Berliini-vinkit, osa 1: Berliinin elokuvajuhlat

Olen huomannut kanssabloggaajissani innokkaiden matkustelijoiden vikaa, joten päätin jakaa tänne omat kokemukseni kaupungista, joka kaikesta skeptisyydestäni huolimatta on hypetyksensä ja trendikkään maineensa ansainnut. Berliini on yllättävä, kiinnostava, jopa kummallinen matkakohde. Kummallinen oli myös matkustamisemme ajankohta. Heti Tegelin lentokentältä taksiin noustessamme taksikuskimme ihmetteli, mikä saa meidät matkustamaan talvisen kylmään ja kosteaan Berliiniin, kun kaupungista saisi parhaimmat puolet esiin kesällä. ”Well, we are here for the movies”, oli mieheni vastaus, joka sai taksikuskimme naurahtamaan.

Välillä blogissani on saattanut kirjojen lisäksi vilahtaa mainintoja myös elämääni mullistaneista elokuvista. Paitsi että olen innokas lukija, olen myös suuri elokuvien ystävä. Elokuvat ovat kuitenkin ennen kaikkea mieheni erikoisalaa ja matkustimme helmikuussa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi jo toistamiseen Berliiniin nauttimaan Euroopan merkittävimpiin elokuvafestivaaleihin lukeutuvasta Berlinalesta. Berlinale kestää noin puolitoista viikkoa ja ajoittuu helmikuun alkuun. Tänä vuonna se järjestettiin 6.-16.2. Helmikuu ei ole kuitenkaan mikään erityinen sesonkiaika Berliinissä. Elokuvajuhlat eivät tunnu vetävän kaupunkiin erityisen paljon muita kävijöitä kuin alan ammattilaisia. Helmikuinen Berliini ei säänsä puolesta olekaan mikään unelmakohde. Pahimmillaan kaupunki on kostea ja loskainen ja sen kylmyys on aivan omaa luokkaansa. Kääntöpuoli on kuitenkin se, että lentojen ja hotellien hinnat ovat tähän aikaan vuodesta matalia ja jos Berliini-oppaassasi todetaan, että trendiravintolaan ei pääse ilman pöytävarausta, sääntö ei välttämättä päde helmikuisessa Berliinissä. Ennen kaikkea kuitenkin jos olet hyvien elokuvien ystävä, Berlinale on itsessään tarpeeksi hyvä syy matkustaa Berliiniin. Tässä Berliini-bloggauksieni ensimmäisessä osassa pureudun tarkemmin juuri Berliinin elokuvajuhliin ja toisessa osassa käsittelen muita Berliini-kokemuksiani.  

Karkeasti arvioituna Euroopan merkittävimmät elokuvajuhlat järjestetään Venetsiassa, Cannesissa ja Berliinissä. Tavallisen ihmisen näkökulmasta Berlinale on ainutlaatuinen festivaali, sillä sen näytöksiin on mahdollista päästä, vaikka et olisikaan elokuvantekijä tai maasi merkittävin elokuvakriitikko. Toisin sanoen Cannesin ja Venetsian elokuvajuhlille ei tavallisella ihmisellä ole juuri asiaa. Berlinaleen olet kuitenkin lämpimästi tervetullut ja vielä ihan kohtuullisin hinnoin. Berlinalen tunnelman tekee ainutlaatuiseksi juuri se, että samassa näytöksessä istuvat niin elokuvan ammattilaiset, kriitikot kuin harrastelijatkin. Jos tuuri käy (ja se saattaa käydä yllättävänkin usein), elokuvan tekijät ovat itse paikan päällä ja tulevat näytöksen jälkeen kertomaan elokuva teosta ja vastailemaan yleisön kysymyksiin.

Vaikka Berlinale siis onkin pääasiassa yleisöystävällinen elokuvafestivaali, siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, näytösten lippujen hankkiminen vaatii hieman vaivannäköä. Salit myydään melko tehokkaasti täyteen, joten aina kannattaa varautua siihen, että se kiinnostavin elokuva saattaa mennä sivu suun, sillä mitä todennäköisimmin se kiinnostaa myös kaikkia muita. Turhautumisen välttämiseksi, oma neuvoni onkin, että kannattaa omaksua tietynlainen ”go with the flow” -asenne. Kiinnostavimpien elokuvien lippujen saatavuutta kannattaa aina kokeilla, mutta ei liian suurin odotuksin. Ja ennen kaikkea: Mene sinne, minne pääset. Englanninkieliset tuotannot tunnettuine näyttelijöineen ovat Berlinalessa suosituimpia ja saattavat herättää kiinnostusta, koska ohjaajalta ja näyttelijöiltä osaa valmiiksi odottaa jotain. Nämä elokuvat ovat kuitenkin sellaisia, jotka saattavat mahdollisesti ajautua joku päivä Suomeenkin teatterilevitykseen tai suoraan kauppoihin. Berlinalessa on kuitenkin mahdollista nähdä myös mitä erikoisimpia, upeimpia, mielenkiintoisimpia tai kummallisimpia ei-englanninkielisiä elokuvia ympäri maailmaa ja mitä todennäköisemmin sinulla ei ikinä tule mahdollisuutta nähdä niitä enää missään muualla. Kannattaa siis ennakkoluulottomasti ostaa liput siihen etiopialaiseen elokuvaan, jonka näytöksessä on vielä tilaa, sillä saatat yllättyä. Berlinaleen valitut elokuvat eivät ole aina takuuhyviä, mutta niissä on aina jotain mielenkiintoista, ajankohtaista tai erikoista, joka on saanut elokuvajuhlan järjestäjät valitsemaan sen ohjelmistoonsa.

Berlinalen ohjelmisto on jaettu erilaisiin sarjoihin, joilla on kaikilla vuosittain omat teemansa. Kahden Berlinale-käynnin perusteella suosittelen itse erityisesti kilpasarjaa, Panoramaa sekä Berlinale Specialia. Pääasiassa elokuvajuhlilla näytettävät elokuvat ovat uunituoreita eli Berlinalessa ensiesityksensä saavia elokuvia. Retrospective -ja Berlinale Special -sarjoihin lukeutuu kuitenkin myös vanhoja klassikoita. Kilpasarja on Berlinalessa kaikkein suosituin ja sen näytöksiin lippuja on ehkä kaikkein vaikeinta hankkia, ei kuitenkaan mahdotonta. Panorama-sarjaan lukeutuu lukuisa määrä ympäri maailmaa kerättyjä mielenkiintoisia elokuvia, joita yhdistää löyhästi joka vuosi jokin tietty teema. Koska Panorama-näytöksiä on melko runsaasti, niihin lippujen hankkiminen on helpompaa kuin esimerkiksi kilpasarjan elokuviin. Toisin kuin Saksassa yleensä, Berlinale-elokuvia ei tietenkään ole dubattu saksaksi. Jos elokuva on englanninkielinen, se on korkeintaan tekstitetty saksaksi. Ei-englanninkieliset elokuvat ovat puolestaan tekstitetty aina englanniksi.

Berlinalen lipunmyyntisysteemi on sekava ja hämmentävä. Tänä vuonna lippuja sai ostaa neljästä eri paikasta riippuen lipunostopäivästä: verkosta, Berlinalen virallisilta lipunmyyntipisteiltä, Berliinin yleisistä lippupisteistä sekä itse näytöspaikalta. Näytöksiä pidetään lukuisissa eri teatterisaleissa, jotka sijoittuvat ympäri kaupunkia. Innokkaalla festivaalikävijällä on siis edessä paljon matkustamista julkisella liikenteellä. Toisaalta samalla pääsee tehokkaasti vierailemaan Berliinin eri kolkissa. Pääasiassa kunkin näytöksen liput tulevat myyntiin kolme päivää ennen näytöstä. Jotta tilanne ei olisi kuitenkaan liian yksinkertainen, kilpasarjan liput tulevat myyntiin jo neljä päivää ennen näytöstä. Verkossa näitä lippuja on myynnissä vain osa ja verkosta ostettaessa lipun hintaan lisätään 1,50€ palvelumaksua. Loput liput ovat saatavissa Berlinalen virallisista lipunmyyntipisteistä sekä yleisistä lippupisteistä, jotka on ilmoitettu Berlinalen sivuilla ja jotka sijoittuvat ympäri kaupunkia. Virallisilla lippupisteillä kannattaa olla ajoissa aamulla paikalla ja varautua jonottamaan kauan. Yleisten lippupisteiden tilanteesta minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta niissä lipun hintaan lisätään 2€, joten jonot saattavat olla pienempiä, mutta siitä hyvästä lipun hinta nousee. Itse näytöspäivänä lipun voi ostaa vain sieltä, missä näytös pidetään. Muuten näytöspaikat eivät myy lippuja etukäteen.  Jotta lipunmyynti vaikuttaisi vielä entistä sekavammalta, myös lippujen hinnat vaihtelevat näytössarjan ja -paikan mukaan. Pääasiassa ne pyörivät kuitenkin kymmenen euron tienoilla. Ja mikä parasta, itse näytöspäivänä opiskelijat saavat lippunsa puoleen hintaan ja tunti ennen näytöstä liput ovat puoleen hintaan kaikille.

