Irja Rane: Naurava neitsyt

Irja Rane: Naurava neitsyt. Triptyykki. (WSOY 1996)

Sivumäärä: 406

-

Luin Irja Ranen Nauravan neitsyen lukupiirikirjana. Ranen teos ei herättänyt lukupiirissämme täysin varauksetonta ihailua, mutta tunnistimme kuitenkin sen ansiot. Naurava neitsyt on eräänlainen kotimaisen kirjallisuuden unohdettu helmi. Se on taitavasti kirjoitettu haastava historiallinen romaani, joka voitti ilmestymisvuotenaan 1996 Finlandia-palkinnon. Sittemmin kirja niin kuin kirjoittajansakin on tuntunut vaipuvan unohduksiin. Nauravan neitsyen lisäksi Ranelta on julkaistu vain kaksi muuta romaania.

Nauravan neitsyen alaotsikko ”triptyykki” on selkeä avain romaanin rakenteeseen. Triptyykkihän on kolmiosainen maalaus, johon kuuluu iso keskikuva ja sitä ympäröivät kaksi pienempää kuvaa. Triptyykin tavoin Naurava neitsyt koostuu kolmesta erillisestä ja eripituisesta kertomuksesta. Ensimmäinen tarina sijoittuu 1300-luvun Ranskaan Lakson kylään. Nahkurin leski Lydia on laitettu tuomareiden eteen kertomaan parin vuoden takaisten tapahtumien sarjaa, jonka seurauksena hänet on vangittu kerettiläisenä. Romaani jättää monia asioita, kuten Lydian vangitsemisen syyn, hämärän peittoon antaen lukijan omille tulkinnoille runsaasti tilaa. Lydian tarinan salaperäisyys kulminoituu Neitsyt Marian kuvaan, jonka Lydian joesta pelastama lippaantekijä Johannes maalaa. Lydian kertomus on kolmesta osiosta pisin ja ikään kuin taustoitus kahdelle seuraavalle osiolle. Se näyttäisikin edustavan romaanin muodostamassa triptyykissä keskikuvaa, jota kaksi sivukuvaa jollain tavoin tukevat tai kommentoivat. 

Toinen kertomus sijoittuu samaan aikaan kuin edellinenkin ja sivuaa myös samoja paikkoja ja tapahtumia. Sen kertojana on kirkon virkamies Bartholomeus, nihilisti ja juonittelija, joka muistelee nuoruutensa matkoja kirkon asioilla. Vanhan ja nuoren miehen äänet sekoittuvat tarinassa tuoden siihen erilaisia merkityksen ja näkökulman tasoja. Kolmas kertomus puolestaan sijoittuu 1930-luvun alun ja natsien valtaannousun värittämään Saksaan. Rehtori Klein kirjoittaa kirjeitä pojalleen ja pohtii lohduttomin mielin yhteiskuntaa ja uskoa. Sekä Bartholomeuksen että rehtori Kleinin elämää on määrittänyt keskeisellä tavalla kohtaaminen samaisen neitsyen kuvan kanssa, joka ensimmäisessä kertomuksessa saa alkunsa.  

Totesimme lukupiirissämme, että Ranen romaani on haastava teos. Kolme erillistä kertomusta eivät kytkeydy selkeällä tavalla toisiinsa ja varsinkin kolmas, 1930-luvulle sijoittuva kertomus tuntui kahteen muuhun nähden irralliselta. Romaanin keskeinen idea tai juju tuntui jäävän kaikille lukupiiriläisille hieman hataraksi ja epämääräiseksi. Epäilimme kirjan vaativan useampaa lukukertaa. Haastavuutta romaaniin tuo myös Lydian osion koukeroinen, historiallista autenttisuutta tavoitteleva kerronta. Toisaalta kerronta liittyy myös Nauravan neitsyen ilmeisimpiin ansioihin. Vaikka Naurava neitsyt ei ollut minulle erityisen vaikuttava lukukokemus, historiallisena ajankuvana se on kieltämättä mielenkiintoinen ja huolella tehty. Keskiajan tunnelma tihkuu sivuilta tukalana, raakana ja tiukan uskonnollisena. Kertomukset ovat muodoiltaan puhetta, päiväkirjamerkintöjä tai kirjeitä, mikä omalta osaltaan rakentaa teokseen autenttisuuden tuntua.

 - Mutta näithän sinä Hänet, silmästä silmään sinä Hänet vuorella näit, sanoin ja madalsin ääntäni, ettei kukaan olisi meitä kuullut.

 - En tiedä, Lydia, en tiedä. Ehken oli se vain unissakulkevaisten harhaa ja silmäini kipeyttä. Niin paljon muuttuu kaikki ja unikin kuluu puhki kuin pergamentti, jota liiaksi karvutetaan. Minun sormeni eivät muotoa löydä ja on kuin niistä olisi mennyt tunto, kun olen ne asettanut frouvan tahdon alle. Ja se mitä muut mestarit puhuvat, harhauttaa entisestään. Sillä jokaisen viivan sitoo sääntö ja jokaisen värin määrää laki ja jokaisen vaipan laskokseen on kuljetettava Pyhän kirkon sana. Hulluudesta olemme aloittaneet, Lydia, tahi ainakin hulluuteen joudumme, se on ainoa totuus, jonka näen selvästi.

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt löytää jotain kokoavaa sanottavaa Nauravasta neitsyestä, mutta romaani tuntuu pakenevan kaikkia määrittely-yrityksiäni. Triptyykki-metafora viitoittaisikin käsittelemään Nauravan neitsyen kolmea eri tarinaa pikemminkin temaattisesti toisiinsa kytkeytyvinä itsenäisinä kuvina kuin johdonmukaisen ja juonellisen kertomuksen osina. Tarinoita yhdistäviä teemoja ovat ainakin uskonto ja valta, jotka myös kietoutuvat tosiinsa. Nauravasta neitsyestä tuntuu löytyvän kahdenlaista uskontoa: sitä, johon takertua ja se, jolla hallita. Mistä milloinkin on kyse, jää toisinaan arvoitukseksi. 

Device 6 - e-kirjan uusi tulevaisuus?

Device 6 (Simogo 2013)

Sivumäärä: 137 Mt

-

Mieheni sai joululahjaksi uuden lelun eli iPad Airin. Joululoman aikana siihen latailtiinkin sitten jos minkälaista applikaatiota, mutta varsinkin yksi erottui ylitse muiden. Ruotsalaisen Simogon Device 6:ä markkinoidaan pelinä, mutta oikeastaan kyse on kirjan ja pelin synteesistä. Ehkäpä juuri siitä, mitä kirja voisi tulevaisuudessa olla? Nyt en ole julistamassa painetun kirjan tuhoa vaan inspiroitunut siitä, mitä uutta tablettien ja lukulaitteiden kaltainen teknologia voisi tuoda kirjalliseen ilmaisuun.

