Haruki
Murakami: Norwegian Wood (Tammi 2012)
Alkuteos: Noruwei no mori 1987, suomennos tehty
Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood (Vintage Books 2000)
Suomentaja:
Aleksi Milonoff
Sivumäärä: 426
-
Kun lentokoneen
kaiuttimista alkaa soida imelä instrumentaaliversio The Beatlesin Norwegian
Woodista, Toru Watanaben valtaa musertava suru. Hän muistaa Naokon, parhaan
ystävänsä Kizukin tyttöystävän, jota hän rakasti yliopistoaikoinaan 60-luvun
lopulla. Toru, Kizuki ja Naoko ovat tiivis ystäväkolmikko kotikaupungissaan
Kobessa. Kun Kizuki tekee itsemurhan viestiä jättämättä Toru ja Naoko ajautuvat
erilleen, kunnes kohtaavat uudestaan yliopisto-opiskelijoina Tokiossa. Kizukin
kuoleman jättämä tyhjyys ja selittämätön ulkopuolisuuden tunne yhdistää nyt
Torun ja Naokon uudella tavalla. He alkavat vaeltaa yhdessä päämäärättömästi
Tokion katuja joka sunnuntai ja Toru huomaa odottavansa Naokon tapaamista
viikko viikolta yhä malttamattomammin.
F. Scott
Fitzgeraldin Kultahattu kuuluu nuoren
Torun suosikkiteoksiin. Fitzgeraldia ja hänen ensimmäisen maailmansodan
eläneitä aikalaisiaan (tunnetuimpana edustajana lienee Ernest Hemingway)
kutsuttiin kadotetuksi sukupolveksi, jonka kokema tyhjyys ja päämäärättömyys
heijastui myös Fitzgeraldin ja hänen kollegoidensa kirjoittamiin teoksiin. Myös
Norwegian Woodissa sen nuoret henkilöhahmot
tuntuvat edustavan oman aikansa kadotettua sukupolvea. Naokon ja Torun
umpimähkäiset kävelyretket kuvastavat eksyneisyyttä ja ulkopuolisuutta
ympäröivästä todellisuudesta. 1960-luvun lopun japanilainen yhteiskunta on Norwegian Woodissa vahvasti läsnä.
Länsimaiden voimakas vaikutus, poliittinen kuohunta ja yliopistomellakat
kertovat murroksesta, jonka keskiössä on korkeasti koulutetut nuoret aikuiset.
Voimakas ajankuva kuitenkin vain korostaa sitä, kuinka irrallaan Toru ja Naoko
ovat ympäröivistä tapahtumista:
Pihalla oli kypäräpäinen naisopiskelija,
joka kyyristeli maassa polvillaan ja kirjoitti valtavin merkein plakaattiin,
että amerikkalainen imperialismi valloittaa Aasian. Siltä yliopisto näytti
lounastauon aikaan, mutta kun istuin katselemassa maisemaa uudenlaisella
mielenkiinnolla, tajusin erään asian. Jokainen ympärilläni oleva ihminen näytti
tavalla tai toisella onnelliselta. En tiennyt, olivatko he oikeasti onnellisia
vai näyttikö vain siltä, mutta he todella näyttivät onnellisilta sinä syyskuun
lopun kauniina alkuiltapäivänä. Se sai minut tuntemaan itseni yksinäiseksi
uudella tavalla, ikään kuin olisin ollut ainoa, joka ei aidosti kuulunut
joukkoon.
Toru ja Naoko
eivät tunnu istuvan omaan aikaansa tai yhteiskuntaansa ja se synnyttää
eksistentiaalisen ahdingon, jota he eivät pysty selittämään tai käsittelemään.
Varsinkin Naokon ahdistuksella ei tunnu olevan minkäänlaista nimeä. Se on
tuntematon, näkymätön, hajuton ja mauton ja kulminoituu jonkinlaiseen
perustavanlaatuiseen kykenemättömyyteen elää. Jo pelkästään Naokon hahmo
piirtyy toisinaan Torun muistissa hauraana, niin kuin jonkinlaisena
ilmestyksenä, joka on juuri ja juuri olemassa heikkona ja väräjävänä.