Ensimmäisellä Berlinale-matkallamme jonotimme lippuja virallisella lipunmyyntipisteellä vain kerran ja tänä vuonna ostimme sieltä lippuja ainoastaan iltapäivällä, jolloin jonoa ei ollut, ja vain niihin näytöksiin, jotka eivät olleet erityisen suosittuja. Lomalla aikaisin herääminen ja useamman tunnin jonottaminen on ymmärrettävistä syistä turhauttavaa, joten en edes suosittele sitä. Omat neuvoni Berlinale-lippujen metsästykseen ovat hyvin yksinkertaiset: Jos ehdottomasti haluat lipun johonkin tiettyyn näytökseen, helpointa on ostaa se verkosta, varsinkin jos käytössäsi on tabletti tai älypuhelin tai hotellissasi tai sen lähettyvillä on käytettävissä tietokone. (Berliinissä on edelleen myös yllättävän paljon nettikahviloita ja niiden käyttömaksut ovat hurjan edullisia.) Myös nettiliput menevät nopeasti, mutta jos olet ostamassa lippua juuri sillä hetkellä, kun myynti aukeaa (tänä vuonna se oli kello kymmeneltä aamulla), lipun saaminen on hyvinkin mahdollista, ellei nettiyhteytesi ole erityisen hidas. Ostaminen onnistuu tavallisella Visa Electronilla. Berlinalen lipunostosivulle kannattaa kirjautua etukäteen, jolloin siihen ei mene turhaan aikaa lipunostohetkellä.

Jos taas olet valmis ottamaan sen riskin, ettet pääsekään haluamaasi näytökseen, oma kokemuksemme on, että kannattaa ehdottomasti suosia lippujen ostoa itse näytöspäivänä näytöspaikalta. Emme koskaan löytäneet asiasta virallista tietoa Berlinalen verkkosivuilta, mutta vaikka verkossa ja virallisilla lipunmyyntipisteillä ilmoitettaisiin, että näytös on loppuunmyyty, siihen on oman kokemuksemme mukaan edelleen mahdollista saada lippuja näytöspaikalta tuntia ennen näytöstä. Kokeilimme lomaviikkomme aikana useita suositunkin oloisia näytöksiä tuntia ennen näytöksen alkamista ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saimme liput näytökseen joka kerta, puoleen hintaan ja jonottamatta. Vaikka jouduimme pettymään muutaman kerran, taloudellinen säästö ja lipunoston helppous oli sen arvoista, että vain harvan lipun ostimme etukäteen. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on elokuvajuhlien viimeinen päivä. Silloin kaikkien näytösten liput ovat puoleen hintaan ja opiskelijalle lipun hinta on vielä puolet alennetusta hinnasta, joten näytökset ovat erittäin suosittuja. Viimeisen päivän liput tulevat myös myyntiin jo festivaalin alussa, joten niiden myyntiaika on huomattavasti pidempi kuin muiden lippujen.

Lipunoston pienistä hankaluuksista huolimatta Berlinale on ehdottomasti vierailemisen arvoinen ja varmasti ainutlaatuinen kokemus. Koska kyseessä on Euroopan merkittävimpiin lukeutuvat elokuvajuhlat, puitteet ovat suureelliset ja ohjelmistokin mielenkiintoinen ja laadukas. Esityspaikoista suosittelen erityisesti käymään Itä-Berliinin puolella lähellä Alexanderplatzia sijaitsevassa International-teatterissa, jossa näkyy DDR:n henki ja jossa voi tilata leffajuomaksi vaikkapa pienen pullon kuohuviiniä.

Ensi helmikuuta odotellessa täällä Tampereella voi muuten jo tällä viikolla kokeilla kansainvälisten elokuvajuhlien humua. Lyhytelokuvaan erikoistuneet Tampereen elokuvajuhlat järjestetään 5. – 9.3. Jos lyhytelokuva ei ole muotona entuudestaan tuttu, kannattaa ehdottomasti käydä ravistelemassa ennakkoluulojaan. Elokuvajuhlat ovat ottaneet hyvin huomioon myös lapsiperheet. Esimerkiksi tänä vuonna näytetään useamman näytöksen verran YLEn ikimuistoisimpia lastenohjelmia Kössi Kengurusta Pelle Hermanniin. Tampereen elokuvajuhlatärppejä kannattaa katsastaa myös täältä.

Granta 1: Ruoka

Granta 1: Ruoka. Uuden kirjallisuuden areena (Otava 2013)

Kirjoittajat: Riikka Ala-Harja, Roberto Bolaño, Pirjo Hassinen, Kazuo Ishiguro, Juha Itkonen, Karin Johannisson, Ryszard Kapuśiński, Nicole Krauss, Meri Kuusisto, Doris Lessing, Rosa Liksom, Miki Liukkonen, Mo Yan, Leena Parkkinen, Geroges Perec, Taiye Selasi, Anu Silfverberg, Miina Supinen, Philip Teir, Olga Togarczuk, Antti Tuuri, Merja Virolainen

Sivumäärä: 304

-

Granta on Cambridgen yliopistossa vuonna 1989 perustettu ja muutamien vuosien hiljaiselon jälkeen vuonna 1979 uudelleen henkiin herätetty kirjallinen aikakauslehti, joka on julkaissut Iso-Britanniassa maailman arvostetuimpien kirjailijoiden tekstejä Saul Bellowista Julian Barnesiin. Granta on levinnyt Iso-Britanniasta hiljalleen myös muualle Eurooppaan ja viime vuonna Grantasta ilmestyi ensimmäinen suomalaisversio. Grantaa lukiessa en ole ihan varma, mitä luen. Teos vaikuttaa kaikin tavoin novelliantologialta, mutta määrittää itsensä aikakauslehdeksi. Pääosa Grantan teksteistä on fiktiivisiä novelleja, mutta julkaisusta löytyy myös jonkin verran runoja ja asiaproosaa. Grantoissa on perinteisesti aina jokin teema, ja ensimmäisessä suomalaisversiossa se on ruoka. Maaria Pääjärvi on kirjoittanut Luutii-blogiin Grantasta hillittömän hyvän kritiikin. Se käsittelee alkuperäisen brittiläisen Grantan taustoja ja tarkoitusta sekä suomalaisen version suhdetta niin sanottuun emojulkaisuun. Hän tuo tekstissään esiin myös Grantan määrittelyongelman ja toteaa, että aikakauslehti-muoto vaatisi julkaisulta ajankohtaisuutta, joka Suomen ensimmäisessä Grantassa on kuitenkin melko huteraa. Suosittelen itse Pääjärven kritiikin lisäksi ehdottomasti vilkaisemaan myös tekstin perässä olevia kommentteja.

