Gail Carriger: Soulless

Gail Carriger: Soulless. The Parasol Protectorate: Book the First (Orbit 2012)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Sivumäärä: 291
-

Yllätin tänä kesänä ”laatukirjallisuudelle” omistautuneen itseni mökiltä ahmimasta romanttista viihdekirjallisuutta. Gail Carrigerin Soulless on hieman höpsö, viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuva romaani höystettynä vampyyreilla ja ihmissusilla. Ja voi hyvä tavaton, miten minä siihen hurahdin! Romaani on The Parasol Protectorate -nimisen sarjan aloitusosa. Sen sankarittarena on hurmaavan sähäkkä vanha piika Alexia Tarrabotti, joka ei poistu kodistaan mihinkään ilman päivänvarjoaan, sillä koskaan ei voi tietää, minkälaisilta verenhimoisilta saalistajilta oman arvonsa tuntevan neidin on itseään puolustettava – jopa keskellä sivistyneitä tanssiaisia.

Italialaiset sukujuuret omaavan, 26-vuotiaan ja iholtaan kauhistuttavan päivettyneen Alexian mahdollisuudet päästä avioliittoon ovat huvenneet olemattomiin, joten hän on päättänyt keskittyä muihin elämän tarjoamiin iloihin, kuten siirappitorttuihin, lukemiseen ja älylliseen keskusteluun. Ja aivan kuin hänen ilmeisissä heikkouksissaan ei olisi tarpeeksi Alexiassa piilee myös eräs muukin erikoinen piirre: hän on syntynyt ilman sielua. Kun varsin epähienosti pukeutunut nuori vampyyri yrittää heikoin tuloksin hyökätä Alexian kimppuun, hän ajautuu keskelle uteliaisuutta kutkuttavaa mysteeriä, joka ravisuttaa Lontoon yliluonnollisten olentojen tiukasti järjestäytyneitä piirejä. Alexian harmiksi tilannetta on kuitenkin tutkimassa imissusilauman alfa, lordi Maccon, joka ei ole järin ilahtunut Alexian yhteydestä tapaukseen. Lordi nimittäin kantaa edelleen kaunaa eräästä siilijupakasta, jonka merkeissä hän tuli aikaisemmin törmänneeksi omatahtoiseen, karmealla päivänvarjolla varustettuun vanhaan piikaan.

”I suspect that is precisely what the vampire was thinking when he found you without a chaperone. An unmarried female alone in a room in this enlightened day and age! Why, if the moon had been full, even I would have attacked you!”

Alexia gave him the once-over an reached for her brass parasol. ”My dear sir, I should like to see you try.”

Soulless on hykerryttävästi pilke silmäkulmassa kirjoitettua viihdettä, jota maustaa mukavasti steampunk -henkinen vaihtoehtotodellisuus. Carriger iloittelee perienglantilaisen omanarvontunnon ja viktoriaanisen tapakulttuurin kustannuksella austenilaisella armottomuudella. Romaanin häpeämättömän nokkeluuden – ja kenties hitusen myös kesäisen lomatunnelman – ansiosta pystyin lähes vaivatta sulkemaan silmäni romanttisen viihderomaanin pahimmilta maneereilta ja höpöhöpö -juonenkäänteiltä. Raskaiten romaani kärsiikin juuri juonen tasapainottomuudesta, sillä alussa käyntiin asetettu mysteeri jää hieman liiankin toissijaiseksi romaanin romanttisen juonilinjan ottaessa tarinan haltuunsa. Sarjan ensimmäinen osa jää kuitenkin vaiheeseen, joka saattaisi enteillä, että pahimmat romanttiset hömpötykset on saatu pois päiväjärjestyksestä ja Alexialle olisi luvassa enemmän myös varsinaista toimintaa. Taisin jo ahmintavimmassani pistää toisen osan tilaukseen.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner (Bazar 2015)
Alkuteos: Stoner
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1965
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 306
-

Voiko mikään olla niin kutkuttavan nautinnollista luettavaa kuin unohdettu klassikko? Teos, joka on ajattomalla tavalla laadukas mutta kuitenkaan sitä ei ole pureskeltu ja jauhettu loppuun vuosikymmeniä kestäneen kirjallisuuskeskustelun hampaissa. John Williamsin Stonerissa on kiistämättä klassikon tuntua. Sen suoraviivaisessa ja hapuilemattomassa kerronnassa on itsevarmuutta ja akateemista ylevyyttä, joka ei jätä sijaa ylenkatseelle. Amerikkalainen John Williams julkaisi romaanin jo vuonna 1965, mutta myönteisistä arvioista huolimatta se vaipui nopeasti unohduksiin. Yllättäen se nostettiin uudelleen esiin vuonna 2003 Euroopassa, kun ranskalainen kirjailija Anna Gavalda halusi julkaista romaanin käännöksen kotimassaan.

