torstai 26. tammikuuta 2017

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwan: Rannalla (Otava 2011)
Alkuteos: On Chesil Beach
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 183
-

Ian McEwanin Rannalla on kirjailijan tyylille uskollisesti jälleen äärimmilleen hallittua, kirurgisen tarkkaa kerrontaa. Pienintä yksityiskohtaansa myöten hiottu pienoisromaani toimii kuin novelli: kaikki kerronnan palaset, jokainen tiedonmurunen, miljöön tai henkilöhahmon ominaisuus tuntuu palvelevan tarkoin harkittua kokonaisuutta. 

Rannalla havainnoillistaa voimallisesti nuoren parisuhteen ehkä tavallisinta kompastuskiveä: kumpikin osapuoli luo päässään yhteisestä elämästä ja suhteesta omanlaisensa kuvan ja harhautuu ajattelemaan, että toinen osapuoli tietenkin näkee asiat täsmälleen samalla tavalla. Yhdessä jaettu rakkauden tunne houkuttelee kuvittelemaan, että tunteiden samuus merkitsee myös ajatusten, unelmien ja käsitysten samuutta. Useimmiten illuusiot ehtivät murentua, kun kumppaniin tutustutaan paremmin, mutta Rannalla -romaanin päähenkilöt ehtivät epäonnekseen naimisiin ennen kuin heidän suurin väärinkäsityksensä ennättää paljastua.

Florence ja Edward ovat viettämässä hääyötään hotellissa Dorsetin rannikolla. Tilanne on sosiaalisen epämukavuuden huipentuma. Kumpikin ovat seksuaalisesti täysin kokemattomia ja käyttäytymisessään ja puheissaan juuri niin tuskallisen sovinnaisia ja jäykkiä kuin mitä brittiläiseltä yliopistokoulutetulta yläluokalta voi odottaa. Ja kummallakin on tyystin erilaiset odotukset illan kulusta. Edward odottaa malttamattomasti pääsyä sänkyyn Florencen kanssa. Hänen näkökulmastaan koko heidän suhteensa on kulkenut juuri tätä täyttymystä kohti. Florence puolestaan on silkassa paniikissa. Hän oivaltaa nyt, hääyönsä kynnyksellä, että olisi ollut ehkä aiheellista mainita jo aikaisemmin Edwardille, että henkilökohtaisesti hän pitää pelkkää ajatustakin seksistä kuvottavana.

Pienoisromaanin kertoja pitää lukijan auliisti tilanteen tasalla. Lukija on tietoinen Florencen ja Edwardin odotusten kammottavista ristiriidoista ennen kuin he ovat niistä tietoisia itse, ja joutuu seuraamaan sivusta latautuneen tilanteen etenemistä kohti vääjäämätöntä konfliktiaan. Jokainen ääni ja ele tuntuvat alleviivaavan tapahtumien jännitettä ja ennakoivan tulevaa: illallisastiat kalisevat toisiaan vasten, tarjoilijapojat säheltävät kömpelösti kuin kiusaantuen pelkästä huoneen tunnelmasta ja ikkunan takana meren pauhu ja laineiden vyöry kiihtyy malttamattomasti.

Lukija saa myös kuulla vuoron perään Edwardin ja Florencen näkemyksiä suhteen kehittymisestä. Siitä, miten Edward koki tietyt Florencen eleet flirttailevina, vaikka todellisuudessa Florence saattoi suorastaan jäykistyä pelosta, kun heidän läheisyytensä kävi liian seksuaaliseksi. Väärin tulkitut sanat ja eleet kerrostuvat toistensa päälle ja muodostavat uusia odotuksia ja käsityksiä, kunnes ollaan tässä, ratkaisun hetkessä, hääyössä.

Kertoja ei kuitenkaan tyydy vain käsillä olevaan hetkeen vaan menee vielä astetta pidemmälle ja asettuu tarkastelemaan Edwardin ja Florencen tilannetta vieläkin laajemmasta kontekstista. Tarinaan tulee aivan oma traaginen sävynsä, kun kertoja nostaa esiin, kuinka toisenlainen nuoren avioparin tilanne voisi olla vain muutamaa vuotta myöhemmin. Florence ja Edward elävät 1960-luvun alkua, siis henkisen, kulttuurisen ja seksuaalisen vapautumisen kynnyksellä. Lähellä, ja kuitenkin saavuttamattomissa, olisi ollut huomattavasti huolettomampi ja vapautuneempi elämä:

Teoriassa he olisivat aivan hyvin voineet jättää lautasensa siihen, napata viinipullon käteensä, juosta rantaan, potkaista kengät jalasta ja riemuita vapaudestaan. Kukaan hotellissa ei olisi halunnut ruveta heitä estelemään. He olivat lopultakin aikuisia, lomalla ja vapaita tekemään juuri niin kuin itse halusivat. Muutaman vuoden kuluttua sellainen olisi ollut aivan normaalia. Nyt ajan kahleet kuitenkin rajoittivat heitä. Vaikka Edward ja Florence olivat kahden, heitä sitoivat tuhannet kirjoittamattomat säännöt. Juuri siksi, että he olivat aikuisia, he eivät voineet tehdä mitään niin lapsellista kuin jättää syömättä ateriaa, jonka toiset olivat suurella vaivalla valmistaneet. Ja olihan nyt ruoka-aikakin. Lapsellisuus ei ollut vielä kunniallista. Se ei ollut muodissa.  
Kertoja antaa ymmärtää, että Florence ja Edward ovat ennen kaikkea aikansa hengen vankeja. Seksuaalinen pidättyneisyys, tiukat tapakulttuurisäännöt ja kunniantunto ovat johtaneet tilanteeseen, josta he eivät voi irrottautua, mutta josta he eivät myöskään kykene keskustelemaan avoimesti. Kummallakaan ei ole juurikaan valmiuksia ymmärtää edes omaa, saati sitten toisen ihmisen, halua tai haluttomuutta Mutta vain muutaman vuoden päästä tämäkin tarina olisi ollut aivan toisenlainen, kertoja tuntuu huomauttavan lukijalle. Ja kuitenkin Florencen estyneisyys vaikuttaisi olevan paljon vakavampaa laatua kuin vain nuoren ja viattoman naisen tietämättömyyttä ja pelkoa. Olisiko Florence sittenkään voinut sopeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka he olisivat voineet puhua siitä avoimesti? Tai olisiko Edward koskaan oikeasti kyennyt ymmärtämään Florencen estyneisyyttä?

Sijoittamalla tarinansa historialliselle jatkumolle, uuden ajan ”rannalle”, McEwan luo myös etäisyyttä lukijan ja henkilöhahmojensa välille. Lukija voi hahmottaa tapahtumien laajemman perspektiivin, Florence ja Edward eivät. Monelta osin romaani houkutteleekin lukijaa nousemaan kertojan lintuperspektiiviin ja lukemaan Florencen ja Edwardin tarinan surullisena tragediana aikaansa ja sen tapakulttuuriin vangituista rakastavaisista. Ja kuitenkin Florencen ja Edwardin tunteet välittyvät kirjan sivuilta niin hyvin ja samaistuttavasti, että ne vetävät lukijaa samanaikaisesti myös kohti tarinan nykyhetkeä, Edwardin ja Florencen järkyttävää konfliktia, josta heillä ei ole poispääsyä tai parempaa ymmärrystä toi tulevaisuus sitten mitä tahansa. Edwardin suuttumuksen ja epätoivon välittömyys ja Florencen traumasta kielivä hätä viestittävät myös, ettei mikään ole niin yksinkertaista, että se palautuisi vain ihmisiin aikansa ja kulttuurinsa tuotteina. Siten ehkä hämmästyttävintä onkin, että McEwanin romaani tuntuu tarjoavan tarinaansa samanaikaisesti kaksi hyvin erilaista perspektiiviä ja jättää suorastaan häikäilemättömällä tavalla lukijan viivyttelemään niiden rajapinnalle, lopullisen tulkinnan rannalle.

--
Psst! Rannalla -romaanista on muuten ilmeisesti jo tänä vuonna tulossa elokuva-adaptaatio, jossa Florencena nähdään ihana Saoirse Ronan.

2 kommenttia:

  1. Tuollainen kerrontaratkaisu, että lukija tietää henkilöitä enemmän on usein kutkuttava ja kaikesta päätellen McEwan onnistuu luomaan erityisen herkullisen tilanteen.

    Olen aika monta McEwania lukenut, mutta tämä on jäänyt välistä. Muistelisin, että olen tämän joskus jopa korjannut talteen kirjaston poistomyynnistä. Kirjoituksesi herätti kiinnostukseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. McEwanin tuotanto on vaihtelevaa, mutta useimmiten olen kokenut hänen teoksensa varsin laadukkaiksi. Tosin kerronta on usein niin järkyttävän hallittua, että sen tuntuu välillä jopa laskelmoidulta. Jos tuntee vähääkään kerronnan teoriaa, McEwanin romaanit tuntuvat olevan pullollaan kaikenlaisia täkyjä. Joskus lukukokemus saattaa siten jäädä vähän kliiniseksi: sitä ihailee romaanin muotoa, mutta ei tavoita (ainakaan emotionaalisesti) henkilöhahmoja tai tarinaa. Tämän romaanin kanssa pystyin uppoutumaan kuitenkin myös henkilöhahmoihin ja heidän tunteisiinsa.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.