Grantan tekstit ovat valikoituneet julkaisuun selkeästi markkinointitarkoituksissa, mikä syö julkaisulta tietynlaista uskottavuutta. Sen sijaan, että kokoelmaan olisi valittu oikeasti mielenkiintoisia, ajankohtaisia ja uudenlaisia tekstejä, Grantaan onkin ängetty tekstejä sellaisilta kirjailijoilta, joilta on ilmestynyt tai on ilmestymäisillään lähiaikoina uusi kirja. Taskunovellien ja nyt Grantan myötä olen kokenut, etteivät useamman kirjoittajan novelliantologiat ole erityisen mieleenpainuvia tai hehkeitä lukukokemuksia. Pidän siitä, että novellikokoelmat ovat yleensä (yhden kirjailijan kirjoittamina) omanlaisiaan ehyitä kokoelmia, joissa jokainen novelli on toki oma teoksensa, mutta samalla tarkkaan harkittu osa suurempaa kokonaisuutta. Vaikka Grantassakin on novelleja yhdistävä teema, novellien laatu ja tyyli vaihtelee välttämättäkin runsaasti. Moninaisuus tekee lukukokemuksesta sirpaleisen ja teos jää vaille tietynlaista sidosteisuutta. Granta olikin minulle eräänlainen makupalojen valikoima, jossa on paljon mitäänsanomattomia perusmakuja ja sitten kaksi helmeä. Granta soveltuukin ehkä parhaiten juuri uusien lukututtavuuksien etsintään ja maisteluun pikemminkin kuin kokonaisena ateriana nautiskeluun.

Ne kaksi helmeä, jotka löysin Grantasta ovat ruotsalaisen Karin Johannissonin ”Tapaus Ellen West” (alkuteksti ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013, suom. Maija Kauhanen) ja ranskalaisen Georges Perecin ”Suuntaa antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana” (alkuteksti ilmestynyt teoksessa L’infra-ordinaire 1989, suom. Maija Kauhanen). ”Tapaus Ellen West” on asiaproosan kategoriaan solahtava esseistinen pohdinta 1900-luvun alun psykiatrisista tapauskertomuksista, jotka noudattavat Johannissonin mukaan epäilyttävästi fiktiivisen kertomuksen konventioita. Johannisson pohtii, kuinka psykiatrit saattoivat itse viedä tapauskertomuksiaan sellaiseen suuntaan, että ne muodostaisivat ehyitä narratiiveja ja tukisivat heidän itse kehittelemiään teorioita tai hoitomenetelmiä. Potilaat olivat yleensä naisia ja heidän oireensa epämääräisiä ja vaikeasti määriteltäviä, mikä antoi psykiatrille mahdollisuuden hyvin vapaaseen tulkintaan. Kääntöpuolena oli se, että psykiatrien henkilökohtaiset päämäärät eivät välttämättä palvelleetkaan parhaalla mahdollisella tavalla heidän potilaitaan. Varsinkaan Ellen Westin tarina ei jätä Johannissonia rauhaan:

Hänen ongelmansa on, että hän haluaa olla oma itsensä, mutta toisenlainen itse kuin se, mikä on tarjolla. Lopulta on enää yksi minuus, jota hän kaipaa: ei-enää-olla-olemassa. Lääkärin (samoin kuin puolison) johtopäätös on, että juuri siihen hänelle täytyy antaa lupa: ei-enää-olla-olemassa.

Vaikka Johannissonin teksti on asiaproosaa, sen kieli ja rakenne muistuttavat kaunokirjallisuutta. Teksti on henkilökohtainen minä-muodossa kirjoitettu ja soljuu yhtä sujuvasti tarinan käänteestä toiseen kuin mikä tahansa fiktiivinen kertomus. Hankalasta ja teoreettisesta aiheestaan huolimatta Johannissonin kerronta on ihanan vaivatonta; sellaista, joka houkuttelee lukijan kuin huomaamatta älyllisiin syövereihinsä. Heti lukemisen jälkeen kirjailijasta oli otettava selvää. Atenan sivuilta löytyi 2012 ilmestynyt teos Melankolian huoneet: Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Johannisson on aatehistorian professori, jonka erikoisalana on lääketieteen historia. Kustantajan mukaan Melankolian huoneet on tyyliltään kaunokirjallinen, mutta asiantunteva katsaus käsityksiimme mielenterveydestä ja mielenterveyden ongelmista eri aikoina. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti vielä joku päivä tarttua.

Georges Perecin ”Suuntaa antavasta luettelosta” muotoutui suosikkini oikeastaan hyvin yllättäen. Niin yllättäen, että päätin jakaa ajatuksenjuoksuni tekstistä kanssanne. Novelli on juuri sitä, mitä nimi lupaa. Luettelo erilaisista ranskalaisista ruokalajeista ja juomista. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys ja sen jälkeen turhautuneisuus. Kuinka monta sivua tätä jatkuu? Seitsemän. Palaan nimiösivulle ja googletan Georges Perecin. Wikipedian mukaan miehen romaanit ja esseet ovat kokeellisia sanaleikkejä, listoja ja asioiden määritelmiä. Ymmärrän, että hämmennykseni on aiheellista. Jatkan ruokalajilistan lukemista. Minulle ruoat ovat eksoottisia, mutta ounastelen, että ranskalaisille suhteellisen tavallisia. En saa listoista mitään irti, kunnes pääsen kolmannelle sivulle. Toistensa perässä jonossa vilisevät ruokalajit alkavat tehdä rivivaihtoja, ikään kuin ne asettuisivat säkeisiin runojen tapaan. Ja runoihinhan kuuluu merkityksen lisäksi olennaisella tavalla muoto, rytmi, äänteet…

[…]yksi annos kastanjakananpoikaa, yksi annos yrttikananpoikaa, kaksi annosta kananpoikaa hyytelössä.

                      Seitsemän annosta kanaa ja riisiä, yksi ankanrintaa.

                      Yksi annos syöttökanaa ja riisiä.

                      Yksi annos kukkoa rieslingissä, kolme kukkoa viinissä, yksi etikkakukkoa.

Ja sitten:

Viisi annosta kaniinia, kaksi kaniinia gibelotte-padassa, yksi kaniini ja nuudelit, yksi kaniini kermakastikkeessa, kolme sinappikaniinia, yksi kaniini sienikastikkeessa, yksi rakuunakaniini, yksi kaniini à la tourangelle, kolme luumukaniinia.

                      Kaksi kaniininpoikaa kuivattujen luumujen kera.

Saatan nyt vaikuttaa alaansa pikkuisen liikaa höynähtäneeltä kirjallisuudenopiskelijalta, mutta tässä vaiheessa koin suurta riemua. Mikä rytmi ja äänteiden paljous! Ja miten ääntämykseltään kaunis sana onkaan ”kaniini”. Ja miettikää tämä sama ääneen luettuna ranskaksi!

Yhdeksän côtes-du-rhônea, yhdeksän chateauneuf-du-papea, yksi chateaneuf-du-pape 1967, kolme vacqueryrasia.

                      Yhdeksän bordeauxia, yksi bordeaux clairet, yksi lamarzelle 1964, kolme saint-émilionia, yksi sain émilion 1961, seitsemän châteu-la-pelleterieta […]

En lukemiseni hetkellä päässyt valitettavasti käsiksi alkuperäistekstiin, mutta onneksi novellin lopun viinilistassa oli sentään vielä häivähdys siitä. Enhän minä itse edes osaa ranskaa, mutta tässä tapauksessa sillä ei olisi ollut edes mitään väliä. Laitoin ranskan alkeita opiskelleen mieheni lukemaan novellin minulle ääneen, jotta edes loppuosan viinilistasta saisin maistiaisen alkuperäiskielestä. Kielen kaunis rytmi nostaa esiin ruokalajien houkuttelevan runsauden ja ylenpalttisuuden. Samalla ruokalajeissa on kuitenkin myös jotain inhottavan banaalia, jotain hieman irstasta ja äveriästä. Eläinten osat ja sisälmykset vilisevät riveillä herkkutattien, perunoiden ja sinappikastikkeen lomassa. Vaikutelma on kiehtovan ristiriitainen. Kaunis rytmi, kielen (ja ranskan) hienostuneisuus, ruokien ylenpalttisuus ja kuitenkin samalla luotaantyöntävyys. Koin Perecin ”Suuntaa antavan luettelon” palkitsevaksi tekstiksi, kun sain sen yhdestä langanpäästä kiinni. Oikeaa tulkitsemisen nautintoa! Minua viehättää sen yksinkertaisuus ja konstailemattomuus. Kuinka paljon pelkästä listasta ruokalajeja ja juomia voi saada irti vaikutelmia, mielikuvia ja merkityksiä! Itse asiassa nyt novellin seitsemän sivun mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta. Mitä kertojan nielemät ruokalajit kertovat hänestä ihmisenä? Miksi luettelo on ”suuntaa antava”? Mihin suuntaan se lukijaa viitoittaa? Voiko jostain henkilöstä muodostaa kokonaiskuvan vain sen perusteella, mitä hän on pistänyt suuhunsa joka päivä? Kuinka keskeinen asia ruoka onkaan kaikkea elämäämme ja kuinka helposti unohdamme, mitä olemme suuhumme pistäneet!