Stoner on nimensä mukaisesti William Stoner -nimisen fiktiivisen henkilön Yhdysvaltoihin sijoittuva elämäntarina 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Kylmän lakoninen ja kuivakka kertojaääni ei turhaan nostattele lukijan odotuksia. Heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen lukijalle tehdään selväksi, ettei Stoner ollut merkittävä henkilö. Hänen työtoverinsa Missourin yliopistolla eivät pitäneet häntä erityisessä arvossa, jotkut tuskin edes muistivat häntä. Stoner on jokamies (everyman), tuntemattomat kasvot keskellä ihmisjoukkoa, kuin kuka tahansa meistä. Hän syntyy Boonevillessa, Missourissa köyhään maanviljelijäperheeseen ainoana lapsena. 19-vuotiaana hänen vanhempansa lähettävät hänen Columbiaan, Missourin yliopistoon opiskelemaan maataloutta. Pakollisella englannin kirjallisuuden kurssilla Stoner löytää kuitenkin itsestään odottamattoman intohimon kirjallisuutta kohtaan ja vaihtaa pääainettaan. Elämä heittää Stonerille mahdollisuuksia, valoisia pilkahduksia, jotka johtavat toistuvasti pettymyksiin. Rakastuminen, intohimo tai omistautuneisuus eivät takaa Stonerille onnea yliopistouralla, avioliitossa tai edes isänä.

Stonerin kertojan etäisen objektiivisen aseman sekoittuminen William Stonerin subjektiiviseen näkökulmaan luo romaaniin jännittävän etääntymisen ja samaistumisen vuoroleikin. Kertojan näkökulmassa ei ole henkilökohtaisia sävyjä tai tunteikkuutta, hän viittaa tarinansa päähenkilöönkin usein formaaliseen tyyliin sukunimellä Stoner tai kokonimellä William Stoner silloinkin, kun kyse on tämän syvimmistä tunnetiloista ja ajatuksista. Vain hyvin harvoina hetkinä kertoja yllättäen siirtyykin puhumaan Williamista, joka tuo tarinaan yhtäkkiä hätkähdyttävää intiimiyttä. Tyyli määrittää olennaisella tavalla romaanin tunnelmaa, jossa Stoner on jatkuvasti ylhäältä käsin kohdistetun, kylmän analyyttisen katseen alla ja kuitenkin samanaikaisesti lukija ei voi olla samaistumatta Stonerin inhimillisyyteen, vilpittömiin toiveisiin, tunteisiin ja mietintöihin.

Kohta, jossa kuvaillaan Stonerin ja hänen tulevan vaimonsa Edithin ensitapaamisia, havainnollistaa hyvin kertojan lakonisen toteavuuden ja Stonerin teeskentelemättömän inhimillisyyden sekoittumista toisiinsa niin, että on välillä mahdotonta erottaa, mikä on kertojan ja mikä Stonerin havaintoa:

Seuraavien kahden viikon aikana Stoner tapasi Edithin lähes joka ilta. He kävivät yliopiston uuden musiikinlaitoksen järjestämässä konsertissa. Jos illat eivät olleet kovin kylmiä, he astelivat hitaasti ja arvokkaasti Columbian kaduilla, mutta enimmäkseen he istuivat rouva Darleyn olohuoneessa. Toisinaan he keskustelivat ja Edith soitti Stonerille ja hän kuunteli ja katseli Edithin käsien elotonta tanssia koskettimilla. Ensimmäisen yhteisen illan jälkeen heidän puheensa oli merkillisen yleisluonteista; Stoner ei saanut Edithiä vapautumaan, ja kun hän näki, että hänen sensuuntaiset yrityksensä olivat Edithistä kiusallisia, hän lakkasi yrittämästä. Mutta heidän kesken oli välittömyyttä, ja Stoner kuvitteli, että he ymmärsivät toisiaan.

Kohdasta nousee voimakkaasti esiin Stonerin toiveikkuus ja orastava kiintymys Edithiin. Heidän tapaamisensa on kuvattu arkiromanttisen idyllisiksi, ja Stoner pyrkii parhaansa mukaan ottamaan Edithin persoonallisuuden ja toiveet huomioon. Toisaalta kohtaan kytkeytyy kertojan kyky tarkastella Stonerin elämää sellaisenaan, vailla tulkintaa harhauttavia toiveita tai pelkoja. Alullaan olevan suhteen yllä on jo nyt jonkinlainen pettymyksen ja epäonnistumisen ilmapiiri. Kertoja toteaa kylmän lakonisesti, että ”Stoner kuvitteli”, että Edith ja hän ymmärtäisivät toisiaan, mutta todellisuudessa he eivät edes kunnolla kommunikoineet. Stonerin ja kertojan kokemusten ja havaintojen sekoittuminen toisiinsa nostaa kuitenkin esiin kysymyksen siitä, missä määrin Stoner itse tiedostaa, ettei hänen ja Edithin suhde ole ehkä ihanteellisin tai että hänen elämästään on kehkeytymässä pääosin hyvin merkityksetön. Kumpi esimerkiksi havainnoi Edithin käsien liikkeen ”elottomaksi” – piirre, joka tuntuu kuvastavan osuvasti Stonerin tulevan vaimon intohimotonta ja valmiiksi katkeroitunutta persoonallisuutta – kertoja vai Stoner?

