Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi 2012)

Alkuteos: Noruwei no mori 1987, suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood (Vintage Books 2000)

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Sivumäärä: 426

-

Kun lentokoneen kaiuttimista alkaa soida imelä instrumentaaliversio The Beatlesin Norwegian Woodista, Toru Watanaben valtaa musertava suru. Hän muistaa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän, jota hän rakasti yliopistoaikoinaan 60-luvun lopulla. Toru, Kizuki ja Naoko ovat tiivis ystäväkolmikko kotikaupungissaan Kobessa. Kun Kizuki tekee itsemurhan viestiä jättämättä Toru ja Naoko ajautuvat erilleen, kunnes kohtaavat uudestaan yliopisto-opiskelijoina Tokiossa. Kizukin kuoleman jättämä tyhjyys ja selittämätön ulkopuolisuuden tunne yhdistää nyt Torun ja Naokon uudella tavalla. He alkavat vaeltaa yhdessä päämäärättömästi Tokion katuja joka sunnuntai ja Toru huomaa odottavansa Naokon tapaamista viikko viikolta yhä malttamattomammin.

F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu kuuluu nuoren Torun suosikkiteoksiin. Fitzgeraldia ja hänen ensimmäisen maailmansodan eläneitä aikalaisiaan (tunnetuimpana edustajana lienee Ernest Hemingway) kutsuttiin kadotetuksi sukupolveksi, jonka kokema tyhjyys ja päämäärättömyys heijastui myös Fitzgeraldin ja hänen kollegoidensa kirjoittamiin teoksiin. Myös Norwegian Woodissa sen nuoret henkilöhahmot tuntuvat edustavan oman aikansa kadotettua sukupolvea. Naokon ja Torun umpimähkäiset kävelyretket kuvastavat eksyneisyyttä ja ulkopuolisuutta ympäröivästä todellisuudesta. 1960-luvun lopun japanilainen yhteiskunta on Norwegian Woodissa vahvasti läsnä. Länsimaiden voimakas vaikutus, poliittinen kuohunta ja yliopistomellakat kertovat murroksesta, jonka keskiössä on korkeasti koulutetut nuoret aikuiset. Voimakas ajankuva kuitenkin vain korostaa sitä, kuinka irrallaan Toru ja Naoko ovat ympäröivistä tapahtumista:

Pihalla oli kypäräpäinen naisopiskelija, joka kyyristeli maassa polvillaan ja kirjoitti valtavin merkein plakaattiin, että amerikkalainen imperialismi valloittaa Aasian. Siltä yliopisto näytti lounastauon aikaan, mutta kun istuin katselemassa maisemaa uudenlaisella mielenkiinnolla, tajusin erään asian. Jokainen ympärilläni oleva ihminen näytti tavalla tai toisella onnelliselta. En tiennyt, olivatko he oikeasti onnellisia vai näyttikö vain siltä, mutta he todella näyttivät onnellisilta sinä syyskuun lopun kauniina alkuiltapäivänä. Se sai minut tuntemaan itseni yksinäiseksi uudella tavalla, ikään kuin olisin ollut ainoa, joka ei aidosti kuulunut joukkoon.

Toru ja Naoko eivät tunnu istuvan omaan aikaansa tai yhteiskuntaansa ja se synnyttää eksistentiaalisen ahdingon, jota he eivät pysty selittämään tai käsittelemään. Varsinkin Naokon ahdistuksella ei tunnu olevan minkäänlaista nimeä. Se on tuntematon, näkymätön, hajuton ja mauton ja kulminoituu jonkinlaiseen perustavanlaatuiseen kykenemättömyyteen elää. Jo pelkästään Naokon hahmo piirtyy toisinaan Torun muistissa hauraana, niin kuin jonkinlaisena ilmestyksenä, joka on juuri ja juuri olemassa heikkona ja väräjävänä.