Grantasta muissa blogeissa: Lumiomena, Tea with Anna Karenina, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakirppu, Taas yksi kirjablogi, Kirjakko ruispellossa 

Irja Rane: Naurava neitsyt

Irja Rane: Naurava neitsyt. Triptyykki. (WSOY 1996)

Sivumäärä: 406

-

Luin Irja Ranen Nauravan neitsyen lukupiirikirjana. Ranen teos ei herättänyt lukupiirissämme täysin varauksetonta ihailua, mutta tunnistimme kuitenkin sen ansiot. Naurava neitsyt on eräänlainen kotimaisen kirjallisuuden unohdettu helmi. Se on taitavasti kirjoitettu haastava historiallinen romaani, joka voitti ilmestymisvuotenaan 1996 Finlandia-palkinnon. Sittemmin kirja niin kuin kirjoittajansakin on tuntunut vaipuvan unohduksiin. Nauravan neitsyen lisäksi Ranelta on julkaistu vain kaksi muuta romaania.

Nauravan neitsyen alaotsikko ”triptyykki” on selkeä avain romaanin rakenteeseen. Triptyykkihän on kolmiosainen maalaus, johon kuuluu iso keskikuva ja sitä ympäröivät kaksi pienempää kuvaa. Triptyykin tavoin Naurava neitsyt koostuu kolmesta erillisestä ja eripituisesta kertomuksesta. Ensimmäinen tarina sijoittuu 1300-luvun Ranskaan Lakson kylään. Nahkurin leski Lydia on laitettu tuomareiden eteen kertomaan parin vuoden takaisten tapahtumien sarjaa, jonka seurauksena hänet on vangittu kerettiläisenä. Romaani jättää monia asioita, kuten Lydian vangitsemisen syyn, hämärän peittoon antaen lukijan omille tulkinnoille runsaasti tilaa. Lydian tarinan salaperäisyys kulminoituu Neitsyt Marian kuvaan, jonka Lydian joesta pelastama lippaantekijä Johannes maalaa. Lydian kertomus on kolmesta osiosta pisin ja ikään kuin taustoitus kahdelle seuraavalle osiolle. Se näyttäisikin edustavan romaanin muodostamassa triptyykissä keskikuvaa, jota kaksi sivukuvaa jollain tavoin tukevat tai kommentoivat. 

Toinen kertomus sijoittuu samaan aikaan kuin edellinenkin ja sivuaa myös samoja paikkoja ja tapahtumia. Sen kertojana on kirkon virkamies Bartholomeus, nihilisti ja juonittelija, joka muistelee nuoruutensa matkoja kirkon asioilla. Vanhan ja nuoren miehen äänet sekoittuvat tarinassa tuoden siihen erilaisia merkityksen ja näkökulman tasoja. Kolmas kertomus puolestaan sijoittuu 1930-luvun alun ja natsien valtaannousun värittämään Saksaan. Rehtori Klein kirjoittaa kirjeitä pojalleen ja pohtii lohduttomin mielin yhteiskuntaa ja uskoa. Sekä Bartholomeuksen että rehtori Kleinin elämää on määrittänyt keskeisellä tavalla kohtaaminen samaisen neitsyen kuvan kanssa, joka ensimmäisessä kertomuksessa saa alkunsa.  

Totesimme lukupiirissämme, että Ranen romaani on haastava teos. Kolme erillistä kertomusta eivät kytkeydy selkeällä tavalla toisiinsa ja varsinkin kolmas, 1930-luvulle sijoittuva kertomus tuntui kahteen muuhun nähden irralliselta. Romaanin keskeinen idea tai juju tuntui jäävän kaikille lukupiiriläisille hieman hataraksi ja epämääräiseksi. Epäilimme kirjan vaativan useampaa lukukertaa. Haastavuutta romaaniin tuo myös Lydian osion koukeroinen, historiallista autenttisuutta tavoitteleva kerronta. Toisaalta kerronta liittyy myös Nauravan neitsyen ilmeisimpiin ansioihin. Vaikka Naurava neitsyt ei ollut minulle erityisen vaikuttava lukukokemus, historiallisena ajankuvana se on kieltämättä mielenkiintoinen ja huolella tehty. Keskiajan tunnelma tihkuu sivuilta tukalana, raakana ja tiukan uskonnollisena. Kertomukset ovat muodoiltaan puhetta, päiväkirjamerkintöjä tai kirjeitä, mikä omalta osaltaan rakentaa teokseen autenttisuuden tuntua.

 - Mutta näithän sinä Hänet, silmästä silmään sinä Hänet vuorella näit, sanoin ja madalsin ääntäni, ettei kukaan olisi meitä kuullut.

 - En tiedä, Lydia, en tiedä. Ehken oli se vain unissakulkevaisten harhaa ja silmäini kipeyttä. Niin paljon muuttuu kaikki ja unikin kuluu puhki kuin pergamentti, jota liiaksi karvutetaan. Minun sormeni eivät muotoa löydä ja on kuin niistä olisi mennyt tunto, kun olen ne asettanut frouvan tahdon alle. Ja se mitä muut mestarit puhuvat, harhauttaa entisestään. Sillä jokaisen viivan sitoo sääntö ja jokaisen värin määrää laki ja jokaisen vaipan laskokseen on kuljetettava Pyhän kirkon sana. Hulluudesta olemme aloittaneet, Lydia, tahi ainakin hulluuteen joudumme, se on ainoa totuus, jonka näen selvästi.

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt löytää jotain kokoavaa sanottavaa Nauravasta neitsyestä, mutta romaani tuntuu pakenevan kaikkia määrittely-yrityksiäni. Triptyykki-metafora viitoittaisikin käsittelemään Nauravan neitsyen kolmea eri tarinaa pikemminkin temaattisesti toisiinsa kytkeytyvinä itsenäisinä kuvina kuin johdonmukaisen ja juonellisen kertomuksen osina. Tarinoita yhdistäviä teemoja ovat ainakin uskonto ja valta, jotka myös kietoutuvat tosiinsa. Nauravasta neitsyestä tuntuu löytyvän kahdenlaista uskontoa: sitä, johon takertua ja se, jolla hallita. Mistä milloinkin on kyse, jää toisinaan arvoitukseksi. 

Device 6 - e-kirjan uusi tulevaisuus?

Device 6 (Simogo 2013)

Sivumäärä: 137 Mt

-

Mieheni sai joululahjaksi uuden lelun eli iPad Airin. Joululoman aikana siihen latailtiinkin sitten jos minkälaista applikaatiota, mutta varsinkin yksi erottui ylitse muiden. Ruotsalaisen Simogon Device 6:ä markkinoidaan pelinä, mutta oikeastaan kyse on kirjan ja pelin synteesistä. Ehkäpä juuri siitä, mitä kirja voisi tulevaisuudessa olla? Nyt en ole julistamassa painetun kirjan tuhoa vaan inspiroitunut siitä, mitä uutta tablettien ja lukulaitteiden kaltainen teknologia voisi tuoda kirjalliseen ilmaisuun.