Syvästi
masentunut Naoko muuttaa muusta maailmasta eristäytyneeseen kiotolaiseen
parantolaan, jossa Torukin vierailee muutaman kerran. Luonnon keskellä sijaitseva
omavarainen yhteisö on modernin ihmisen pakopaikka todellisuudesta, jonka
kiireen keskellä on mahdotonta olla aidosti läsnä. Kiotolaisessa parantolassa
Toru ja Naoko tuntuvat löytävän luonnollisen olemassaolon tavan. Samalla
parantola on kuin liian hyvää ollakseen totta, haavekuva, jota ei oikeasti ole
olemassa. Osa Torun parantolaan sijoittuvista muistoista ovatkin unenomaisia,
kuin mielen kiteyttämiä kuvia täydellisestä paikasta:
Vaikka siitä on jo kahdeksantoista vuotta,
muistan vieläkin jokaisen yksityiskohdan siitä niitystä. Päiväkausia kestänyt
kevyt sade oli huuhtonut pois kesän tomut, ja vuoria peitti syvä kirkas
vehreys. Lokakuinen tuulenvire heilutteli poutaheinien röyhyjä. Valkoinen
pilvijuova piirtyi veitsenterävänä vasten jäänsinistä taivasta, joka tuntui olevan
niin kaukana, että silmiin melkein sattui kun sitä katsoi. Niityn poikki kävi
tuulenvire, joka hulmutti Naokon hiuksia ja livahti sitten metsään, missä se
kahisutti puiden oksia.
Torun
epätodellisen tarkka muistikuva on kuin lumous. Seesteisen kaunis niitty on ajasta
ja paikasta irrallaan oleva tila, joka on vain Torulle ja Naokolle; maailma,
jossa he voivat kohdata ilman todellisuuden ja menneisyyden painolastia. Se on
myös jähmettynyt muisto, jossa Toru pitää heitä turvassa unohdukselta. Norwegian Woodia pidetään usein
maagisrealistisista todellisuuksista kirjoittavan Murakamin realistisimpana
teoksena. Romaanin kiotolaisessa parantolassa on kuitenkin jotain kummallisen epätodellista,
joka ei istu meidän arkitodellisuuteemme, mutta muodostaa romaanin
todellisuudessa tilan, jossa Torun ja Naokon on mahdollista olla läsnä. Samalla
parantolassa on sääntöineen ja rutiineineen jotain epämääräisen ahdistavaa. Se
on kuin konkreettinen muistutus siitä, kuinka omaa aikaansa, todellisuuttaan
tai yhteiskuntaansa ei voi jättää elämättä varastetulla ajalla. Kuinka meillä
kaikilla on lopulta velvollisuus olla olemassa.
Norwegian Woodissa tuntuu etualaistuvan
ne erilaiset tavat, joilla ihmiset voivat olla toisilleen tärkeitä. Huolimatta
rakastamisen tai välittämisen kauneudesta, niillä voi olla yhtälailla myös
julma puolensa. Naoko on Torulle epätoivoista rakkautta, maailman herkkää
kauneutta, jota hän tahtoo suojella, mutta joka antaa hänelle myös jonkinlaisen
kiinnekohdan ajelehtivassa elämässään. Naoko tuntuukin rinnastuvan
tulikärpäseen, jonka Torun huonetoveri Kamikaze antaa Torulle lahjaksi ja jonka
Toru päästää vapaaksi. Teolla on voimakas symbolinen yhteys Torun ja Naokon suhteeseen,
joka tempoilee kohteliaasta ystävyydestä hellään läheisyyteen ja jälleen
takaisin ystävyyteen: ”Haroin ja haroin pimeyttä, mutta käteni kosketti tyhjää.
Heikko kajo ei sammunut, mutta pysyi juuri ja juuri minun ulottumattomissani”.
Myöhemmin Kioton parantolassa Naokosta tulee jälleen valonlähde, majakka Torua
ympäröivässä pimeydessä, mutta tällä kertaa se konkretisoituu Naokon valoisaan
ikkunaan:
Kun tie alkoi metsän jälkeen viettää
ylöspäin, istuin maahan ja katsoin kohti taloa, jossa Naoko asui. Oli helppoa
löytää hänen asuntonsa. Piti vain etsiä se ainoa ikkuna, jossa lepatti heikko
valo. Tarkensin katseeni valopisteeseen ja tuijotin sitä hyvin kauan. Se sai
minut miettimään kuolevan sielun viimeisiä henkäyksiä. Halusin suojata
kädelläni hiipuvaa liekkiä ja pitää sen elossa. Tuijotin ikkunaa niin kuin Jay
Gatsby tuijotti pientä valonpilkettä vastarannalla yö toisensa jälkeen.