Device 6 on interaktiivinen lukuelämys, joka koostuu tekstin lisäksi kuvista, videoista ja äänestä. Teksti muodostaa kuitenkin applikaation perusrungon ja kirjan tavoin se on jaettu lukuihin. Anna herää eristyneellä saarella sijaitsevasta linnasta ilman muistikuvia siitä, miten hän on paikalle päätynyt. Hän alkaa tutkia ympäristöään ja törmää mitä ihmeellisimpiin esineisiin ja laitteisiin. Vähitellen Anna alkaa ymmärtää, että häntä testataan jotakin varten. Tekstin funktio ei ole Device 6:ssä pelkästään rakentaa taustatarinaa applikaation interaktiivisille osuuksille vaan tekstiä käytetään myös tilallisten ulottuvuuksien luomisessa. Pelin suunnittelijat luonnehtivat tekstiä kartaksi, jonka avulla lukija voi seurata Annan etenemistä mysteerisellä saarella. Tekstin asettelu ottaa hauskalla tavalla huomioon tabletin mahdollisuudet eli sen, kuinka lukija voi skrollata sivua alas ja sivulle. Teksti tekee mutkia, kääntyy, nousee ylös ja laskeutuu takaisin alas. Lukijan on käänneltävä laitetta käsissään sen mukaisesti.

Tekstin lomaan on tuotu mukaan kuvia, videoita ja ääntä hillitysti. Device 6:issä parasta onkin koko kokonaisuuden hienovaraisuus. Applikaatio onnistuu tuomaan lukuelämykseen jotain aivan uutta kuitenkaan pilaamatta sitä, mikä on lukemisen ydin, eli riistämättä lukijalta mahdollisuutta käyttää omaa mielikuvitustaan. Esimerkiksi kuvia voi katsella applikaatiossa ”ikkunoiden” läpi. Device 6:in ”tekstisivussa” on ikään kuin reikiä, joiden takana on kuvia. Ikkunoiden kautta voi yleensä kuitenkin nähdä vain osan kuvasta. Skrollatessa eteen, taakse tai sivulle, ikkuna siirtyy uuteen kohtaan kuvaa. Kuvia ei siis voi tarkastella kokonaisuudessaan. Kuvat eivät esitäkään tarinaa visuaalisessa muodossa ja siten riistä lukijalta mahdollisuutta kuvitella tarinaa mielessään vaan pikemminkin juuri ruokkivat mielikuvitusta, näyttävät välähdyksiä ja luovat tunnelmaa. Myös äänen käyttö on hienovaraista, harkittua ja ajoitettua. Äänet eivät ole kovia tai läpitunkevia niin, että ne häiritsisivät itse lukemista. Kuvien tavoin ne tuovat tarinaan elämyksellisyyttä ja rakentavat omintakeista tunnelmaa.

Device 6:n interaktiivinen osuus rakentuu siitä, että päästäkseen tarinassa eteenpäin lukijan on ratkaistava erilaisia arvoituksia ja koodeja. Luimme mieheni kanssa Device 6:iä ääneen toisillemme ja ratkaisimme arvoituksia yhdessä. Lukutapamme osoittautui todella hauskaksi yhteiseksi tekemiseksi. Arvoitukset olivat suhteellisen helposti ratkaistavissa, mutta kuitenkin sen verran hankalia, että ratkaisun keksiminen aiheutti mukavan onnistumisen tunteen.

Mikä Device 6:ssä eniten vetosi oli ennen kaikkea applikaation tyylikäs ilme ja kiehtova tunnelma. Interaktiivisuuden kautta applikaatioon on onnistuttu rakentamaan metatasoja, jotka tekevät myös lukijasta ikään kuin yhden tarinan henkilöhahmon. Tarinaa ja tunnelmaa rakentaessa on osattu hyödyntää myös sitä seikkaa, että kyseessä on aivan uudenlainen sovellus, jonka olemusta käyttäjä ei osaa valmiiksi kategorisoida tai määritellä. Fiktio onnistui kurkottamaan kätensä näytöltä kotisohvalleni, kun tajusin oikeasti kummastelevani hieman pelonsekaisin tuntein, mistä tässä on todella kysymys ja mitä karmivuuksia applikaatiosta lopulta paljastuu. Kokonaisuutena ja elämyksenä Device 6 olikin hämmästyttävä, mutta kirjallinen ilmaisu ei ole kovinkaan ihmeellistä eikä tarina itsessään erityisen omintakeinen. Sisällön tuottamisessa on ammennettu runsaasti erilaisista populaarikulttuurisista lähteistä, todennäköisesti hyvinkin tarkoituksellisesti. Graafisessa ilmeessä on paljon agenttielokuvien alkuteksteistä tuttua sävyä. Tarina on ammentanut vakoiluromaanien ja trillerien lisäksi mm. kirjasta Liisa Ihmemaassa. Kuva- ja äänimaailmassa yhdistyvät ainakin televisiosarjat Lost, Prisoner ja Twin Peaks. Intertekstuaaliset viittaukset eivät itsessään ole välttämättä heikkous ja itse esimerkiksi ihastuin kovasti Twin Peaks -tunnelmaa hakevaan äänimaisemaan. Itse tarina tuntui kuitenkin siltä kuin olisi haluttu pujahtaa sieltä, mistä aita on matalin eli versioida jotain jo olemassa olevaa.

Device 6:n ilmeisenä heikkoutena on myöskin se, että ainakin näillä näkymin applikaatio on saatavilla ainoastaan Applen valmistamiin tabletteihin ja puhelimiin. Applikaation hinta on myös hieman tyyriimpi kuin useimpien pelien eli vajaat neljä euroa. Toisaalta vakuutan, että elämys on hintansa arvoinen silläkin uhalla, että applikaatio on ainakin omalla kohdallani todennäköisesti kertakäyttöinen. Kun elämys on koettu ja arvoitukset ratkaistu, en usko että Device 6:llä on enää toisella kertaa erityistä annettavaa.

En ole niin perehtynyt puhelin- ja tablettiapplikaatioiden maailmaan, että voisin varmasti sanoa, että Device 6 olisi ainoaa laatuaan. Toivon kuitenkin, ettei se ainakaan jäisi sellaiseksi. Tällaisten uudenlaisten kirjojen mahdollisuudet tuntuvat aika rajattomilta, jos vain löytyy rahoitusta, sillä laadukas applikaatio vaatii todennäköisesti monenlaista osaajaa. Jos applikaation kirjallinen ilmaisu olisi lisäksi hyvän romaanin tasoa, elämys ei välttämättä jäisi kertakäyttöiseksi. Nyt saattaisi olla siis varsinkin kirjailijoiden ja kustantajien aika herätä horroksesta. 