Erityisesti kertojan lakonisen tyylin ja Stonerin toistuvien pettymysten kautta romaanin keskeiseksi teemaksi nousee sääli ihmistä ja ihmisyyttä kohtaan. Romaani säälii jokamiehen kyvyttömyyttä nousta oman triviaalin elämänsä yläpuolelle, ponnistaa mahdollisuuksiensa ja onnettomuuksiensa yli ja saavuttaa jotain itseään merkittävämpää. Stonerin olemus ja luonne sinetöi suorastaan deterministisesti hänen kohtalonsa tylyyden. Aivan samoin elävät myös romaanin muut henkilöhahmot, toivoen ja epäonnistuen ja lopulta joko musertuen oman elämänsä banaaliudesta tai kieltäen sen tyystin. Ja kuitenkin vaikka Stoner on epäonnisuudessaan kertojan (ja lukijan) kaikkitietävän ja säälivän katseen alainen, hän myös ajoittain ja yllättäen nouseen tuon katseen rinnalle eikä, hämmästyttävää kyllä, tunne pientä alakuloa merkittävämpää tuskaa nähdessään elämänsä objektiivisen totuuden:

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mielensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut. Hän arveli tuon kysymyksen askarruttavan kaikkia jossain elämänvaiheessa ja pohti, nousiko se muilla esiin niin pakonomaisen persoonattomasti kuin hänellä. Kysymys toi tullessaan alakuloa, mutta se oli yleisluonteista; sillä (hän uskoi) oli hyvin vähän tekemistä hänen itsensä tai hänen henkilökohtaisen kohtalonsa kanssa.

Kertojan lähes kyynisen maailmankuvan sinnikkäänä vastapainona romaanissa pilkahtelee Stonerin tunnetilojen ja kokemusten liikuttava herkkyys. Stonerin elämä saattaa ehkä olla mitätön, mutta hänen kyvyssään löytää merkityksellisyys elämästä itsestään on yksinkertaista kauneutta. Tim Kreider kirjoittaa New Yorkerissa ymmärtävänsä, miksi amerikkalaiset eivät rakasta Stoneria, vaikka romaani upea teos onkin. Hän toteaa, ettei Stoner ole Gatsby. Vaikka molempien kohtalo on traaginen ja epäsankarillinen, Stonerilta puuttuu Gatsbyn glamour, coolius. Stoner ei uhraa itseään sodassa, hän ei tavoittele sinnikkäästi amerikkalaista unelmaa tai riudu elämänsä rakkauden kaipuussa. Stoner ei ole traaginen siinä mielessä, että hänen onneton kohtalonsa olisi näyttävä, voimallinen tai romanttinen. Mitä sinä odotit? hän ajattelee kuolinvuoteellaan, mikä tiivistää kyynisesti sekä hänen että lukijan epärealistiset toiveet elämää kohtaan. Mitä sinä odotit? Tämä on tarina elämästä. Ja kuitenkin romaani itsessään ei ole pettymys, se ei ole tyly tai edes synkkä. Kaikessa pilkahtaa valo, jota edes kertojan kyynisyys ei voi nujertaa. Se on silkka totuus siitä, että lukiessamme me samaistumme, me tunnemme Stonerin kanssa.

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän. 

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Sivumäärä: 331
-

Auli Leskisen esikoisteos Petojen aika kertoo Augusto Pinochetin sotilasvallankaappauksesta Chilessä vuonna 1973 sekä sen jälkeisestä ajasta sotilasdiktatuurin hallitsemassa maassa. Tapahtumien keskiössä on nuori tyttö, Cristina Rojas, jonka perhe on syrjäytetyn vasemmistohallitsija Salvador Allenden tukijoita. Vallankaappauksen myötä Rojasin perheenjäsenistä tulee peloteltuja ja vainottuja. Cristinan veli pakenee maasta ja pian myös isä katoaa. Jäljelle jäävät ainoastaan pikkuveli ja äiti, joka alistuu mihin vain saadakseen olla turvassa.

