tiistai 10. kesäkuuta 2014

Viktor Pelevin: Omon ra


Viktor Pelevin: Omon ra (Tammi 2002)
Alkuteos: Омон Ра, 1992
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Sivumäärä: 177
-

Viktor Pelevin on Venäjän tunnetuimpia nykykirjailijoita. Pelevinin tuotannolle ominaisia ovat postmoderni tyyli sekä populaarikulttuurin ja esoteerisen filosofian vaikutteet. Omon ra on hänen esikoisromaaninsa. Suomeksi häneltä on julkaistu sen lisäksi neljä myöhempää teosta. Olen usein harkinnut venäläiseen nykykirjallisuuteen perehtymistä, mutta en oikein koskaan ole tiennyt, mistä aloittaa. Omon ra päätyikin sitten onnekkaasti käsiini lukupiirimme kautta.



Omon ra on satiirinen kuvaus neuvostoliittolaisesta yhteiskunnasta. Sen terävin kärki kohdistuu Neuvostoliiton propagandistiseen toiminta-ajatukseen: Tärkeintä ei ole se, miten asiat todella ovat vaan miltä ne näyttävät ja miten ihmiset uskovat niiden olevan. Valheista tulee totta tai ne on ainakin teeskenneltävä todeksi. Koko kansa elää yhteisesti kuvitellussa todellisuudessa. Toisaalta romaanin satiirisuus ei ole aivan yksiselitteistä ja kokonaisuutta ajatellen se saattaakin sivaltaa pelkkää ilmaa. Yksi romanin loppuajatus tai tulkinta nimittäin voisi olla, ettei yhteiskunnan totuudellisuudella tai valheellisuudella ole merkitystä, sillä tärkeintä ja todellisinta on yksilön sisäinen kokemus, josta löytyy lopulta koko maailmankaikkeus. Ajatus muisuttaa kreikkalaisen filosofian ajatusta makrokosmoksesta mikrokosmoksessa. Pelevin tuntuukin kumartelevan moniin suuntiin yhdistäessään muun muassa kreikkalaisen filosofian ja egyptiläisen mytologian ajatuksia Neuvostoliiton absurdiin ilmapiiriin.

Pelevinin romaani kertoo Omonista, joka on pikkupojasta asti haaveillut ryhtyvänsä kosmonautiksi. Hän jakaa unelmansa parhaan ystävänsä Mitjokin kanssa ja molemmissa pojissa on alusta lähtien jonkinlaista tyyntä määrätietoisuutta ja varmuutta tavoitteidensa saavuttamisesta. Kuin kohtalon saattelemana - sillä asiat tuntuvat sujuvan hieman liiankin helposti - pojat pääsevät lentokouluun ja sieltä lopulta Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Odottamatonta on kuitenkin se, että saavuttaakseen unelmansa Omonilla on edessä kallis uhraus, jolle hän alistuu lopulta nöyrästi, sillä mitäpä muutakaan koko elämänsä tähtiin tuijottanut poika voi tehdä.

Omon ran todellisuus on satiirille ominaisesti karnevalistinen. Romaanissa on aistittavissa venäläisten omintakeista kummallista huumoria, josta länsimainen ei välttämättä saa kovin helposti kiinni, jos ei ole ollut hyvin lähellä venäläistä kulttuuria. Omon ran maailma on kuin hieman vääristynyt peilikuva, todellisuuden kummallinen toisinto, jossa kosmiset ja myyttiset elementit tulevat todeksi ja symbolinen ja vertaukuvallinen konkreettiseksi. Selkeänä esikuvana kirjalle on ollut Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1966-1967). Hyvä esimerkki romaanin todellisuuden toimintalogiikasta ovat kuvaukset neuvostolentäjien katkaistuista jaloista. Niiden merkitys on selkeästi vertauskuvallinen, mutta samalla ne kuvataan hyvin todellisiksi. Tarinassa vilahtelevat välillä makaaberit kuvaukset verta tihkuvista tyngistä ja jalattomista sotilaista tanssimassa Kalinkaa. Koin itse, että lentäjien katkaistut jalat olisivat symboli romaanissa mainitulle ”neuvostoihmiselle”, joka ei ole yksilö lainkaan vaan jonka identiteetti määräytyy ainoastaan sen kautta, mikä on hänen roolinsa yhteisössä. Lentäjät eivät ole muuta kuin lentäjiä. He eivät tarvite jalkoja, sillä heillä on siivet.

Romaanin kulttuurisidonnaisuudesta kertoo se, että länsimaisena lukijana en voi kuitenkaan olla täysin varma, miten lentosotilaiden katkaistut jalat olisi tulkittava. Voin tehdä valistuneita arvauksia, mutta takaraivoon jää epäilevä tunne siitä, etten tavoita ihan kaikkea. Olen auttamattomasti ulkopuolella. Kaikesi onneksi kirjan lopussa on joitain suomentajan selvityksiä romaanissa esiintyvien nimien ja tapahtumien historiallisista ja myyttisistä kytköksistä. Sieltä saan selville, että lentäjien katkaistut jalat vertautuvat myös neuvostosankari Aleksei Marasejeviin, jonka lentokone putosi toisen maailmansodan aikana maahan ja joka ryömi 18 vuorokautta kohti omia joukkojaan. Vain vuotta myöhemmin Marasejev lähti uudestaan rintamalle, vaikka häen molemmat jalkansa amputoitiin.