 

Device 6 -traileri

Kate Chopin: Herääminen

Kate Chopin: Herääminen (Faros 2009)

Alkuteos: The Awakening

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1899

Suomentaja: Raija Larvala

Sivumäärä: 200

-

Kate Chopinin Herääminen kuuluu angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuskurssien vakiolukemistoon, vaikka onkin Suomessa jäänyt tuntemattomammaksi klassikoksi. St.Louisissa vuonna 1850 syntynyt Chopin alkoi kirjoittaa jäätyään leskeksi 33-vuotiaana. Pienoisromaaninsa Heräämisen lisäksi hän kirjoitti erityisesti novelleja. Heräämistä ei ymmärretty omana aikanaan. Sen avoin ja suorasukainen kuvaus aviorikoksesta ja naisen seksuaalisuudesta tuomittiin moraalittomana. Chopin nostettiin uudelleen esiin vasta 1970-luvulla naisliikkeen toisen aallon aikana. Vaikka Heräämisen feministisyydestä on monenlaisia tulkintoja, pienoisromaania määritellään usein varhaisen feminismin edustajaksi.

Romaani kertoo New Orleanissa asuvasta Edna Pontellierista, joka on varakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen vaimo ja kahden lapsen äiti. Perheen lomamatkalla Grand Islella Edna ystävystyy nuoreen Robert Lebruniin, ja miehen herättämät tunteet saavat hänet kokemaan oman sisäisen elämänsä uudella tavalla. Kuten romaanin nimikin tuo esiin, Edna herää kuin unesta ja tulee uudella tavalla tietoiseksi omasta yksilöllisestä minuudestaan ympäristön määrittelemien roolien ulkopuolella. Minuuden ymmärtämisen myötä myös hänen oma tahtonsa voimistuu. Monet vaimona ja äitinä olemiseen liittyvät käytöstavat ja seurapiirimaneerit alkavat näyttäytyä Ednalle tarpeettomina ja hän luopuu niistä herättäen levottomuutta ystävissään ja läheisissään. 

Romaanin ristiriitatilanne syntyy Ednan sisäisen elämän ja muun yhteiskunnan välille. Ednalle valkenee, että uskollisuus omalle itselleen ja tunteilleen merkitsee yhteiskunnan asettamien roolien ja sääntöjen rikkomista. Heräämisen mielenkiintoisin sivuhahmo on Mademoiselle Reisz, jota kohtaan Edna tuntee aluksi vastenmielisyyttä, mutta jonka kanssa hän kehittää myöhemmin läheisen ystävyyssuhteen. Mademoiselle Reisz jää romaanissa taustoiltaan ja motiiveiltaan salaperäiseksi hahmoksi, mutta muutamin irrallisin kommentein hän kirjan ainoana henkilöhahmona ilmaisee ymmärtävänsä Ednan sisäistä taistelua. Yhdessä suosikkikohdistani Mademoiselle Reisz vertaa Ednaa yhteiskunnan otteesta vapaaksi pyristelevään häkkilintuun. Metafora on nykyajan kontekstissa jo kulunut, mutta tilanteessa on silti jotain koskettavaa, varsinkin kun se välittyy lukijalle Ednan itsensä kertomana:

”Tunnetko Mademoiselle Reiszin”, nainen kysyi odottamatta.

”Sen pianistin? Tunnen hänet ulkonäöltä. Olen kuullut hänen soittavan.”

”Hän sanoo välillä kummallisia kiusoittelevia asioita, joita ei heti huomaa, mutta joita jää ajattelemaan jälkeenpäin.”

”Esimerkiksi?”

”No, esimerkiksi, kun lähdin tänään hänen luotaan, hän laittoi kätensä ympärilleni ja tunnusteli lapaluitani kokeillakseen, olivatko siipeni vahvat. Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet. ’On surullista nähdä liian heikkojen räpyttelevän takaisin maahan haavoittuneina ja uupuneina’, hän sanoi.”

Vaikka Herääminen kiistatta käsittelee feministisiä teemoja kuten naisen seksuaalisuutta ja identiteetin rakentumista voimakkaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa, en siitä huolimatta kokenut Heräämistä ilmeisen feministisenä teoksena. Vaikka Edna on joutunut ristiriitatilanteeseen muun yhteiskunnan kanssa, en nähnyt hänen taistelevan oman asemansa puolesta. Päinvastoin, yhteiskunnalliset roolit tuntuvat olevan Ednalle täysin yhdentekeviä. Heräämisen keskiössä ei olekaan niinkään yhteiskunta vaan yksilö ja hänen sisäinen elämänsä, Ednan oikeus omiin tunteisiinsa ja niiden yksityisyyteen.  Ednalle aviorikos ei tunnu edustavan missään vaiheessa moraalista valintaa tai edes tekoa, jolla olisi yhteiskunnallinen merkitys. Ainoastaan yhteiskunta tekee hänen valinnoistaan sosiaalisen ja moraalisen kysymyksen. Edna ajautuukin aviorikokseen seuraamalla omia tunteitaan ja halujaan, jotka hän kokee luonnollisina ja henkilökohtaisina. Hänen omasta näkökulmastaan niillä ole mitään yhteyttä hänen rooliinsa vaimona tai siihen suhteeseen, joka hänellä on aviomieheensä.

Aluksi Heräämisen feminististä kärkeä tuntui heikentävän myös se, että Ednan naiseus korostuu ennen kaikkea hänen suhteissaan miehiin. Hän herää kokemaan oman yksilöllisyytensä ja minuutensa juuri niiden tunteiden ja halujen kautta, joita Robert Lebrun hänessä herättää. Ednan rakkaus miestä kohtaan on myös hyvin takertuvaista, hullua ja muusta maailmasta piittaamatonta, kun taas Lebrun itse pyrkii kieltämään omat tunteensa. Siten Ednan voisi nähdä rakkaudessaan ja haluissaan alistetuksi ja riippuvaiseksi. Heräämisen asetelma toikin mieleen romaania kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kirjoitetun Anna Kareninan. Molemmissa romaaneissa juuri nainen häpäisee itsensä muun yhteisön edessä ilmaisemalla avoimesti seksuaalisen halunsa, kun taas miehen halu ilmenee hillitympänä eikä sillä ole yhtä katastrofaalisia vaikutuksia hänen maineeseensa. Ednalle ja Anna Kareninalle on yhteistä myös se, että heidän äidin rakkaudestaan muodostuu heidän vapaustaistelunsa ylitsepääsemätön välikappale. Kuitenkin juuri Ednan herääminen omaan yksilöllisyyteensä tekee Heräämisestä orastavan feminismin varhaisteoksen siinä missä Anna Karenina on vain traaginen tarina. Vaikka Lebrun on Heräämisessä Ednan sisäisen taistelun sytyttäjä ja kohde, Ednan varsinaisessa kehitysprosessissa hän on ainoastaan statistin roolissa, väline, jonka avulla Edna on tullut tietoiseksi omasta itsestään. Toisin kuin Anna Karenina, juuri rakkaudentunnustuksensa kautta Edna samalla myös lunastaa oman vapautensa ja itsenäisyytensä:

Nainen otti miehen kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin kuin ei koskaan aikoisi irrottaa katsettaan. Nainen suuteli miehen otsaa, silmiä, poskia ja huulia.