Rinnastus Kultahattuun alleviivaa Torun rakkauden
epätoivoisuutta. Niin kuin Daisy Buchananin valo on vain epävarma ja heikko
piste kaukaisuudessa, myös Naokon valo on liian ailahtelevainen pelastaakseen
Torun eksymiseltä.
Toisaalta
Torun yliopistoelämä ei ole pelkkää päämäärätöntä ajelehtimista. Naokon lisäksi
Norwegian Woodissa on myös toinen
tyttö, Midori, joka on maailmassa läsnä itsevarmana ja peräänantamattomana. Midorin
rooli Torun muistoissa on hämmentävä ja ristiriitainen. Vaikka Torun tarina
alkaa nimenomaan Naokosta ja Torun häntä koskevista muistoista, Midori ikään
kuin varastaa osan tarinasta itselleen Torun sitä itse edes huomaamatta. Päinvastoin
kuin Torun ja Naokon ajasta ja paikasta irralliset tapaamiset, Torun
kohtaamiset Midorin kanssa ovat arkeen kiinnittyneitä hetkiä. Niissä on
jokapäiväisten tilanteiden surrealistista lumoa niin kuin kohtauksessa, jossa
he seuraavat tuntikausia Midorin parvekkeelta naapuritalon tulipaloa ja
laulavat kitaran säestyksellä vanhoja folk-kappaleita.
Murakami
kirjoittaa totunnaisen maailman ulkopuolelta. Hän rikkoo täysin sitä, mitä
tiettyjen hetkien, tekojen ja sanojen tulisi merkitä ja antaa niille
sympaattisten henkilöhahmojensa kautta uuden merkityksen. Sama ilmiö pätee myös
seksiin, jonka harrastaminen ja josta puhuminen määrittelee ja kanavoi Norwegian Woodissa henkilöhahmojen
välisiä suhteita. Seksistä ei tule romaanissa kertaakaan sitä, mitä se kaikkein
idealistisimmillaan yleensä nähdään olevan eli kahden ihmisen molemminpuolisen
rakkauden osoitus. Sen sijaan Torun seksikokemuksissa on usein kyse seksin
toisesta totutusta merkityksestä eli fyysisen tarpeen tyydyttämisestä.
Kuitenkin se, mikä Norwegian Woodista tekee
mielenkiintoisen on, että se kurottelee totunnaisten merkitysten ja käsitysten
tuolle puolen. Seksinkään tematisointi ei lopu sen kahteen tutuimpaan
merkitykseen. Torun ja hänen kohtaamiensa naisten välillä seksi saattaa olla
myös lohdutus tai lahja, aito ja herkkä yleisinhimillisen välittämisen ja
kiitollisuuden osoitus niin kuin halaus tai kädenpuristus. Ja juuri tällaisena
romaanin seksikuvaukset ovat liikuttavimmillaan, koska ne vievät inhimillisen
kohtaamisen aivan uudelle tasolle.
Lienee jo
jokseenkin selvää, että Norwegian Wood on
vienyt minua kuin pässiä narussa. Osasin kuitenkin jo odottaa sitä ja siksi
olen jopa hieman säästellyt sen lukemista. Joistain kirjoista vain tietää, että
niitä tulee rakastamaan. Norwegian Wood on
mielestäni elokuvallinen kirja. Siitä välittyvä tunnelma on vahva, vaikka
kerrontatyyli ei olekaan maalaileva. Tunnelma rakentuukin yksityiskohdista,
tarinan lomaan sulavasti sujautetuista musiikkikappaleiden nimistä ja
henkilöhahmojen dialogin rytmistä. Norwegian
Wood on kuin hyvä pienellä budjetilla ja ihanan sympaattisilla
näyttelijöillä toteutettu indie-elokuva. Siinä on sopiva määrä kepeyttä ja
vakavuutta ja romaaniksi, joka käsittelee paljon kuolemaa, siinä on
hämmästyttävän paljon elämänmakuisuutta. Se nostaa esiin monipuolisia
tulkintoja, mutta samalla se ei yritä olla mitään muuta kuin se on: yksinkertainen
ja aidon makuinen tarina nuoruudesta, rakkaudesta, muistamisesta ja elämisen
tuskasta.
Norwegian Wood muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Anna minun lukea enemmän, Iltaluvut,
P.S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Mari A:n kirjablogi, Kirjakirppu,
Kujerruksia,
Kulttuuri kukoistaa, Aamuvirkku yksisarvinen, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä,
Le petite lectrice, Luetut, lukemattomat, Ilselä,
Luettua,
Lumiomena