Device 6 on interaktiivinen lukuelämys, joka koostuu tekstin lisäksi kuvista, videoista ja äänestä. Teksti muodostaa kuitenkin applikaation perusrungon ja kirjan tavoin se on jaettu lukuihin. Anna herää eristyneellä saarella sijaitsevasta linnasta ilman muistikuvia siitä, miten hän on paikalle päätynyt. Hän alkaa tutkia ympäristöään ja törmää mitä ihmeellisimpiin esineisiin ja laitteisiin. Vähitellen Anna alkaa ymmärtää, että häntä testataan jotakin varten. Tekstin funktio ei ole Device 6:ssä pelkästään rakentaa taustatarinaa applikaation interaktiivisille osuuksille vaan tekstiä käytetään myös tilallisten ulottuvuuksien luomisessa. Pelin suunnittelijat luonnehtivat tekstiä kartaksi, jonka avulla lukija voi seurata Annan etenemistä mysteerisellä saarella. Tekstin asettelu ottaa hauskalla tavalla huomioon tabletin mahdollisuudet eli sen, kuinka lukija voi skrollata sivua alas ja sivulle. Teksti tekee mutkia, kääntyy, nousee ylös ja laskeutuu takaisin alas. Lukijan on käänneltävä laitetta käsissään sen mukaisesti.

Tekstin lomaan on tuotu mukaan kuvia, videoita ja ääntä hillitysti. Device 6:issä parasta onkin koko kokonaisuuden hienovaraisuus. Applikaatio onnistuu tuomaan lukuelämykseen jotain aivan uutta kuitenkaan pilaamatta sitä, mikä on lukemisen ydin, eli riistämättä lukijalta mahdollisuutta käyttää omaa mielikuvitustaan. Esimerkiksi kuvia voi katsella applikaatiossa ”ikkunoiden” läpi. Device 6:in ”tekstisivussa” on ikään kuin reikiä, joiden takana on kuvia. Ikkunoiden kautta voi yleensä kuitenkin nähdä vain osan kuvasta. Skrollatessa eteen, taakse tai sivulle, ikkuna siirtyy uuteen kohtaan kuvaa. Kuvia ei siis voi tarkastella kokonaisuudessaan. Kuvat eivät esitäkään tarinaa visuaalisessa muodossa ja siten riistä lukijalta mahdollisuutta kuvitella tarinaa mielessään vaan pikemminkin juuri ruokkivat mielikuvitusta, näyttävät välähdyksiä ja luovat tunnelmaa. Myös äänen käyttö on hienovaraista, harkittua ja ajoitettua. Äänet eivät ole kovia tai läpitunkevia niin, että ne häiritsisivät itse lukemista. Kuvien tavoin ne tuovat tarinaan elämyksellisyyttä ja rakentavat omintakeista tunnelmaa.

Device 6:n interaktiivinen osuus rakentuu siitä, että päästäkseen tarinassa eteenpäin lukijan on ratkaistava erilaisia arvoituksia ja koodeja. Luimme mieheni kanssa Device 6:iä ääneen toisillemme ja ratkaisimme arvoituksia yhdessä. Lukutapamme osoittautui todella hauskaksi yhteiseksi tekemiseksi. Arvoitukset olivat suhteellisen helposti ratkaistavissa, mutta kuitenkin sen verran hankalia, että ratkaisun keksiminen aiheutti mukavan onnistumisen tunteen.

Mikä Device 6:ssä eniten vetosi oli ennen kaikkea applikaation tyylikäs ilme ja kiehtova tunnelma. Interaktiivisuuden kautta applikaatioon on onnistuttu rakentamaan metatasoja, jotka tekevät myös lukijasta ikään kuin yhden tarinan henkilöhahmon. Tarinaa ja tunnelmaa rakentaessa on osattu hyödyntää myös sitä seikkaa, että kyseessä on aivan uudenlainen sovellus, jonka olemusta käyttäjä ei osaa valmiiksi kategorisoida tai määritellä. Fiktio onnistui kurkottamaan kätensä näytöltä kotisohvalleni, kun tajusin oikeasti kummastelevani hieman pelonsekaisin tuntein, mistä tässä on todella kysymys ja mitä karmivuuksia applikaatiosta lopulta paljastuu. Kokonaisuutena ja elämyksenä Device 6 olikin hämmästyttävä, mutta kirjallinen ilmaisu ei ole kovinkaan ihmeellistä eikä tarina itsessään erityisen omintakeinen. Sisällön tuottamisessa on ammennettu runsaasti erilaisista populaarikulttuurisista lähteistä, todennäköisesti hyvinkin tarkoituksellisesti. Graafisessa ilmeessä on paljon agenttielokuvien alkuteksteistä tuttua sävyä. Tarina on ammentanut vakoiluromaanien ja trillerien lisäksi mm. kirjasta Liisa Ihmemaassa. Kuva- ja äänimaailmassa yhdistyvät ainakin televisiosarjat Lost, Prisoner ja Twin Peaks. Intertekstuaaliset viittaukset eivät itsessään ole välttämättä heikkous ja itse esimerkiksi ihastuin kovasti Twin Peaks -tunnelmaa hakevaan äänimaisemaan. Itse tarina tuntui kuitenkin siltä kuin olisi haluttu pujahtaa sieltä, mistä aita on matalin eli versioida jotain jo olemassa olevaa.

Device 6:n ilmeisenä heikkoutena on myöskin se, että ainakin näillä näkymin applikaatio on saatavilla ainoastaan Applen valmistamiin tabletteihin ja puhelimiin. Applikaation hinta on myös hieman tyyriimpi kuin useimpien pelien eli vajaat neljä euroa. Toisaalta vakuutan, että elämys on hintansa arvoinen silläkin uhalla, että applikaatio on ainakin omalla kohdallani todennäköisesti kertakäyttöinen. Kun elämys on koettu ja arvoitukset ratkaistu, en usko että Device 6:llä on enää toisella kertaa erityistä annettavaa.

En ole niin perehtynyt puhelin- ja tablettiapplikaatioiden maailmaan, että voisin varmasti sanoa, että Device 6 olisi ainoaa laatuaan. Toivon kuitenkin, ettei se ainakaan jäisi sellaiseksi. Tällaisten uudenlaisten kirjojen mahdollisuudet tuntuvat aika rajattomilta, jos vain löytyy rahoitusta, sillä laadukas applikaatio vaatii todennäköisesti monenlaista osaajaa. Jos applikaation kirjallinen ilmaisu olisi lisäksi hyvän romaanin tasoa, elämys ei välttämättä jäisi kertakäyttöiseksi. Nyt saattaisi olla siis varsinkin kirjailijoiden ja kustantajien aika herätä horroksesta. 

 

Device 6 -traileri

Kate Chopin: Herääminen

Kate Chopin: Herääminen (Faros 2009)

Alkuteos: The Awakening

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1899

Suomentaja: Raija Larvala

Sivumäärä: 200

-

Kate Chopinin Herääminen kuuluu angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuskurssien vakiolukemistoon, vaikka onkin Suomessa jäänyt tuntemattomammaksi klassikoksi. St.Louisissa vuonna 1850 syntynyt Chopin alkoi kirjoittaa jäätyään leskeksi 33-vuotiaana. Pienoisromaaninsa Heräämisen lisäksi hän kirjoitti erityisesti novelleja. Heräämistä ei ymmärretty omana aikanaan. Sen avoin ja suorasukainen kuvaus aviorikoksesta ja naisen seksuaalisuudesta tuomittiin moraalittomana. Chopin nostettiin uudelleen esiin vasta 1970-luvulla naisliikkeen toisen aallon aikana. Vaikka Heräämisen feministisyydestä on monenlaisia tulkintoja, pienoisromaania määritellään usein varhaisen feminismin edustajaksi.

Romaani kertoo New Orleanissa asuvasta Edna Pontellierista, joka on varakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen vaimo ja kahden lapsen äiti. Perheen lomamatkalla Grand Islella Edna ystävystyy nuoreen Robert Lebruniin, ja miehen herättämät tunteet saavat hänet kokemaan oman sisäisen elämänsä uudella tavalla. Kuten romaanin nimikin tuo esiin, Edna herää kuin unesta ja tulee uudella tavalla tietoiseksi omasta yksilöllisestä minuudestaan ympäristön määrittelemien roolien ulkopuolella. Minuuden ymmärtämisen myötä myös hänen oma tahtonsa voimistuu. Monet vaimona ja äitinä olemiseen liittyvät käytöstavat ja seurapiirimaneerit alkavat näyttäytyä Ednalle tarpeettomina ja hän luopuu niistä herättäen levottomuutta ystävissään ja läheisissään. 