Perimmiltäni olen tietenkin inhonnut valtiota, joka epämääräisen uhkaavilla vaatimuksillaan on pannut kaikki tilapäisiin tarkoituksiin kasatut ihmisryhmät uutterasti apinoimaan kaikkein häpeämättömintä jäsentään, mutta koska olen käsittänyt, ettei vapauden saavuttaminen ole maan päällä mahdollista, olen hengessäni pyrkinyt korkeuksiin. Valittuani tieni sen vaatimukset eivät enää ole ristiriidassa omantuntoni kanssa, sillä omatuntoni on kutsunut minut avaruuteen, eivätkä sitä ole juuri kiinnostaneet maanpäälliset asiat.

Omon rassa on myös keskeisinä temaattisina tekijöinä voimakas kohtalonusko ja sitä kautta toiminnan kosmiset ja myyttiset ulottuvuudet. Romaani kuvittaa neuvostomytologiaa, johon kuuluu usko siitä, että Neuvostoliitto on todellinen ja totaalinen voittaja muihin kansallisvaltioihin nähden. Toisin sanoen Neuvostoliitto on keskeinen osa suurempaa kosmista suunnitelmaa. Omon ra on ilmestynyt poliittisesti mielenkiintoisella hetkellä. Vuonna 1992 Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vain tovi. Romaanissa on toki nähtävissä ilkikurista kritiikkiä juuri murtunutta järjestelmää kohtaan, mutta toisaalta samanaikaisesti sillä on alakuloinen pohjavireensä. Avaruudesta käsin Neuvostoliittokin on vain yksi ihmskunnan surkea yritys unohtaa todellinen paikkansa maailmankaikkeudessa.

Myös Omonin tarinaa leimaa vahva usko siitä, että hänen kohtalonsa on määrätty jo silloin, kun hän pienenä poikana ymmärsi haluavansa kosmonautiksi. Omonin kohtalonuskon taustalla on kuitenkin kokemus niin yksilön ja minuuden kuin kokonaisen Neuvostokansankin mitättömyydestä maailmankaikkeuden edessä. Ihminen on väistämättömästi osa maailmankaikkeuden suurta järjestelmää, joka kulkee determinisesti kohti kohtaloaan. Avaruudessa kaikki aika tiivistyy yhteen pisteeseen, kaikki hetket ovat läsnä, sillä tarina on jo kirjoittettu valmiiksi:

- - eikä tähdistä siis tiedetty oikeastaan mitään paitsi se, että niiden elämä oli pelottavaa ja järjetötä, sillä kaikki niiden liikkeet avaruudessa olivat ikuisiksi ajoiksi ennaltamäärättyjä ja riipuvaisia mekaanisista laeista, jotka eivät jättäneet pienintäkään satunnaisen kohaamisen toivoa. Mutta niinhän me ihmisetkin, ajattelin, muka kohtaamme, nauraa hohotamme, läiskimme toisiamme hartioihin ja eroamme taas, mutta jossain erityisessä ulottuvuudessa, johon tietoisuutemme silloin tällöin säikähtyneenä kurkistaa, mekin leijumme liikkumatta tyhjyydessä, jossa ei ole ylä- eikä alapuolta, eilistä eikä huomista, ei toivoa lähestyä toisiamme tai mitenkään muuttaa kohtaloamme; - -

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Nyt yht'äkkiä haluankin lukea venäläistä nykysatiiria.

    Pelevinilta olen lukenut vain Generation P:n. En muista siitä paljoakaan: viinaa, sieniä ja sekavaa ammuskelua. Jälkeenpäin ymmärrän, että se oli satiiri Jeltsinin ajasta. Ehkäpä sekin pitäisi lukea uudestaan nyt, kun on kärsivällisyyttä ja DeLilloa pohjiksi. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäläinen satiiri on kyllä aivan omaa luokkaansa, hieman kummallista, sanoisin. Ja tosiaan tuon kontekstin ja yhteiskunnallisen tilanteen hahmottaminen tekstin taustalta on varmasti välttämätöntä, jotta kirja olisi millään tavalla mielekäs. Se tekee venäläisestä satiirista myös haastavaa, sillä usein venäläinen yhteiskunta ja kulttuuri ei ole yhtä tuttua kuin esimerkiksi eurooppalaisten ja amerikkalaisten vastaavat. Mikä suomalaisesta näkökulmasta on sinällään aika hullua, koska kyse on sentään naapurimaasta.

      Poista
  2. Hieno, monipuolinen ja täyteläinen kirjoitus. Kiitos tästä.

    En muistaakseni ole lukenut Peleviä, mutta mieleeni tulee eräs toinen postmodernismia ja satiiria sekoittava venäläiskirjailija, mutta en nyt millään saa hänen nimeään päähänsä. Joka tapauksessa häntä lukiessani oli juuri tuo sama ongelma, että ei-venäläisenä ei kaikkea tosiaankaan ymmärrä, voi vaan aavistella. Toki sekin on nautinnollista jo sinällään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavasta kommentista!

      Niin, kyllähän tuo venäläisen nykykirjallisuuden vieraus tekee siitä myös nautittavan kummallista. Muistan Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teosta lukiessani olevani täynnä ihmetystä, vaikka en tajunnutkaan juuri mitään. Sitä tuntee olevansa jonkin hyvin älykkään ja laadukkaan äärellä, vaikka sitä ei ihan järjellä tajua. :) Pelevin ei ehkä ole ihan niin upeaa kuin Bulgakov, mutta samanlaista tunnelmaa tässäkin teoksessa vilahteli.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.