”Olet ollut hyvin, hyvin hupsu poika ja hukannut aikaasi mahdottomiin unelmiin, kun sanot, että herra Pontellier vapauttaisi minut! En ole enää herra Ponterllier’n omaisuutta, jolle hän voi tehdä jotain, tai olla tekemättä. Minä teen mitä haluan. Jos mieheni sanoisi: ’Tässä Robert, ota hänet ja ole onnellinen; hän on sinun’, nauraisin teille molemmille.”

Heräämisen kerronta ja kieli on sekä analyyttistä että kaunista yhdellä kertaa. Chopin ei haparoi sanoissaan. Hänen ei tarvitse laverrella löytääkseen kauniin, mutta samalla väkevän ilmaisutavan. Analyyttisyys tekee romaanista mielenkiintoisen, mutta tuo siihen kuitenkin kliinisyyttä, joka estää vahvan emotionaalisen lukukokemuksen. Ednan tarinassa on traagisuutta ja haikeutta, mutta se ei ollut minulle musertava tai kyyneleitä kirvoittava. Romaani on myös vahva yksilöllisyyden puolustuspuhe, minkä myötä Edna näyttäytyy esimerkiksi äitinä itsekkään ja piittaamattoman oloisena. Romaanin äitikuva onkin yllättävän moderni ja vielä nykyaikanakin näkökulma, jota ei oteta esiin liian usein. Ednan tuntema vieraus äidin roolia kohtaan alleviivaa romaanin sanomaa siitä, että nainen on muutakin kuin vaimo tai äiti:

Hän oli koko elämänsä ajan tottunut hautomaan mielessään ajatuksia ja tunteita, jotka eivät koskaan tulleet julki. Niistä ei ollut koskaan tullut taistelua. Ne kuuluivat hänelle ja vain hänelle ja hänellä oli niihin oikeus, eivätkä ne koskeneet ketään muuta. Edna oli kerran sanonut Madame Ratignollelle, ettei koskaan uhrautuisi lastensa vuoksi, tai kenenkään vuoksi. Siitä oli seurannut varsin kiihkeä väittely. Naiset eivät näyttäneet ymmärtävän toisiaan tai puhuvan samaa kieltä. Edna yritti lepytellä ja selittää ystävälleen.

”Luopuisin epäolennaisesta, luopuisin rahasta, luopuisin elämästäni lasteni hyväksi, mutta en luopuisi itsestäni. En osaa selittää sitä sen paremmin, alan ymmärtää sitä itsekin vasta nyt. Vasta nyt se alkaa paljastua minulle.”  

Herääminen muissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Morren maailma, Luetut, lukemattomat, Lurun luvut, Eniten minua kiinnostaa tie

Työt ja gradu ovat syöneet lukemis- ja bloggaamisaikaani ja tekevät sitä varmaan tulevaisuudessa entistä enemmän, mutta yritän pitää postaustahdin tasaisen verkkaisena siitä huolimatta. Vuoden 2013 aikana lukemani kirjat löytyvät nyt listattuna omalta sivultaan, johon löytyy linkki heti bannerin alta. Viime vuoden aikana oma hylly on päässyt pursuilemaan lukemattomia kirjoja, joten tänä vuonna luvassa on toivottavasti paljon oman hyllyn aarteita. Vuodenvaihteen kunniaksi suunnittelin Sabinan knallille myös uuden raikkaamman ulkoasun. Toivotan antoisaa ja kirjarikasta vuotta 2014 kaikille blogini lukijoille!

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Kirsti Era

Sivumäärä: 274

-

Venäläiskirjailija Lidia Tšukovskaja (1907-1996) oli Neuvostoliiton tunnetuimpia toisinajattelijoita ja sai kokea Stalinin vainot henkilökohtaisesti joutuessaan pidätetyksi kahteen kertaan neuvostonvastaisesta toiminnasta. Hän oli Anna Ahmatovan hyvä ystävä ja tunsi myös monia muita maineikkaita kirjailijoita ja taiteilijoita. Vajoaminen sisältää kaksi Tšukovskajan pienoisromaania, joissa hän kuvaa Stalinin vainojen aikaansaamaa pelon, vainoharhaisuuden ja kaksinaamaisuuden ilmapiiriä Neuvostoliitossa. Kokoelman nimikkoromaani ”Vajoaminen” on kirjoitettu vuosina 1947-1957 ja ”Sofia Petrovna” 1939-1940. Romaanit julkaistiin kuitenkin lännessä vasta 1960- ja 1970 -luvuilla ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvuilla. 

Tšukovskajan pienoisromaanien tapahtumien keskiössä ovat Stalinin 1930-luvulla alkaneet vainot ja vangittujen omaisten epätietoisuus läheistensä kohtalosta. Romaanit kuvaavat Neuvostoliiton harjoittaman systemaattisen poliittisen terrorin nujertamia yksilöitä ja heidän traumaansa todellisuuden hajoamisesta yhteiskunnan valheellisuuden ja järjettömän toiminnan vaikutuksesta. Pienoisromaanissa ”Vajoaminen” päähenkilö Nina Sergejevna matkustaa kirjailijoiden parantolaan, jossa hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun kirjailijaan Bilibiniin. Heidän välilleen syntyykin ainutlaatuinen ystävyys. Nina Sergejevna ei tiedä edelleenkään, mitä on tapahtunut hänen aviomiehelleen, joka vangittiin kaksitoista vuotta aiemmin, joten Bilibin auttaa häntä hahmottamaan viranomaisten antamien tiedonpalasten alle kätkeytyneen totuuden.

”Vajoaminen” oli upea lukukokemus. Kerronnan kauneus ja ajatusten kirkkaus nostavat tyynesti esiin romaanin henkilöiden pelon ja epätoivon, absurdissa yhteiskunnassa elämisen taakan. Kirjailijoiden elämä parantolassa on verhoutunut näennäiseen huolettomuuteen. Ympäröivä maaseutu kärsii kuitenkin musertavasta köyhyydestä. Leikkisän sanailun taakse kätkeytyvät vainoharhainen pelko ja menneiden kärsimysten traumat. Nina Sergejevna ei pysty sietämään ympäröivän elämän valheellisuutta ja kaksinaamaisuutta. Joka päivä hänen toiveenaan on saavuttaa mielessään ”vajoaminen” pinnan alle, josta hän löytää kirjoittamisen ja sen mukanaan tuoman totuuden.