Romaanin ristiriitatilanne syntyy Ednan sisäisen elämän ja muun yhteiskunnan välille. Ednalle valkenee, että uskollisuus omalle itselleen ja tunteilleen merkitsee yhteiskunnan asettamien roolien ja sääntöjen rikkomista. Heräämisen mielenkiintoisin sivuhahmo on Mademoiselle Reisz, jota kohtaan Edna tuntee aluksi vastenmielisyyttä, mutta jonka kanssa hän kehittää myöhemmin läheisen ystävyyssuhteen. Mademoiselle Reisz jää romaanissa taustoiltaan ja motiiveiltaan salaperäiseksi hahmoksi, mutta muutamin irrallisin kommentein hän kirjan ainoana henkilöhahmona ilmaisee ymmärtävänsä Ednan sisäistä taistelua. Yhdessä suosikkikohdistani Mademoiselle Reisz vertaa Ednaa yhteiskunnan otteesta vapaaksi pyristelevään häkkilintuun. Metafora on nykyajan kontekstissa jo kulunut, mutta tilanteessa on silti jotain koskettavaa, varsinkin kun se välittyy lukijalle Ednan itsensä kertomana:

”Tunnetko Mademoiselle Reiszin”, nainen kysyi odottamatta.

”Sen pianistin? Tunnen hänet ulkonäöltä. Olen kuullut hänen soittavan.”

”Hän sanoo välillä kummallisia kiusoittelevia asioita, joita ei heti huomaa, mutta joita jää ajattelemaan jälkeenpäin.”

”Esimerkiksi?”

”No, esimerkiksi, kun lähdin tänään hänen luotaan, hän laittoi kätensä ympärilleni ja tunnusteli lapaluitani kokeillakseen, olivatko siipeni vahvat. Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet. ’On surullista nähdä liian heikkojen räpyttelevän takaisin maahan haavoittuneina ja uupuneina’, hän sanoi.”

Vaikka Herääminen kiistatta käsittelee feministisiä teemoja kuten naisen seksuaalisuutta ja identiteetin rakentumista voimakkaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa, en siitä huolimatta kokenut Heräämistä ilmeisen feministisenä teoksena. Vaikka Edna on joutunut ristiriitatilanteeseen muun yhteiskunnan kanssa, en nähnyt hänen taistelevan oman asemansa puolesta. Päinvastoin, yhteiskunnalliset roolit tuntuvat olevan Ednalle täysin yhdentekeviä. Heräämisen keskiössä ei olekaan niinkään yhteiskunta vaan yksilö ja hänen sisäinen elämänsä, Ednan oikeus omiin tunteisiinsa ja niiden yksityisyyteen.  Ednalle aviorikos ei tunnu edustavan missään vaiheessa moraalista valintaa tai edes tekoa, jolla olisi yhteiskunnallinen merkitys. Ainoastaan yhteiskunta tekee hänen valinnoistaan sosiaalisen ja moraalisen kysymyksen. Edna ajautuukin aviorikokseen seuraamalla omia tunteitaan ja halujaan, jotka hän kokee luonnollisina ja henkilökohtaisina. Hänen omasta näkökulmastaan niillä ole mitään yhteyttä hänen rooliinsa vaimona tai siihen suhteeseen, joka hänellä on aviomieheensä.

Aluksi Heräämisen feminististä kärkeä tuntui heikentävän myös se, että Ednan naiseus korostuu ennen kaikkea hänen suhteissaan miehiin. Hän herää kokemaan oman yksilöllisyytensä ja minuutensa juuri niiden tunteiden ja halujen kautta, joita Robert Lebrun hänessä herättää. Ednan rakkaus miestä kohtaan on myös hyvin takertuvaista, hullua ja muusta maailmasta piittaamatonta, kun taas Lebrun itse pyrkii kieltämään omat tunteensa. Siten Ednan voisi nähdä rakkaudessaan ja haluissaan alistetuksi ja riippuvaiseksi. Heräämisen asetelma toikin mieleen romaania kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kirjoitetun Anna Kareninan. Molemmissa romaaneissa juuri nainen häpäisee itsensä muun yhteisön edessä ilmaisemalla avoimesti seksuaalisen halunsa, kun taas miehen halu ilmenee hillitympänä eikä sillä ole yhtä katastrofaalisia vaikutuksia hänen maineeseensa. Ednalle ja Anna Kareninalle on yhteistä myös se, että heidän äidin rakkaudestaan muodostuu heidän vapaustaistelunsa ylitsepääsemätön välikappale. Kuitenkin juuri Ednan herääminen omaan yksilöllisyyteensä tekee Heräämisestä orastavan feminismin varhaisteoksen siinä missä Anna Karenina on vain traaginen tarina. Vaikka Lebrun on Heräämisessä Ednan sisäisen taistelun sytyttäjä ja kohde, Ednan varsinaisessa kehitysprosessissa hän on ainoastaan statistin roolissa, väline, jonka avulla Edna on tullut tietoiseksi omasta itsestään. Toisin kuin Anna Karenina, juuri rakkaudentunnustuksensa kautta Edna samalla myös lunastaa oman vapautensa ja itsenäisyytensä:

Nainen otti miehen kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin kuin ei koskaan aikoisi irrottaa katsettaan. Nainen suuteli miehen otsaa, silmiä, poskia ja huulia.

”Olet ollut hyvin, hyvin hupsu poika ja hukannut aikaasi mahdottomiin unelmiin, kun sanot, että herra Pontellier vapauttaisi minut! En ole enää herra Ponterllier’n omaisuutta, jolle hän voi tehdä jotain, tai olla tekemättä. Minä teen mitä haluan. Jos mieheni sanoisi: ’Tässä Robert, ota hänet ja ole onnellinen; hän on sinun’, nauraisin teille molemmille.”

Heräämisen kerronta ja kieli on sekä analyyttistä että kaunista yhdellä kertaa. Chopin ei haparoi sanoissaan. Hänen ei tarvitse laverrella löytääkseen kauniin, mutta samalla väkevän ilmaisutavan. Analyyttisyys tekee romaanista mielenkiintoisen, mutta tuo siihen kuitenkin kliinisyyttä, joka estää vahvan emotionaalisen lukukokemuksen. Ednan tarinassa on traagisuutta ja haikeutta, mutta se ei ollut minulle musertava tai kyyneleitä kirvoittava. Romaani on myös vahva yksilöllisyyden puolustuspuhe, minkä myötä Edna näyttäytyy esimerkiksi äitinä itsekkään ja piittaamattoman oloisena. Romaanin äitikuva onkin yllättävän moderni ja vielä nykyaikanakin näkökulma, jota ei oteta esiin liian usein. Ednan tuntema vieraus äidin roolia kohtaan alleviivaa romaanin sanomaa siitä, että nainen on muutakin kuin vaimo tai äiti:

Hän oli koko elämänsä ajan tottunut hautomaan mielessään ajatuksia ja tunteita, jotka eivät koskaan tulleet julki. Niistä ei ollut koskaan tullut taistelua. Ne kuuluivat hänelle ja vain hänelle ja hänellä oli niihin oikeus, eivätkä ne koskeneet ketään muuta. Edna oli kerran sanonut Madame Ratignollelle, ettei koskaan uhrautuisi lastensa vuoksi, tai kenenkään vuoksi. Siitä oli seurannut varsin kiihkeä väittely. Naiset eivät näyttäneet ymmärtävän toisiaan tai puhuvan samaa kieltä. Edna yritti lepytellä ja selittää ystävälleen.

”Luopuisin epäolennaisesta, luopuisin rahasta, luopuisin elämästäni lasteni hyväksi, mutta en luopuisi itsestäni. En osaa selittää sitä sen paremmin, alan ymmärtää sitä itsekin vasta nyt. Vasta nyt se alkaa paljastua minulle.”  

