tunturien huippuja ja lumivalkoisia tasankoja ‒ on niin kovin kirjallisuudellinen (ks. Marcel Proust), että se epäilemättä palvelee enemmän kerronnallisia pyrkimyksiä kuin demonstroisi inhimillisen muistamisen prosessia. Kaiken lisäksi Knausgård myöntää kirjassaan itsekin unohtelevansa helposti yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja, mikä asettaa monet hänen muistikuviensa yksityiskohdat epäluotettavaan valoon. Knausgård tekee elämästään itseään suuremman ja tärkeämmän tarinan, jossa tapahtumat, tunteet, erilaiset elämänvalinnat ja ratkaisut kytkeytyvät ja liittyvät toisiinsa, eivät siksi, että elämä olisi sellaista vaan siksi, että romaanit ovat sellaisia. 

16 kommenttia:

  1. Mitä enemmän luen "Knasun" kirjoista, sitä enemmän minussa vahvistuu tunne, että eivät ole minua varten. Sinun kirjoituksesi on todella mielenkiintoinen ja pohdittu. Käy ihan mielessä, miksi "Knasun" kirjoja ei yleisesti pidetä ns. sosiaalipornona kuten monia muita (osin jopa ihan turhaan mielestäni), vaikka siltähän tällainen perinpohjainen itsensä ja elämänsä ruotiminen minun korvaani kuulostaa.

    Mielenkiintoinen "ilmiö" kyllä tämä Knausgård ja seuraan varmasti sujuvasti sivusta, mutta tuskin otan lähikontaktia. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Knasu ei ole kyllä kaikille. En ole ihan varma, onko se ihan minullekaan. Kirjassa on huikeita yksittäisiä hetkiä, mutta kyllähän tämmönen itsessään vellominen on ajoittain aika raivostuttavaakin. Nimenomaan ilmiönähän tämä on jännittävä ja sen puolesta ainakin ensimmäisen kirjan lukee, mutta tarjoavatko seuraavat osat sitten mitään uutta...?

      Poista
  2. Tuo ilmaus: "vaikka olin kyllästynyt, olin kiinnostunut" kuullostaa todella hyvältä, josta päästäänkin siihen, että kirjoituksesi on erittäin mainio ja vaikka en ole Knausgårdia lukenut, olen mieltänyt hänen kirjoittamansa pitkälti juuri siten, kuin miten sitä kuvailet.

    Omaelämäkerta-aspektit ovat minusta aina kiinnostavia. Ei ensisijaisesti niinkään se, mitä sanotaan, vaan mitä valikoituu sanottavasti ja minkä takia ja minkälaisin motiivein. Mikä on tahallista väärinmuistamista, ie. itsensä luomista tietyllä tavalla, mikä taas tahatonta jne.