”Vajoamisessa” kirjallisuudella on aivan erityinen merkityksensä toivon ja totuuden kantajana. Varisinkin runous rinnastuu ilmaisun tapana poliittisen kielen jähmettyneisiin merkityksiin, ideologisesti latautuneiden sanojen yhdistelmiin, jotka toistuvat niin monta kertaa, että ne voidaan pikakirjoituksessa tiivistää lyhenteiksi. Ne ovat tyhjiä ja keinotekoisia ilmauksia, joilla pelotellaan, luodaan epäilyksiä, velvoitetaan ja tuomitaan:

Artikkelin sanat kuitenkin pistelivät aivojani kuin sinne kauan sitten juuttuneet tikut, jotka nyt painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle. ”Aatepahanen”, ”koulukunnantapainen” – olin jo lukenut tuon kaiken. Samoin ”korkeammalle lippu”, tosin silloin se oli ”valppauden lippu”. ”Parantumaton” oli silloin yleensä ”teeskentelijä” tai ”vihollinen” (vakiintuneet pikakirjoitusmerkit ”Ylemmäs bolševistien valppauden lippu” ja ”parantumaton teeskentelijä”). Tuo kammottavasti joka paikassa vilkkuva yhdysviiva ilmauksessa aatteellis-virheellinen – jopa tuo yhdysviiva tulee sieltä. Vakiintuneita merkkejä, jotka kieppuvat tyhjyydessä.

Poliittisilla sanoilla on valtaa, vaikka niillä ei ole todellista sisältöä eikä todellista viittauskohdetta. Runous taas on Nina Sergejevnalle jotain muuta kuin sanoja. Se on totuutta itsessään, pelkkää viittauskohdettaan, todellisuutta, joka ei käänny millekään kielelle:  

Ei mistään muusta kuin käännöksen avuttomuudesta näe niin selvästi, että runo ei muodostu pelkästään tai edes pääasiassa sanoista, ajatuksista, runomitoista ja runokuvista vaan säästä, hermostuneisuudesta, hiljaisuudesta, erosta…

”Vajoamisessa” upeinta on kerronnan hienovarainen eleettömyys. Pahuus, epätoivo ja pelko ovat hiljaa läsnä. Niihin ei kuulu huutoa, verta, äkkinäisiä liikkeitä tai silmille hyppivää traumaa ja kauhua. Ne ovat hiljaisuutta ja hitaita liikkeitä. Ne ovat lamaannus ja mykkä huuto. Kokoelman toinen pienoisromaani ”Sofia Petrovna” on kantaaottavuudessaan osoittelevampi ja ankarampi kuin ”Vajoaminen”. Se kuvaa yhteiskuntakäsityksen ja ideologisen uskon totaalista romahtamista. Sofia Petrovna ja hänen poikansa ovat kommunismin sankareita. Ahkeralla työllään ja ideologisella uskollisuudellaan he ovat raivanneet tiensä arvostettuun asemaan ja sen mukana kasvaa myös Sofia Petrovnan itsetietoinen ylpeys itsestään ja pojastaan. Stalinin vainojen yltyessä pidätykset yhyttävät myös Sofia Petrovnan lähipiirin. Kun pidätettyjen joukossa on viimein hänen poikansa, Sofia Petrovnan maailma alkaa luhistumaan pala palalta. Joka päivä hän hakeutuu muiden läheistensä menettäneiden omaisten kanssa eri virastojen loputtomiin jonoihin saadakseen selville, mistä poika on syytettynä ja mikä on hänen kohtalonsa.

Johtajan rouva mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

 - Kukas teiltä istuu? Mieskö? Ai poika? hän kysyi niin kiihkeää raivoa äänessään, että Sofia Petrovna siirtyi vaistomaisesti lähemmäs Alikia.  – Siispä, kunhan teidän poikanne lähetetään, niin osoittakaa silloin sitkeyttä, ottakaa selville hänen osoitteensa.

-  Minun poikaani ei lähetetä, Sofia Petrovna sanoi anteeksipyytävällä äänellä.  – Asia on niin, että hän on syytön. Hänet vangittiin erehdyksessä.

- Hah-hah-hah! Johtajan rouva purskahti nauruun erotellen huolella tavut. – Hah-hah-hah! Erehdyksessä! Äkkiä hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä.

 - Tiedättekö, kaikkihan täällä ovat erehdyksessä…

Sofia Petrovnalle usko kommunistiseen ideologiaan ja yhteiskuntaan on niin vahva, että sen romahtaminen aiheuttaa käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvan traumaattisen kokemuksen. Hän takertuu niin epätoivoisella vimmalla kuvaansa oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, että hän uskoo poikansa pidätyksen olevan pelkkä kaamea erehdys. Sofia Petrovna vetoaa omiin oikeuksiinsa yksilönä vain huomatakseen, ettei hänen yhteiskunnassaan ole sijaa yksilöille. Erehdyksiä ei ole olemassa, on vain saumattomasti toimiva poliittinen järjestelmä. Omien yksilöllisten oikeuksiensa puolesta taisteleminen onkin itsessään merkki syyllistymisestä ideologian vastaiseen toimintaan. Kuten ”Vajoamisessa” myös ”Sofia Petrovnassa” terrorin vaikutus on lamaannuttava ja mykistävä. Taistelulle ja sinnikkyydelle ei ole sijaa.

”Sofia Petrovna” ei ollut lukukokemuksena aivan niin pitkälle kypsynyt ja kaunis kuin ”Vajoaminen”. Romaanit ovat kuitenkin selkeitä sisarteoksia, joista nousee kirkkaimmin esiin kokemuksen aitous ja omakohtaisuus. Tšukosvskajan kyky rakentaa voimakkaat henkilökohtaiset kokemukset hyvin hienovaraisiksi ja hillityiksi romaaneiksi heikentämättä hitustakaan niiden vaikuttavuutta on ihailtavaa.

Vajoaminen muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Tea with Anna Karenina.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY, 2013)

Alkuteos: Gone Girl

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012

Suomentaja: Terhi Kuusisto

Sivumäärä: 447

-

Olen viime aikoina viettänyt lukuhetkiä mukavuusalueeni ulkopuolella eli rikoskirjallisuuden parissa. Gillian Flynnin trillerin lisäksi yöpöydälläni on keikkunut Anna Janssonin kahdesta ensimmäisestä Maria Wern –dekkarista painettu yhteisnide. En pidä juurikaan rikoskirjallisuudesta, koska se on hyvin leimallisesti viihteellistä, ja useimmiten haen lukemaltani hieman enemmän. Viihteelle on kuitenkin välillä oma paikkansa ja siksi yritän toisinaan pienellä uteliaisuudella lukea kirjoja, jotka ovat keränneet paljon lukijoita. Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut näkyvästi esillä eri kirjablogeissa ja patsastellut myös kirjakauppojen myydyimpien kirjojen listalla.