Herääminen muissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Morren maailma, Luetut, lukemattomat, Lurun luvut, Eniten minua kiinnostaa tie

Työt ja gradu ovat syöneet lukemis- ja bloggaamisaikaani ja tekevät sitä varmaan tulevaisuudessa entistä enemmän, mutta yritän pitää postaustahdin tasaisen verkkaisena siitä huolimatta. Vuoden 2013 aikana lukemani kirjat löytyvät nyt listattuna omalta sivultaan, johon löytyy linkki heti bannerin alta. Viime vuoden aikana oma hylly on päässyt pursuilemaan lukemattomia kirjoja, joten tänä vuonna luvassa on toivottavasti paljon oman hyllyn aarteita. Vuodenvaihteen kunniaksi suunnittelin Sabinan knallille myös uuden raikkaamman ulkoasun. Toivotan antoisaa ja kirjarikasta vuotta 2014 kaikille blogini lukijoille!

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Kirsti Era

Sivumäärä: 274

-

Venäläiskirjailija Lidia Tšukovskaja (1907-1996) oli Neuvostoliiton tunnetuimpia toisinajattelijoita ja sai kokea Stalinin vainot henkilökohtaisesti joutuessaan pidätetyksi kahteen kertaan neuvostonvastaisesta toiminnasta. Hän oli Anna Ahmatovan hyvä ystävä ja tunsi myös monia muita maineikkaita kirjailijoita ja taiteilijoita. Vajoaminen sisältää kaksi Tšukovskajan pienoisromaania, joissa hän kuvaa Stalinin vainojen aikaansaamaa pelon, vainoharhaisuuden ja kaksinaamaisuuden ilmapiiriä Neuvostoliitossa. Kokoelman nimikkoromaani ”Vajoaminen” on kirjoitettu vuosina 1947-1957 ja ”Sofia Petrovna” 1939-1940. Romaanit julkaistiin kuitenkin lännessä vasta 1960- ja 1970 -luvuilla ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvuilla. 

Tšukovskajan pienoisromaanien tapahtumien keskiössä ovat Stalinin 1930-luvulla alkaneet vainot ja vangittujen omaisten epätietoisuus läheistensä kohtalosta. Romaanit kuvaavat Neuvostoliiton harjoittaman systemaattisen poliittisen terrorin nujertamia yksilöitä ja heidän traumaansa todellisuuden hajoamisesta yhteiskunnan valheellisuuden ja järjettömän toiminnan vaikutuksesta. Pienoisromaanissa ”Vajoaminen” päähenkilö Nina Sergejevna matkustaa kirjailijoiden parantolaan, jossa hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun kirjailijaan Bilibiniin. Heidän välilleen syntyykin ainutlaatuinen ystävyys. Nina Sergejevna ei tiedä edelleenkään, mitä on tapahtunut hänen aviomiehelleen, joka vangittiin kaksitoista vuotta aiemmin, joten Bilibin auttaa häntä hahmottamaan viranomaisten antamien tiedonpalasten alle kätkeytyneen totuuden.

”Vajoaminen” oli upea lukukokemus. Kerronnan kauneus ja ajatusten kirkkaus nostavat tyynesti esiin romaanin henkilöiden pelon ja epätoivon, absurdissa yhteiskunnassa elämisen taakan. Kirjailijoiden elämä parantolassa on verhoutunut näennäiseen huolettomuuteen. Ympäröivä maaseutu kärsii kuitenkin musertavasta köyhyydestä. Leikkisän sanailun taakse kätkeytyvät vainoharhainen pelko ja menneiden kärsimysten traumat. Nina Sergejevna ei pysty sietämään ympäröivän elämän valheellisuutta ja kaksinaamaisuutta. Joka päivä hänen toiveenaan on saavuttaa mielessään ”vajoaminen” pinnan alle, josta hän löytää kirjoittamisen ja sen mukanaan tuoman totuuden.

”Vajoamisessa” kirjallisuudella on aivan erityinen merkityksensä toivon ja totuuden kantajana. Varisinkin runous rinnastuu ilmaisun tapana poliittisen kielen jähmettyneisiin merkityksiin, ideologisesti latautuneiden sanojen yhdistelmiin, jotka toistuvat niin monta kertaa, että ne voidaan pikakirjoituksessa tiivistää lyhenteiksi. Ne ovat tyhjiä ja keinotekoisia ilmauksia, joilla pelotellaan, luodaan epäilyksiä, velvoitetaan ja tuomitaan:

Artikkelin sanat kuitenkin pistelivät aivojani kuin sinne kauan sitten juuttuneet tikut, jotka nyt painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle. ”Aatepahanen”, ”koulukunnantapainen” – olin jo lukenut tuon kaiken. Samoin ”korkeammalle lippu”, tosin silloin se oli ”valppauden lippu”. ”Parantumaton” oli silloin yleensä ”teeskentelijä” tai ”vihollinen” (vakiintuneet pikakirjoitusmerkit ”Ylemmäs bolševistien valppauden lippu” ja ”parantumaton teeskentelijä”). Tuo kammottavasti joka paikassa vilkkuva yhdysviiva ilmauksessa aatteellis-virheellinen – jopa tuo yhdysviiva tulee sieltä. Vakiintuneita merkkejä, jotka kieppuvat tyhjyydessä.

Poliittisilla sanoilla on valtaa, vaikka niillä ei ole todellista sisältöä eikä todellista viittauskohdetta. Runous taas on Nina Sergejevnalle jotain muuta kuin sanoja. Se on totuutta itsessään, pelkkää viittauskohdettaan, todellisuutta, joka ei käänny millekään kielelle:  

Ei mistään muusta kuin käännöksen avuttomuudesta näe niin selvästi, että runo ei muodostu pelkästään tai edes pääasiassa sanoista, ajatuksista, runomitoista ja runokuvista vaan säästä, hermostuneisuudesta, hiljaisuudesta, erosta…

”Vajoamisessa” upeinta on kerronnan hienovarainen eleettömyys. Pahuus, epätoivo ja pelko ovat hiljaa läsnä. Niihin ei kuulu huutoa, verta, äkkinäisiä liikkeitä tai silmille hyppivää traumaa ja kauhua. Ne ovat hiljaisuutta ja hitaita liikkeitä. Ne ovat lamaannus ja mykkä huuto. Kokoelman toinen pienoisromaani ”Sofia Petrovna” on kantaaottavuudessaan osoittelevampi ja ankarampi kuin ”Vajoaminen”. Se kuvaa yhteiskuntakäsityksen ja ideologisen uskon totaalista romahtamista. Sofia Petrovna ja hänen poikansa ovat kommunismin sankareita. Ahkeralla työllään ja ideologisella uskollisuudellaan he ovat raivanneet tiensä arvostettuun asemaan ja sen mukana kasvaa myös Sofia Petrovnan itsetietoinen ylpeys itsestään ja pojastaan. Stalinin vainojen yltyessä pidätykset yhyttävät myös Sofia Petrovnan lähipiirin. Kun pidätettyjen joukossa on viimein hänen poikansa, Sofia Petrovnan maailma alkaa luhistumaan pala palalta. Joka päivä hän hakeutuu muiden läheistensä menettäneiden omaisten kanssa eri virastojen loputtomiin jonoihin saadakseen selville, mistä poika on syytettynä ja mikä on hänen kohtalonsa.

Johtajan rouva mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

 - Kukas teiltä istuu? Mieskö? Ai poika? hän kysyi niin kiihkeää raivoa äänessään, että Sofia Petrovna siirtyi vaistomaisesti lähemmäs Alikia.  – Siispä, kunhan teidän poikanne lähetetään, niin osoittakaa silloin sitkeyttä, ottakaa selville hänen osoitteensa.

-  Minun poikaani ei lähetetä, Sofia Petrovna sanoi anteeksipyytävällä äänellä.  – Asia on niin, että hän on syytön. Hänet vangittiin erehdyksessä.

- Hah-hah-hah! Johtajan rouva purskahti nauruun erotellen huolella tavut. – Hah-hah-hah! Erehdyksessä! Äkkiä hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä.

