John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä. (Teos 2010)

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1895 julkaistussa H. Buxton Formanin toimittamassa Keatsin koottujen kirjeiden laitoksessa (214 kirjettä, joista julkaistu tässä suomennettuna 99).

Suomentaja: Kaisa Sivenius

Sivumäärä: 281

-

Vaikka Englannin 1800-luvun merkittävimpiin runoilijoihin lukeutuvan John Keatsin kohtalo oli lohduton, hänen 99 viimeistä kirjettään rakentavat kuvan miehestä, joka osasi myös hämmästyttävällä tavalla nauttia elämän kauneudesta ja rakkaudesta kaikista vaikeuksistaan huolimatta. Yön kirkas tähti sisältää Keatsin lähettämät kirjeet kesäkuusta 1819 marraskuuhun 1820. Keats kuoli pian viimeisen kirjeensä jälkeen tuberkuloosiin helmikuussa 1821. Hänen kirjeidensä vastaanottajina on hänen perheenjäseniään ja ystäviään, joista tärkeimpinä korostuvat erityisesti rakastettu ja kihlattu Fanny Brawne, Amerikkaan perheineen muuttanut veli George Keats, sisar Fanny Keats sekä läheinen ystävä Charles Brown.

Keatsin kirjeet osoittavat, että hän kamppaili paljon terveytensä kanssa jo ennen lopullista kuolemaan johtavaa sairastumistaan vuonna 1820. Keatsin kirjeet ovat myös upeita oman aikansa ajattelutapojen kuvia ja esimerkiksi käsitykset sairauksista ja parannusmenetelmistä ovat nykynäkökulmasta mielenkiintoisia. Kun tietää Keatsin lopullisen kohtalon, tuntuukin julmalta ja kohtuuttomalta, että häntä esimerkiksi kiellettiin tapaamasta rakastettuaan Fanny Brawnea, koska hänen tuli terveytensä vuoksi välttää voimakkaita tunteita ja kiihtymystä. Terveytensä lisäksi Keats kamppaili paljon myös toimeentulonsa kanssa. Keats oli opiskellut aiemmin lääketiedettä, mutta runous vei hänet pian täysin mennessään. Varsinkin ystävilleen osoitetuissa kirjeissään Keats pohtii paljon uravaihtoehtojaan ja julkaisemiensa teosten menestysmahdollisuuksia. Hän myös kirjoittaa murhenäytelmän ystävänsä Charles Brownin kanssa lisätulojen toivossa, mutta projekti epäonnistuu. Sydäntä särkevää Keatsin kirjeissä onkin juuri hänen tietoisuutensa lähestyvästä kuolemastaan ja murheensa siitä, ettei hän ehtinyt luoda menestyksekkäämpää kirjallista uraa:

”Jos nyt kuolen”, olen sanonut itselleni, ”en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta – en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani – mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi.”

Kirjeissään Keats henkilöityy minulle aivan uudella tavalla. Paitsi että hänen sanansa heijastelevat hyvin lahjakkaan nuoren miehen ajatuksia, ne myös tuovat esiin hänen inhimillisyyttään, joka nykynäkökulmassa kätkeytyy jonnekin kauas suurmiehen maineen taakse. Keats ei itse koskaan saanut tuntea  tai tietää sitä miestä, jonka me nykyään koemme Keatsin olevan. Edellä esitetyssä otteessa kiteytyy tuskallisella tavalla, kuinka upea kirjailija hän oli ja samalla se, kuinka kauhistuttavan tietämätön hän siitä oli. 

Keatsin kirjeet ovat kaunokirjallisia taidonnäytteitä jo itsessään. Arkisissakin asioissa kuten sään tai Keatsin terveydentilan kuvauksissa nousee päällimmäisenä esiin Keatsin älykäs huumorintaju ja kyky nähdä kauneutta siinä, mikä useimmille on vain tavanomaista. Keats tekee hauskoja havaintoja ystävistään ja sosiaalisen kanssakäymisen tilanteista. Kirjeiden henkilökohtainen sävy avaa lukijalle myös sitä, minkälainen Keats oli persoonana. Hänen sanailunsa on valloittavaa, mutta näennäisen huolettomien sanojen taakse tuntuu välillä kätkeytyvän myös katkeruutta ja murhetta. On mielenkiintoista pohtia, minkälaisia tunteita ja ajatuksia Keatsin kulloistenkin sanojen taustalla todella on. Keats tuntuu esimerkiksi olevan jo hyvin varhain jokseenkin tietoinen lähestyvästä kuolemastaan, vaikka samalla puhuu myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja tervehtymisestä. Kertooko hänen häilymisensä elämän ja kuoleman välillä tilanteen kohtaamisen vaikeudesta vai säästeleekö Keats rakkaita ystäviään totuudelta? Vaikka runoilija tuntuu terveydentilaltaan herkältä sielulta, hänen kirjeensä kertovat myös hämmästyttävästä vahvuudesta kohdata kuolema ja menetys. Fanny Brawnelle osoitetussa kirjeessään hän esimerkiksi lyö sujuvasti leikiksi sen, ettei hän terveydentilansa takia pysty toteuttamaan rakastuneen miehen spontaaneja vierailuja ja hullutuksia:

Kuvittelen miltä näytät juuri nyt uudessa mustassa leningissäsi, josta pidän niin paljon; jos olisin vähemmän itsekäs ja minulla olisi enemmän puhtia, juoksisin talollesi ja yllättäisin sinut kolkuttamalla ovellesi. Taidan olla liian varovainen kuolemaa tekeväksi rakastajaksi. On kuitenkin iso ero siinä, että lähtee liikkeelle kuin Romeo veri kuumana suonissa, ja siinä, että luikahtaa ovesta vapisevana kuin sammakko pakkassäällä.

Kauneinta ja traagisinta Yön kirkkaassa tähdessä ovat juuri Keatsin kirjeet rakastetulleen Fanny Brawnelle. Rakastavaiset tapasivat toisensa marraskuussa 1818 ja kihlautuivat salaa. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin. Avioliiton esteenä oli Keatsin varattomuus. Jälkipolvien suureksi menetykseksi Fanny Brawnen omat kirjeet Keatsille tuhottiin Keatsin kuolema jälkeen. Kirjeissään Keats kutsuu Fannya toisinaan nimellä ”yön kirkas tähti” eli ”bright star”. Hän on kirjoittanut myös samannimisen runon. Keatsin Fanny Brawnelle osoitetut kirjeet ovat runollisia ja paatoksellisia. Keatsin kiintymys Fannyyn ylittää ainakin sanojen tasolla tavanomaisimman romanttisen rakkauden. Fannyn vaikutus Keatsiin muistuttaakin pikemminkin hulluutta tai uskonnollista hurmosta. Fanny saa lempeässä ja nöyrässä Keatsissa esiin myös hänen epämiellyttävämmät puolensa. Keatsin sairauden edetessä ja hänen ollessa yhä enemmän erossa Fannysta, Keatsin kirjeet Fannylle muuttuvatkin yllättäen mustasukkaisen vihan värittämiksi vuodatuksiksi.

Keatsin tunteissa Fannyyn sekoittuu mielenkiintoisella tavalla myös kuoleman ajatukset. Keats esimerkiksi yhdistää mielessään hänen ja Fannyn rakkauden täyttymyksen omaan kuolemaansa:

Minulla on kaksi ylellisyyttä, joita pohtia kävelyretkieni aikana: sinun ihanuutesi ja kuolemani hetki. Kunpa saisin omistaa molemmat samalla minuutilla. Vihaan maailmaa: se piiskaa oman tahtoni siipiä, ja haluaisin juoda huuliltasi suloista myrkkyä, joka lähettäisi minut täältä pois. Keneltäkään toiselta en sitä huolisi.  

Keatsin ja Fannyn rakkauden täyttymys suudelmalla merkitsee Keatsille samalla kuolemaa; myrkkyä, joka lopettaa maallisen elämän. Keatsin rakkaudessa Fannyyn on jotain maallisen ylittävää, joka saakin todellisen täyttymyksensä vasta kuolemassa; kun maallinen vaihtuu ikuisuudeksi. Musertavaa onkin se, että kun Keatsin todellinen kuoleman hetki lähestyy, käykin juuri päinvastoin: hän kokee suurta kauhua Fannyn menettämisestä. Vaikka Keatsin ja Fannyn suhde jäi melko lyhytaikaiseksi ja julkistamattomaksi, juuri Keatsin viimeisten hetkiensä aikana kokema menetyksen pelko sekä Fannyn elämänvaiheet Keatsin kuoleman jälkeen kielivät jopa vakuuttavammin heidän rakkautensa totuudellisuudesta kuin Keatsin paatokselliset rakkaudentunnustukset. Keatsin kuoleman jälkeen Fanny Brawne löysi läheisen ystävän Keatsin sisaresta ja kaimastaan, joka ainoana toisena ihmisenä pystyi jakamaan hänen surunsa. Fannyn lopulta avioituessa Keatsin kuolemasta oli kulunut jo 12 vuotta.