Kiltti tyttökään ei ole kuitenkaan säästynyt viihdekirjamaisilta maneereilta. Romaanin heikkoutena ovat monet kielelliset kömpelyydet, epäilyttävä arvomaailma ja teennäisen tyylitelty kerrontatapa. Osasin kuitenkin odottaa näitä kaikkia enkä halunnut kirjaa lukiessani takertua niihin liikaa. Tea with Anna Karenina -blogin Noora on ruotinut hyvin Flynnin romaanin ongelmia. Suosittelen lukemaan hänen tekstinsä, jos kaipaa lisää kriittistä näkökulmaa Flynnin bestselleriin. Itse arvioin romaania lähinnä oman lajinsa eli viihteellisen trillerin kontekstissa enkä lähde vertaamaan romaania laadukkaampiin teoksiin.

Kiltti tyttö kertoo valovoimaisesta pariskunnasta Amysta ja Nickistä, joiden suhde on alkuun kuin unelmaa, mutta rupeaa vuosien saatossa oudolla tavalla vinoutumaan. Nickin ja Amyn viides hääpäivä alkaa pahaenteisen omituisissa tunnelmissa ja päättyy Amyn katoamiseen. Nickin ja Amyn kodista löytyvät kamppailun jäljet, mutta Nick vaikuttaa suhtautuvan tilanteeseen yllättävän rauhallisesti. Kun kaiken lisäksi alkaa vähitellen paljastumaan, että Nickillä on jotain salailtavaa, median ja poliisin epäilyt alkavat kohdistua perinteiseen tyyliin aviomieheen. Romaanissa vaihtelevat sekä Nickin että Amyn näkökulmat, minkä ansiosta lukijallakin on pääsy syvälle henkilöhahmojen mieleen ja kokemukseen.

Kiltti tyttö on varsin kelpo viihderomaani. Blogeissa on ylistetty erityisesti sen odottamattomia juonikuvioita ja hyytävää jännittävyyttä. En ole kovin hyvä ounastelemaan etukäteen rikoskirjallisuuden juonenkäänteitä, joten Kiltti tyttö onnistui vetämään matot varsin tehokkaasti minunkin jalkojeni alta. Henkilöhahmoihin on tuotu kiehtovalla tavalla psykologista syvyyttä, kun heidän toimintansa motiiveja haetaan heidän lapsuuden traumoistaan ja persoonallisuudenpiirteistään sekä tavasta käsitellä sosiaalisia odotuksia. Toisaalta samalla Nick ja Amy ovat psykologisilta ominaisuuksiltaan hyvin yksinkertaistettuja ja toimivat usein näihin nähden hieman epärealistisen suoraviivaisesti ja johdonmukaisesti.  

Joskus erityisen suositut populaarikulttuurin ilmiöt saattavat tuoda esiin mielenkiintoisia, leimallisesti tähän aikaan kuuluvia piirteitä yhteiskunnastamme. Koen, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö edustaa uudenlaista älykkäämmän oloista populaarikulttuuria. Perinteisesti viihteelle on ollut keskeistä samaistumisen kokemuksen tuottaminen lukijalle tai katsojalle. Nykyään kirjallisuudessa, televisiossa ja elokuvissa näkyy yhä useimmin läpeensä pahoja tai epämiellyttäviä henkilöhahmoja, joihin ei pysty millään tavalla samaistumaan. Myös Kiltissä tytössä tuotetaan lukijalle kokemus siitä, kuinka hän hakee kirjan henkilöhahmoilta samaistumispintaa turhaan. Lukijalle vilautetaan mahdollisuutta samaistua romaanin henkilöhahmoihin, mutta se mahdollisuus myös riistetään odottamattomalla tavalla. Tällaisen populaarikulttuurin tuottama nautinto onkin pikemminkin älyllistä tarkkailua kuin emotionaalista identifioitumista. Katsojan ei tarvitse olla kokemuksessaan tunteillaan läsnä vaan hän voi tarkkailla henkilöhahmoja ja tarinaa objektiivisesti ja ulkopuolelta. Nick ja Amy ovat näennäisesti hyvin samaistuttavia nykyaikaisen viihdekirjallisuuden henkilöhahmoja. He ovat New Yorkista, korkeasti koulutettuja ja trendikkäitä. Toisaalta he eivät halua olla samanlaisia kuin kaikki muut vaan pyrkivät luomaan elämästään ja parisuhteestaan jotain erityistä. Amy ja Nick muistuttavat itse asiassa hyvin paljon David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin Emmaa ja Dexteriä. Alkutilanteen asettamista odotuksista huolimatta Nick ja Amy osoittautuvat kuitenkin molemmat epämiellyttäviksi henkilöhahmoiksi. Heidän luonteen vikansa ja traumaattiset kokemuksensa saavat heidät tekemään hyvin huonoja valintoja. Itse lukijana päädyin jatkuvasti  hakemaan Amysta ja Nickistä jotain tarttumapintaa huomatakseni vain, ettei sellaista ole eikä ole tarkoituskaan olla.

Eniten ilahduin Kiltin tytön kiehtovalla tavalla vinoutuneesta maailmankuvasta. Omalla kierolla tavallaan Kiltti tyttö on myös absoluuttinen rakkaustarina, kaikkien rakkaustarinoiden todellinen rakkaustarina. Se vie parisuhteen ideaalit, kuten luottamuksen, sitoutumisen ja toisen ihmisen tuntemisen, äärirajoilleen. Se vastaa kysymykseen, milloin voi olla aivan varma, että toinen ihminen on sitoutunut parisuhteeseen täysin ja kokonaan eikä koskaan kaipaa enää mitään muuta. Siinä rakastavaiset todella saavat toisensa kauttaaltaan ja kokonaan, kunnes kuolema heidät erottaa.

Kiltistä tytöstä on pidetty kovasti ainakin näissä blogeissa: Booking it some more, Kirsin kirjanurkka, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Nenä kirjassa, Aamuvirkku yksisarvinen, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjoihin kadonnut, Järjellä ja tunteella, Kirjasfääri, Rakkaudesta kirjoihin ja Sonjan lukuhetket.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

Sivumäärä: 266

-

Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä.

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja on dystoppinen tarina maailmasta, jossa vesi on käynyt vähiin ja sen käyttö on tiukan sotilashallinnon säätelemää. Vesirikoksesta, kuten ylimääräisten vesijohtojen rakentamisesta, rangaistaan ankarasti ja säälittä. Teemestarit edustavat tulevaisuuden yhteiskunnan kunnioittavaa suhdetta veteen. Teen valmistuksesta ja juonnista on muotoutunut pyhä rituaali, jonka vain oppinut teemestari voi suorittaa. Romaanin päähenkilö Noria on teemestareiden sukua ja itsekin pian valmis teemestari. Hän ei ole kuitenkaan valmistautunut ottamaan vastuuta sukunsa raskaasta salaisuudesta, joka saa myös vedenvalvojat kiinnostumaan hänestä ja hänen perheestään.