    Kiinnostuin nyt kyllä tästä Knausgårdin projektista, mutta silti on jatkuvasti tuo hieman häiritsevä tunne valtameren kokoisesta egosta, joka purkautuu näissä teoksissa. En tiedä, pitäisi varmaan lukea, niin osaisin sanoa enemmän. Kiitos arviostasi. Se on timanttia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, olen täysin samaa mieltä, että juuri nuo mainitsemasi aspektit omaelämäkerroissa on sitä kiehtovinta ainesta. Tästä aiheesta parhaimpia teoksia, mitä olen koskaan lukenut, on ehdottomasti Alison Bechdelin Fun Home. Siinä Bechdel nimittäin ikään kuin etsii lapsuutensa tilanteista erilaisia metaforisia ja symbolisia merkkejä, jotka viestivät perheen oirehtimista heidän isänsä vaiettuun homoseksuaalisuuteen. Lähes kaikki viittaa jotenkin vanhempien lapsiltaan pitämään salaisuuteen: isän lukema kirja, äidin siteeraama runonpätkä, seinällä oleva taulu jne. Se, miten Bechdel konstruoi lapsuutensa muistot uudestaan sen valossa, että hänen isänsä on homoseksuaali, on hurjan kiehtovaa. Sen rinnalla Knausgård on aika tympeää ja kuivakkaa analyysia. Ja tuo "valtameren kokoinen ego" todellakin tuo oman provosoivan silauksensa. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  3. Viime vuoden HS Teemassa (5/14) on hyvä juttu Knausgårdista. Hän on pohtinut siinä omaelämäkerrallisuuteen ja muistamiseen liittyen muun muassa näin: "Kirjallisuudella on oma agendansa ja päämääränsä. Tekstissä tapahtuu aina jotain, mitä kirjoittaja ei itse ole ajatellut. Kirjan ja kirjailijan todellisuudet ja maailmankuvat eivät ole samat. Kirjallisuudella on oma objektiivisuutensa riippumatta siitä, kuinka narsistinen ja itseriittoinen kirjailija on." Oli mielenkiintoinen artikkeli lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, todella mielenkiintoinen sitaatti Knausgårdilta. Tuo on kyllä juuri sen ytimessä, mitä itsekin pohdin romaanin kohdalla. Se, miten kirjailija kirjoittaa elämästään kirjallisuuden, ei elämän, ehdoilla. Ja myöskin tuo "kirjallisuuden oma objektiivisuus" on mielenkiintoinen ajatus. Kirjoittaessaan itsensä kirjan sivuille, kirjailija menettää hallinnan siitä, minkälainen kuva hänestä itsestään syntyy. Kirjallisuudella on omat lakinsa. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  4. Huh en tiedä vieläkään, miksi olen niin täydellisen koukussa Knausgårdiin ja odotan suomennettua viidettä osaa kuin kuuta nousevaa. Tuo itsetuhoisuus käy niin ihon alle, mutta silti en pysty lopettamaan lukemista. Todella hieno tämä tekstisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marile! Muun muassa sinun kirjoituksesi ovatkin olleet niitä, jotka ovat saaneet minutkin kiinnostumaan Knausgårdista. Vaikka en hänen tekstiinsä aivan varauksetta ihastunutkaan, tunnen sitä kohtaan suurta uteliaisuutta. Sen herättämät tuntemukset ovat ainakin moninaiset.

      Poista
  5. Hieno arvio, taas kerran. Näitä lukee ilokseen. :)

    En olisi itse osannut avata teosta noin hienosti ja kattavasti. Mutta pakko sanoa, että itsekin huomasin ihmetteleväni, että mikäs tässä nyt on niin hienoa. Ja samalla kietouduin syvemmälle, ahnaammin.

    En kuitenkaan kokenut enää tarpeelliseksi lukea Taisteluni-teoksen muita osia. Ensimmäinen riitti osoittamaan, mistä oli kyse, ja juuri se teoksessa taitaakin olla mielenkiintoisin pointti (kuten mainitsit). Minulle ei herännyt tarvetta seurata tarinaa pitemmälle tai tietää, kuinka kaikki päättyy.

    Olen miettinyt, tuleeko Taistelustani klassikko. Samanlainen arvoitus, kuin kirjallisesti ja kielellisesti vaikeammista teoksista. Ehkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Noora! :)

      Olen miettinyt itsekin todella paljon, kannattaako enää tarttua sarjan seuraaviin osiin. Voivatko ne tarjota enää mitään uutta, jos kaikkein kiinnostavinta on itse näkökulma ja idea eikä niinkään tekstin varsinainen sisältö?

      En kyllä ihmettelisi, jos Taisteluni jäisi elämään pohjoismaisena klassikkona. Tästä voisi syntyä ihan mielenkiintoista tutkimustakin.

      Poista
  6. Olen blogeissa nähnyt tämän Knausgård-ilmiön. Minulta tämä on mennyt täysin ohi. En juuri seuraa Liken kirjoja, joten ehkä siitä syystä. Meillä oli Porvoossa joku vuosi sitten vielä WSOY:n tehtaan myymälä, jossa oli tarjolla hieman viallisia kirjoja edullisesti. He myivät myös Liken kirjoja. Tuo viallisuus oli ihan naurettavaa, joka pieni ruhje tms. Olen tottunut Amazonin lähetyksiin... Sen lopettaminen oli järkytys. Ainoa antikvaari pitää loppuunmyyntiä. Suomalainen myy ei oota.
    En oikein edes tiedä, miten aloittaisin tutustumiseni tähän tekijään... tietenkin ykkösosasta.Mutta olen aivan out tästä ja sen järkevyydestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Knausgård on ihan mielenkiintoinen ilmiö, mutta ehkä ensimmäisen osan perusteella ei minusta vielä ihan kaiken hypen arvoinen. Jää vielä nähtäväksi, saanko luettua seuraavia osia.