Syvästi masentunut Naoko muuttaa muusta maailmasta eristäytyneeseen kiotolaiseen parantolaan, jossa Torukin vierailee muutaman kerran. Luonnon keskellä sijaitseva omavarainen yhteisö on modernin ihmisen pakopaikka todellisuudesta, jonka kiireen keskellä on mahdotonta olla aidosti läsnä. Kiotolaisessa parantolassa Toru ja Naoko tuntuvat löytävän luonnollisen olemassaolon tavan. Samalla parantola on kuin liian hyvää ollakseen totta, haavekuva, jota ei oikeasti ole olemassa. Osa Torun parantolaan sijoittuvista muistoista ovatkin unenomaisia, kuin mielen kiteyttämiä kuvia täydellisestä paikasta:

Vaikka siitä on jo kahdeksantoista vuotta, muistan vieläkin jokaisen yksityiskohdan siitä niitystä. Päiväkausia kestänyt kevyt sade oli huuhtonut pois kesän tomut, ja vuoria peitti syvä kirkas vehreys. Lokakuinen tuulenvire heilutteli poutaheinien röyhyjä. Valkoinen pilvijuova piirtyi veitsenterävänä vasten jäänsinistä taivasta, joka tuntui olevan niin kaukana, että silmiin melkein sattui kun sitä katsoi. Niityn poikki kävi tuulenvire, joka hulmutti Naokon hiuksia ja livahti sitten metsään, missä se kahisutti puiden oksia.

Torun epätodellisen tarkka muistikuva on kuin lumous. Seesteisen kaunis niitty on ajasta ja paikasta irrallaan oleva tila, joka on vain Torulle ja Naokolle; maailma, jossa he voivat kohdata ilman todellisuuden ja menneisyyden painolastia. Se on myös jähmettynyt muisto, jossa Toru pitää heitä turvassa unohdukselta. Norwegian Woodia pidetään usein maagisrealistisista todellisuuksista kirjoittavan Murakamin realistisimpana teoksena. Romaanin kiotolaisessa parantolassa on kuitenkin jotain kummallisen epätodellista, joka ei istu meidän arkitodellisuuteemme, mutta muodostaa romaanin todellisuudessa tilan, jossa Torun ja Naokon on mahdollista olla läsnä. Samalla parantolassa on sääntöineen ja rutiineineen jotain epämääräisen ahdistavaa. Se on kuin konkreettinen muistutus siitä, kuinka omaa aikaansa, todellisuuttaan tai yhteiskuntaansa ei voi jättää elämättä varastetulla ajalla. Kuinka meillä kaikilla on lopulta velvollisuus olla olemassa.    

Norwegian Woodissa tuntuu etualaistuvan ne erilaiset tavat, joilla ihmiset voivat olla toisilleen tärkeitä. Huolimatta rakastamisen tai välittämisen kauneudesta, niillä voi olla yhtälailla myös julma puolensa. Naoko on Torulle epätoivoista rakkautta, maailman herkkää kauneutta, jota hän tahtoo suojella, mutta joka antaa hänelle myös jonkinlaisen kiinnekohdan ajelehtivassa elämässään. Naoko tuntuukin rinnastuvan tulikärpäseen, jonka Torun huonetoveri Kamikaze antaa Torulle lahjaksi ja jonka Toru päästää vapaaksi. Teolla on voimakas symbolinen yhteys Torun ja Naokon suhteeseen, joka tempoilee kohteliaasta ystävyydestä hellään läheisyyteen ja jälleen takaisin ystävyyteen: ”Haroin ja haroin pimeyttä, mutta käteni kosketti tyhjää. Heikko kajo ei sammunut, mutta pysyi juuri ja juuri minun ulottumattomissani”. Myöhemmin Kioton parantolassa Naokosta tulee jälleen valonlähde, majakka Torua ympäröivässä pimeydessä, mutta tällä kertaa se konkretisoituu Naokon valoisaan ikkunaan:

Kun tie alkoi metsän jälkeen viettää ylöspäin, istuin maahan ja katsoin kohti taloa, jossa Naoko asui. Oli helppoa löytää hänen asuntonsa. Piti vain etsiä se ainoa ikkuna, jossa lepatti heikko valo. Tarkensin katseeni valopisteeseen ja tuijotin sitä hyvin kauan. Se sai minut miettimään kuolevan sielun viimeisiä henkäyksiä. Halusin suojata kädelläni hiipuvaa liekkiä ja pitää sen elossa. Tuijotin ikkunaa niin kuin Jay Gatsby tuijotti pientä valonpilkettä vastarannalla yö toisensa jälkeen.