Itärannan romaanissa on ainutlaatuisen kuulas ja haikea tunnelma. Maailma, jossa vettä riittää kaikille vain niukalti, on lohduton, köyhä ja karu maailma. Silti Itärannan luoma todellisuus ei ole epämiellyttävän raaka tai kyynistyttävä. Pikemminkin se on seesteisen surumielinen. Kuolema ja pelko eivät ole vieraita vaan vanhoja tuttuja. Vesi, joka on meille terveyden ja elinvoiman elementti, merkitsee Itärannan romaanissa kuoleman liittolaista: ”ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä”. Itärannan kuvaama tulevaisuus on hyvin toisenlainen kuin maailma, jossa elämme nyt. Silti se välittyy lukijalle vaivattomasti ja aitona ilman itsetarkoituksellisia esittelyjä tai huomautuksia.

Nykymaailma on romaanin todellisuudessa kaukainen mysteeri, pimeän peitossa, mutta samalla koko ajan läsnä. Romaanin henkilöhahmot eivät tiedä, mitä maailmalle on tarkalleen ottaen tapahtunut, mutta vanhasta ajasta on edelleen jäljellä suuret kasat jätettä ja romua sekä joitain harvoja ja irrallisia historiallisia todisteita. Noriaa askarruttaa, minkälainen maailma ja sen ihmiset olivat ennen. Hän haluaisi ymmärtää heitä ja heidän todellisuuttaan; ehkä oppia, miksi hänen maailmastaan on tullut sellainen kuin se on. Nykytodellisuuden läsnäolo kerronnassa kiinnittää myös lukijan erityisellä tavalla tekstiin. Samalla tavalla kuin Noria kokee menneen maailman vuotavan hänen nykyisyyteensä, Itäranta luo kuvitteellisesta todellisuudesta niin aidon, että se vuotaa omaan nykyisyyteeni. Sen menneen maailman kaipuu saa minut kaipaamaan omaa todellisuuttani, iloitsemaan että se on vielä tässä ja näkemään sen kauneuden ja ainutkertaisuuden. Tällaisena sateisena marraskuun iltana, Teemestarin kirja ei saa minua odottamaan mitään muuta niin paljon kuin lunta:

Pohdin, miltä lumi tuntuu kämmenellä juuri ennen sulamistaan vedeksi, tai miltä jää näyttää talvipäivänä, kun aurinko kuorruttaa maiseman ja piirtää varjoille terävät ääriviivat, mutta niitä tarinoita jouduin etsimään toisista kirjoista. Olin pettynyt korkeaan kirjahyllyyn ja sen sisältöön, joka lupasi niin paljon ja jätti kuitenkin pois kaikkein tärkeimmän. Mitä iloa oli tietää lumikiteen koostumus, jos ei voinut manata iholleen tunnetta sen kylmyydestä ja silmiinsä sen kimallusta?

Teemestarin kirja oli viehättävä ja nautinnollinen lukukokemus, mutta toisaalta ei jättänyt minuun kovin pysyvää jälkeä. Itärannan maailmanrakennustaito on vertaansa vailla, mutta itse tarinalta jäin odottamaan enemmän. Romaani tuntui koko alkupuolensa ajan tiputtelevan erilaisia aihioita varsinaiselle seikkailulle ja draamalle, mutta kun tunnelma lopulta alkoi todella tihentymään, romaani päättyi. Teemestarin kirja tuntui vasta johdatukselta sille suurelle tarinalle maailman kohtalosta ja ihmisten oikeudesta elämään. Toisaalta ehkä Teemestarin kirjan ei ollut tarkoituskaan olla suuri tarina vaan pieni tarina. Ehkä odotukseni dystopian suhteen ovat liiankin ylenpalttiset ja kärsimättömät. Joskus pienempi ja eleettömämpi tarina voi olla parempi.

Alison Bechdel: Fun Home: A Family Tragicomic

Alison Bechdel: Fun Home: A Family Tragicomic (Mariner Books 2006)

Sivumäärä: 232

-

Alison Bechdelin omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa Fun Home on niin paljon hyvää, etten tiedä mistä aloittaa. Pelkään kirjoittaa ylistyssanoja, sillä ne luovat odotuksia ja kaikkein parhaimmat lukukokemukset tulevat odottamatta. Älkää siis antako liikkaa painoarvoa mielipiteelleni, kun sanon, että Bechdelin mestariteos pistää kaikessa älykkyydessään ja moniulotteisuudessaan minut lukijana auttamattomasti polvilleni. Vau! Mikä teos!

Alison Bechdel tuli tunnetuksi ”Dykes to Watch Out For” -sarjakuvastripin tekijänä, mutta hänen varsinainen läpimurtonsa oli 2006 ilmestynyt sarjakuvaromaani Fun Home. Teos on myös suomennettu nimellä Hautuukoti – tragikoominen perheeni (Like, 2009). Fun Home kertoo Alisonin lapsuudesta ja nuoruudesta näennäisen idyllisessä perheessä, jota kuitenkin nakertaa sisältä päin hänen isänsä salattu homoseksuaalisuus. Alison saa tietää äidiltään isänsä seksuaalisesta suuntautumisesta vasta 19-vuotiaana, kun hän paljastaa itse vanhemmilleen olevansa homoseksuaali. Kaksi viikkoa myöhemmin Alisonin isä heittäytyy kuorma-auton alle ja kuolee. Alisonin elämää hallitsee voimakkaasti kaksi eri puolta: se, miltä asiat näyttävät ja miten ne todella ovat. Fun Home on Alisonin yritys tulkita uudestaan lapsuuttaan, yksittäisten tapahtumien ja sattumien merkityksiä uudenlaisen ymmärryksen valossa. Keskeistä on kuitenkin se, että Fun Home on ainoastaan yritys nähdä asioiden todellinen laita. Aktuaaliseen menneisyyteen Alisonilla ei ole pääsyä, joten hänen on itse rakennettava koherentti ja ymmärrystään tyydyttävä tarina omista kasvuvuosistaan. Tulos on äärimmäisen henkilökohtainen ja upea psykologinen tutkielma hänen perheestään ja ennen kaikkea suhteestaan omaan isäänsä.

Fun Home on kiehtova esitys siitä, kuinka ihmisen psyykellä on tapana ilmaista itseään epäsuorasti vertauskuvallisten ja symboleihin verhoutuneiden toimintojen kautta. Ymmärrettyään perheensä tragedian koko mittakaavassaan Alison näkee lapsuutensa erilaisten merkkien verkostona, joka ilmentää perheen salaisuutta tai heijastaa heidän tiedostamatonta reagointiaan vaikeaan tilanteeseen. Alisonin isän tukahdutettu seksuaalinen identiteetti aiheuttaa koko perheeseen jännitteen, joka purkautuu erilaisina sijaistoimintoina ja neurooseina. Alisonin isän pakkomielteenä on perheen viktoriaaninen talo, joka on pienintäkin piirtoaan myöten täydellinen vikoriaanisen ajan ilmentymä. Alisonin perhe konkreettisesti elää heidän isänsä tukahdutetun seksuaalisuuden turhautumisen ja siitä aiheutuvan pakkomielteisen hallinnantarpeen ympäröimänä. Alison itse oppii halveksimaan kotinsa koristeita ja krumeluuria:

I developed a contempt for useless ornament. What function was served by the scrolls, tassels and bric-a-brac that infested our house? If anything, they obscured function. They were embellishments in the worst sense. They were lies.