 - Tiedättekö, kaikkihan täällä ovat erehdyksessä…

Sofia Petrovnalle usko kommunistiseen ideologiaan ja yhteiskuntaan on niin vahva, että sen romahtaminen aiheuttaa käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvan traumaattisen kokemuksen. Hän takertuu niin epätoivoisella vimmalla kuvaansa oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, että hän uskoo poikansa pidätyksen olevan pelkkä kaamea erehdys. Sofia Petrovna vetoaa omiin oikeuksiinsa yksilönä vain huomatakseen, ettei hänen yhteiskunnassaan ole sijaa yksilöille. Erehdyksiä ei ole olemassa, on vain saumattomasti toimiva poliittinen järjestelmä. Omien yksilöllisten oikeuksiensa puolesta taisteleminen onkin itsessään merkki syyllistymisestä ideologian vastaiseen toimintaan. Kuten ”Vajoamisessa” myös ”Sofia Petrovnassa” terrorin vaikutus on lamaannuttava ja mykistävä. Taistelulle ja sinnikkyydelle ei ole sijaa.

”Sofia Petrovna” ei ollut lukukokemuksena aivan niin pitkälle kypsynyt ja kaunis kuin ”Vajoaminen”. Romaanit ovat kuitenkin selkeitä sisarteoksia, joista nousee kirkkaimmin esiin kokemuksen aitous ja omakohtaisuus. Tšukosvskajan kyky rakentaa voimakkaat henkilökohtaiset kokemukset hyvin hienovaraisiksi ja hillityiksi romaaneiksi heikentämättä hitustakaan niiden vaikuttavuutta on ihailtavaa.

Vajoaminen muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Tea with Anna Karenina.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY, 2013)

Alkuteos: Gone Girl

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012

Suomentaja: Terhi Kuusisto

Sivumäärä: 447

-

Olen viime aikoina viettänyt lukuhetkiä mukavuusalueeni ulkopuolella eli rikoskirjallisuuden parissa. Gillian Flynnin trillerin lisäksi yöpöydälläni on keikkunut Anna Janssonin kahdesta ensimmäisestä Maria Wern –dekkarista painettu yhteisnide. En pidä juurikaan rikoskirjallisuudesta, koska se on hyvin leimallisesti viihteellistä, ja useimmiten haen lukemaltani hieman enemmän. Viihteelle on kuitenkin välillä oma paikkansa ja siksi yritän toisinaan pienellä uteliaisuudella lukea kirjoja, jotka ovat keränneet paljon lukijoita. Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut näkyvästi esillä eri kirjablogeissa ja patsastellut myös kirjakauppojen myydyimpien kirjojen listalla.

Kiltti tyttökään ei ole kuitenkaan säästynyt viihdekirjamaisilta maneereilta. Romaanin heikkoutena ovat monet kielelliset kömpelyydet, epäilyttävä arvomaailma ja teennäisen tyylitelty kerrontatapa. Osasin kuitenkin odottaa näitä kaikkia enkä halunnut kirjaa lukiessani takertua niihin liikaa. Tea with Anna Karenina -blogin Noora on ruotinut hyvin Flynnin romaanin ongelmia. Suosittelen lukemaan hänen tekstinsä, jos kaipaa lisää kriittistä näkökulmaa Flynnin bestselleriin. Itse arvioin romaania lähinnä oman lajinsa eli viihteellisen trillerin kontekstissa enkä lähde vertaamaan romaania laadukkaampiin teoksiin.

Kiltti tyttö kertoo valovoimaisesta pariskunnasta Amysta ja Nickistä, joiden suhde on alkuun kuin unelmaa, mutta rupeaa vuosien saatossa oudolla tavalla vinoutumaan. Nickin ja Amyn viides hääpäivä alkaa pahaenteisen omituisissa tunnelmissa ja päättyy Amyn katoamiseen. Nickin ja Amyn kodista löytyvät kamppailun jäljet, mutta Nick vaikuttaa suhtautuvan tilanteeseen yllättävän rauhallisesti. Kun kaiken lisäksi alkaa vähitellen paljastumaan, että Nickillä on jotain salailtavaa, median ja poliisin epäilyt alkavat kohdistua perinteiseen tyyliin aviomieheen. Romaanissa vaihtelevat sekä Nickin että Amyn näkökulmat, minkä ansiosta lukijallakin on pääsy syvälle henkilöhahmojen mieleen ja kokemukseen.

Kiltti tyttö on varsin kelpo viihderomaani. Blogeissa on ylistetty erityisesti sen odottamattomia juonikuvioita ja hyytävää jännittävyyttä. En ole kovin hyvä ounastelemaan etukäteen rikoskirjallisuuden juonenkäänteitä, joten Kiltti tyttö onnistui vetämään matot varsin tehokkaasti minunkin jalkojeni alta. Henkilöhahmoihin on tuotu kiehtovalla tavalla psykologista syvyyttä, kun heidän toimintansa motiiveja haetaan heidän lapsuuden traumoistaan ja persoonallisuudenpiirteistään sekä tavasta käsitellä sosiaalisia odotuksia. Toisaalta samalla Nick ja Amy ovat psykologisilta ominaisuuksiltaan hyvin yksinkertaistettuja ja toimivat usein näihin nähden hieman epärealistisen suoraviivaisesti ja johdonmukaisesti.  

Joskus erityisen suositut populaarikulttuurin ilmiöt saattavat tuoda esiin mielenkiintoisia, leimallisesti tähän aikaan kuuluvia piirteitä yhteiskunnastamme. Koen, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö edustaa uudenlaista älykkäämmän oloista populaarikulttuuria. Perinteisesti viihteelle on ollut keskeistä samaistumisen kokemuksen tuottaminen lukijalle tai katsojalle. Nykyään kirjallisuudessa, televisiossa ja elokuvissa näkyy yhä useimmin läpeensä pahoja tai epämiellyttäviä henkilöhahmoja, joihin ei pysty millään tavalla samaistumaan. Myös Kiltissä tytössä tuotetaan lukijalle kokemus siitä, kuinka hän hakee kirjan henkilöhahmoilta samaistumispintaa turhaan. Lukijalle vilautetaan mahdollisuutta samaistua romaanin henkilöhahmoihin, mutta se mahdollisuus myös riistetään odottamattomalla tavalla. Tällaisen populaarikulttuurin tuottama nautinto onkin pikemminkin älyllistä tarkkailua kuin emotionaalista identifioitumista. Katsojan ei tarvitse olla kokemuksessaan tunteillaan läsnä vaan hän voi tarkkailla henkilöhahmoja ja tarinaa objektiivisesti ja ulkopuolelta. Nick ja Amy ovat näennäisesti hyvin samaistuttavia nykyaikaisen viihdekirjallisuuden henkilöhahmoja. He ovat New Yorkista, korkeasti koulutettuja ja trendikkäitä. Toisaalta he eivät halua olla samanlaisia kuin kaikki muut vaan pyrkivät luomaan elämästään ja parisuhteestaan jotain erityistä. Amy ja Nick muistuttavat itse asiassa hyvin paljon David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin Emmaa ja Dexteriä. Alkutilanteen asettamista odotuksista huolimatta Nick ja Amy osoittautuvat kuitenkin molemmat epämiellyttäviksi henkilöhahmoiksi. Heidän luonteen vikansa ja traumaattiset kokemuksensa saavat heidät tekemään hyvin huonoja valintoja. Itse lukijana päädyin jatkuvasti  hakemaan Amysta ja Nickistä jotain tarttumapintaa huomatakseni vain, ettei sellaista ole eikä ole tarkoituskaan olla.

Eniten ilahduin Kiltin tytön kiehtovalla tavalla vinoutuneesta maailmankuvasta. Omalla kierolla tavallaan Kiltti tyttö on myös absoluuttinen rakkaustarina, kaikkien rakkaustarinoiden todellinen rakkaustarina. Se vie parisuhteen ideaalit, kuten luottamuksen, sitoutumisen ja toisen ihmisen tuntemisen, äärirajoilleen. Se vastaa kysymykseen, milloin voi olla aivan varma, että toinen ihminen on sitoutunut parisuhteeseen täysin ja kokonaan eikä koskaan kaipaa enää mitään muuta. Siinä rakastavaiset todella saavat toisensa kauttaaltaan ja kokonaan, kunnes kuolema heidät erottaa.

Kiltistä tytöstä on pidetty kovasti ainakin näissä blogeissa: Booking it some more, Kirsin kirjanurkka, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Nenä kirjassa, Aamuvirkku yksisarvinen, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjoihin kadonnut, Järjellä ja tunteella, Kirjasfääri, Rakkaudesta kirjoihin ja Sonjan lukuhetket.