Rinnastus Kultahattuun alleviivaa Torun rakkauden epätoivoisuutta. Niin kuin Daisy Buchananin valo on vain epävarma ja heikko piste kaukaisuudessa, myös Naokon valo on liian ailahtelevainen pelastaakseen Torun eksymiseltä.

Toisaalta Torun yliopistoelämä ei ole pelkkää päämäärätöntä ajelehtimista. Naokon lisäksi Norwegian Woodissa on myös toinen tyttö, Midori, joka on maailmassa läsnä itsevarmana ja peräänantamattomana. Midorin rooli Torun muistoissa on hämmentävä ja ristiriitainen. Vaikka Torun tarina alkaa nimenomaan Naokosta ja Torun häntä koskevista muistoista, Midori ikään kuin varastaa osan tarinasta itselleen Torun sitä itse edes huomaamatta. Päinvastoin kuin Torun ja Naokon ajasta ja paikasta irralliset tapaamiset, Torun kohtaamiset Midorin kanssa ovat arkeen kiinnittyneitä hetkiä. Niissä on jokapäiväisten tilanteiden surrealistista lumoa niin kuin kohtauksessa, jossa he seuraavat tuntikausia Midorin parvekkeelta naapuritalon tulipaloa ja laulavat kitaran säestyksellä vanhoja folk-kappaleita.

Murakami kirjoittaa totunnaisen maailman ulkopuolelta. Hän rikkoo täysin sitä, mitä tiettyjen hetkien, tekojen ja sanojen tulisi merkitä ja antaa niille sympaattisten henkilöhahmojensa kautta uuden merkityksen. Sama ilmiö pätee myös seksiin, jonka harrastaminen ja josta puhuminen määrittelee ja kanavoi Norwegian Woodissa henkilöhahmojen välisiä suhteita. Seksistä ei tule romaanissa kertaakaan sitä, mitä se kaikkein idealistisimmillaan yleensä nähdään olevan eli kahden ihmisen molemminpuolisen rakkauden osoitus. Sen sijaan Torun seksikokemuksissa on usein kyse seksin toisesta totutusta merkityksestä eli fyysisen tarpeen tyydyttämisestä. Kuitenkin se, mikä Norwegian Woodista tekee mielenkiintoisen on, että se kurottelee totunnaisten merkitysten ja käsitysten tuolle puolen. Seksinkään tematisointi ei lopu sen kahteen tutuimpaan merkitykseen. Torun ja hänen kohtaamiensa naisten välillä seksi saattaa olla myös lohdutus tai lahja, aito ja herkkä yleisinhimillisen välittämisen ja kiitollisuuden osoitus niin kuin halaus tai kädenpuristus. Ja juuri tällaisena romaanin seksikuvaukset ovat liikuttavimmillaan, koska ne vievät inhimillisen kohtaamisen aivan uudelle tasolle.

Lienee jo jokseenkin selvää, että Norwegian Wood on vienyt minua kuin pässiä narussa. Osasin kuitenkin jo odottaa sitä ja siksi olen jopa hieman säästellyt sen lukemista. Joistain kirjoista vain tietää, että niitä tulee rakastamaan. Norwegian Wood on mielestäni elokuvallinen kirja. Siitä välittyvä tunnelma on vahva, vaikka kerrontatyyli ei olekaan maalaileva. Tunnelma rakentuukin yksityiskohdista, tarinan lomaan sulavasti sujautetuista musiikkikappaleiden nimistä ja henkilöhahmojen dialogin rytmistä. Norwegian Wood on kuin hyvä pienellä budjetilla ja ihanan sympaattisilla näyttelijöillä toteutettu indie-elokuva. Siinä on sopiva määrä kepeyttä ja vakavuutta ja romaaniksi, joka käsittelee paljon kuolemaa, siinä on hämmästyttävän paljon elämänmakuisuutta. Se nostaa esiin monipuolisia tulkintoja, mutta samalla se ei yritä olla mitään muuta kuin se on: yksinkertainen ja aidon makuinen tarina nuoruudesta, rakkaudesta, muistamisesta ja elämisen tuskasta.

Norwegian Wood muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Anna minun lukea enemmän, Iltaluvut, P.S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Mari A:n kirjablogi, Kirjakirppu, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa, Aamuvirkku yksisarvinen, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä, Le petite lectrice, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Luettua, Lumiomena