      Kirjakauppojen tilanne alkaa olla tosiaankin aika hälyttävä. Varsinkin kun isoin ketjumme on Suomalainen, joka on ennemmin paperikauppa kuin kirjakauppa.

      Poista
  7. kiitos hienosta alustuksesta.
    Ensimmäinen Taisteluni kirja takana ja täytyypä sanoa, että hienoisella pettymyksellä luin sen. Miksi kaikki kohu tämän vuoksi.
    Kirjailija haluaa kirjoittaa itsestään yli 3000 sivua, hm. Kaiken tämän synkkyyden kestäisin romaanisarjassa, mutta oman itsen näkyville kaivelemisessa en. Olen huono isä, olen huono puoliso, olen huono norjalainen, olen huono sukulainen, olen huono kirjailija, olen huono, itsekäs, synkkä, surkea, itsekäs ja muutan Ruotsiin, sillä en voi enää elää Norjassa ja katsoa ketään silmiin.
    Lapsen mielen voi murtaa monella tavalla ja uskon, että Knausgård elää sitä surkeaa lapsuuttaan, josta ei pääse irti, ei vaikka kirjoittaisi monta tuhatta sivua kirjoja.
    Mutta on hänellä hienoja runollisia ajatuksia, joiden perusteella hän voisi kirjoittaa upeita kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Jotenkin tuo Knausgårdin tietynlainen narsismi ja itsensä manifestointi, jopa itsesääli, on myös hyvin tätä aikaa. Nykyään on ehkä hyväksyttävämpää olla avoimesti itsekeskeinen. Mutta hieno oli näkemyksesi myös siitä, että pohjimmiltaanhan Kanusgård on yksinäinen. Lapsuudessaan ehkä tahtomattaan, mutta aikuisuudessa hän jopa eristää itsensä muista ihmisistä.

      Knausgårdhan on julkaissut ennen Taisteluni-sarjaa kaksi romaania, mutta toistaiseksi niitä ei ole vielä näkynyt suomeksi. Olisi mielenkiintoista tosiaan nähdä, miten hän kirjoittaa, kun hän ei ole ihan näin syvällä itsessään.

      Poista
  8. Luen parahaillaan Taisteluni I saksankielistä käännöstä paikalliseen lukupiiriin. Ja siinä rinnalla suomennosta. Minua hämmästyttävät esiin tulevat erot. Minulla ei ole käytettävissäni alkuperäistä norjalaista tekstiä. Mutta: Alkuperäinen norjalainen nimi on Min Kamp. Voin ymmärtää, että kirjoja ei ole saksannettu Mein Kampf 1, 2, 3 jne. vaan Sterben, Lieben, Spielen jne. koska olipa kerran Hitler, mutta miksi hänen annetaan varastaa sanoja kielestä?

    Karl Oven elämä on taistelua. Kun Karl Ove ja Yngve ovat isoäidin kotia raivaamassa isän kuoleman jälkeen, huokaa isoäiti saksannoksessa "Ach ja. Das Leben ist ein Gampf" . Mummo sanoo Gampf eikä Kampf, koska ei osaa sanoa K:ta. Tämä mummon sanominen on suomennettu "Eteenpäin, sanoi mummo lumessa." Mielestäni tässä olisi pitänyt puhua taistelusta, joka on koko kirjasarjan teema.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oivoi, kommenttisi on jäänyt huomaamatta, joten vastaan "hieman" myöhässä. Niin, tiettyjen ilmaisujen historialliselle painolastille ei mahda mitään. Toisaalta juuri Knausqårdin teokset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka tiettyyn merkitykseen vakiintuneen ilmaisun voi ikään kuin "kirjoittaa" uusia kulttuurisia merkityksiä. Ymmärrän, että tämän kirjan nimeä ei olisi kuitenkaan mitenkään voitu Saksassa kääntää suoraan. Meille kirjan nimi voi näyttäytyä jonkinlaisena röyhkeytenä ja ironiana, Saksassa se on tyystin jotain muuta.

      Onpa mielenkiintoista kuulla, mitä tuo isoäidin ilmaisu on (todennäköisesti) ollut alkukielisenä. Aivan totta, että suomennoksessa menetetään nyt jotain olennaista, kun ilmaisu kytkeytyy selvästi koko teossarjan nimeen ja sitä kautta vallitsevaan teemaan.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.