Alisonin koti symboloi loppuun asti hiotulla ulkomuodollaan ja koristeellisuudellaan perheen idyllistä julkisivua, jonka takana on kuitenkin turhautumien ja jännitteiden kyllästämä perhearki. Alison on jo lapsena jollain tavalla tietoinen siitä, etteivät asiat ole todellisuudessa välttämättä sitä, miltä ne näyttävät. Arjen rinnalla kulkee jatkuvasti jokin näkymätön totuus, josta hän ei ole päässyt selville. Kasvaessaan Alison alkaa itsekin kehittämään neuroottisia tapoja, jotka ilmentävät hänen epäilystään todellisuuden luonteesta. Hän merkitsee päiväkirjansa lauseiden eteen pienellä fontilla ”I think” -fraaseja, jotka ilmaisevat hänen epävarmuuttaan siitä, ovatko hänen elämänsä tapahtumat todella tapahtuneet.

Alison Bechdel: Fun Home

Teini-iän seksuaalisen heräämisen aikaan Alison puolestaan oppii itsekin vanhempiensa tavoin vaikenemaan ja kieltämään todellisuuden osia. Hänen päiväkirjamerkintänsä eivät enää pyri raportoimaan todellisuutta tunnollisen tarkasti vaan jättävät siihen aukkoja tai irrallisia ja verhottuja merkityksiä.

Fun Homen älykkyys tulee esiin sen moninaisissa merkityksen tasoissa. Alisonin isän tukahdutettu seksuaalisuus ja kuolema ovat saaneet aikaan trauman, jota purkamalla Alison yrittää ymmärtää elämäänsä syvemmällä psykologisella tasolla. Kahden kirjallisuudenopettajan jälkeläisenä kirjallisuudella ja narratiivisuudella on keskeinen asema Alisonin ymmärtämisen prosessissa. Hänen elämänsä peilautuu jatkuvasti erilaisiin kirjallisuuden klassikoihin, jotka hän joko itse mainitsee suoraan tai jotka vilahtelevat hienovaraisemmin sarjakuvan ruuduissa, yleensä hänen isänsä käsissä. Yritin tehdä listaa kaikista sarjakuvaromaanissa viitatuista teoksista: sain tulokseksi viisikymmentä. Tärkeimpinä samaistumisen kohteina Alisonin ja hänen isänsä elämässä ovat muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Albert Camus’n ja Colette’n teokset. Eräs sarjakuvaromaanin kohta, joka sijoittuu ajallisesti heti Alisonin isän hautajaisten jälkeen ja jossa Alisonin äiti lukee otteen Wallace Stevensin runosta Sunday Morning, tuo väkevällä tavalla esiin, kuinka Alison luo elämäänsä kirjallisuuden kautta erilaisia teemoja, jotka monimerkityksellisyydessään kiteyttävät hänen perheensä kokemuksen. Stevensin runo yhdistää ristiinnaulitsemisen kaamean katastrofaalisuuden idylliseen miljöön kuvaukseen:

Complacencies of the peignoir, and late / coffee and oranges in a sunny chair / and the green freedom of a cockatoo / upon a rug mingle to dissipate / the holy hush of ancient sacrifice. / She dreams a little, and she feels the dark / encroachment of that old catastrophe, / as a calm darkens among water-lights.

Runo on Alisonin katolilaisen äidin suosikkeja. Alisonin mukaan se heijastaa hänen äitinsä viehtymystä uhrautumiseen, mutta samalla kiteyttää heidän perheensä suhtautumisen heidän isänsä itsemurhaan:

Perhaps she also liked the poem because its juxtaposition of catastrophe with plush domestic interior is life with my father in a nutshell. Dad’s death was not a new catastrophe but an old one that had been unfolding very slowly for a long time.

Kirjallisuusviittaukset problematisoivat myös omaelämäkerran totuudenmukaisuutta. Lukuisat, muka sattuman kautta rakentuneet yhtymäkohdat Alisonin elämäntilanteen ja hänen tai hänen isänsä parhaillaan lukeman kirjallisuuden kanssa kielivät Alisonin halusta muistaa hieman väärin, yhdistää eri ajassa tapahtuneita asioita, koska ne sopivat yhteen ja luovat esteettisemmän ja ymmärrettävän tarinan. Alisonin hillitön avoimuus neuroottisesta perheestään yhdistettynä hänen epäluotettavuuteensa kertojana saa lukijan myös näkemään psykologisoinnin ja elämän kerronnallistamisen tarpeen ironisessa valossa. Kun menneisyyttä kaivamalla kaivaa, mikä tahansa perhe näyttää vinksahtaneelta. Fun Homessa on asioiden karuuden ohella hämmentävää elämänmakuisuutta ja onnea, jolla on monesti hilpeän ironinen pohjavire. Teoksen nimi on muun muassa tällainen ironinen kommentti sille, että kaikesta synkkyydestä huolimatta, Alisonin perhe on myös elänyt ja ollut ainakin hetkittäin onnellinen. Opettajuuden ohella Alisonin isä pitää yllä perheensä hautausurakointi-yritystä eli Funeral Homea, joka perheen sisäisessä keskustelussa vääntäytyy ironiseen muotoon Fun Home.  

Vaikka Alison pyrkiikin koherentin ja esteettisen elämäntarinan rakentamiseen, tapahtumat eivät etene sarjakuvaromaanissa perinteisellä tavalla kronologisesti ja tarinan kaarta hyväksi käyttäen yksittäisistä lapsuuden sattumuksista isän itsemurhaan sekä lopulliseen ymmärrykseen ja anteeksiantoon. Fun Homen rakenne ei noudata kronologista järjestystä vaan muistin ja  mielen järjestystä. Sitä järjestystä, missä mieli käsittelee menneisyyttä poukkoillen hetkestä toiseen ja nähden yhtymäkohtia eri asioiden välillä. Alisonin tapa käsitellä elämää ei ole horisontaalinen, hetkestä toiseen etenevä vaan vertikaalinen, yksittäisiä merkityksiä toisiinsa linkittävä. Kronologiattomuus ei kuitenkaan tarkoita sekavuutta. Fun Home on nautinnollisen tasapainoinen kokonaisuus ja kuljettaa lukijan vaivattomasti upeaan loppukaneettiinsa.    

Fun Homen ovat lukeneet myös Kirsi, Salla, Minna ja Linnea