Petojen aika oli ehdolla vuonna 2013 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Se on realistiseen tyyliin kirjoitettu historiallinen romaani julkisen hallinnon brutaalista vallankäytöstä, yksilönvapaudesta, menetyksestä, pelosta ja rohkeudesta. Romaani kuvaa vainoharhaisen hallinnon luomaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Ihmisten identiteetit rakennetaan valtiovallan toimesta uudelleen sen mukaan, miten heidän on lupa ajatella ja elää. Väärin ajattelevat eliminoidaan. Se tarkoittaa kirjaimellisesti henkilön poistamista, ei pelkästään kuolemaa, vaan kaikkien hänen olemassaolostaan kertoneiden todisteiden totaalista hävittämistä. Tuhannet ihmiset katoavat kuin tyhjään ilmaan. He jäävät kummittelemaan vain niiden mieliin, jotka heidät vielä muistavat, vaikka eivät saisi muistaa.

Cristinalle ja muille vainotuille muistamisesta kehkeytyy kuitenkin ainoa selviytymiskeino ja tapa taistella pahuutta vastaan. Petojen aika kuvaa, kuinka vastarinta on elämistä kärsimyksen, menetyksen ja trauman keskellä, sillä tärkeintä on muistaa ja todistaa. On muistettava ne, jotka menetettiin ja haluttiin pyyhkiä pois. On muistettava kidutukset, kärsimykset ja pahantekijöiden kasvot, oma kipu ja häpeä. On oltava todistajana ympäröivälle kuolemalle ja kärsimykselle sitä päivää varten, kun kaikki asetetaan oikeuden eteen. Ainakaan ei saa unohtaa tai kääntää katsettaan pois. On nähtävä silloinkin, kun muut eivät näe, kun muut häpeävät tai eivät halua katsoa. Petojen aika kiinnittyy voimallisesti todellisuuteen, sillä yksi sen hahmoista on oikeastikin elänyt Michel Nash. Romaanissa hän on Cristinan nuoruudenrakkaus ja suorittamassa asepalvelusta sotilasvallankaappauksen aikaan Pisaguassa. Vallankaappauksen jälkeen Michel katoaa olemattomiin. Petojen ajassa hänen äänensä edustaa armottoman vallankäyttökoneiston uhreja, heidän viimeisiä ajatuksiaan toivosta ja epätoivosta. Romaani asettuu myös itsessään niiden kärsimyksestä ja menetyksestä kertovien tarinoiden jatkoksi, joiden tavoitteena on todistaa ja muistaa, jotta ei koskaan enää.

Jokaisella laukauksella Rubí heilahti. Hänen kehonsa nytkähti kuin hän olisi hypännyt asfaltilla. Mies ampui hänet kadulle. Ihmiset kiljuivat ja pyysivät että kuski jatkaisi matkaa. 

   Ajattelin Rubín äitiä. Miten selitän tämän? En koskaan palaisi siihen hetkeen, jossa paniikki sitoi minut tiukasti paikalleni, mutta ajatus oli kirkas ja kylmäverinen. Tiesin mitä minun piti tehdä. Minun piti muistaa. Muistaa! Painoin mieleeni nimen. Ampujan nimi oli Martín Grau.

Petojen aika on armottoman tarkka ja asiantuntevasti kirjoitettu kertomus Chilen lähihistoriasta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Vaikka romaanin takana on hieman yllättäenkin suomalainen kirjailija, asiantuntijuutta ei Leskiseltä näytä ainakaan puuttuvan. Hän on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja työskennellyt vuosikymmenen ajan toimittajana Chilessä. Hänen haastattelemiensa ihmisten joukkoon lukeutuvat muun muassa Augusto Pinochetin lapset. Historiallisena kertomuksena Petojen aika on hieno ja merkittävä kirja, mutta kaunokirjallisena teoksena ja traumafiktiona se jää melko tavanomaiseksi. Sen suurimmaksi heikkoukseksi kehkeytyy kerronnan takertuminen realistiseen ja todistavaan sävyyn, joka ehkä onnistuu näyttämään tapahtumien historiallisen totuuden mutta epäonnistuu tavoittamaan niihin sisältyvän traumaattisen kokemuksen todellisen ja kaikkinaisen absurdiuden.

Bando militar número dos.

Sotilaskäsky numero kaksi:

Nuorten on luotettava maan johtajaan ja asevoimiin. He turvaavat maata ja takaavat uuden johdon triumfin. Vanhempien on taattava perheen jäsenten sopu ja rauhallisuus kansallisen yhtenäisyyden palauttamiseksi. Lasten ja nuorten huoltajat velvoitetaan kontrolloimaan samassa kotitaloudessa asuvia ja muita perheen jäseniä. Kukaan ei poistu kotoa, ennen kuin maahan on palautettu yleinen järjestys. Paras tapa toimia yhteistyössä uusien viranomaisten kanssa on totella heidän kaikkia käskyjään.

Clarice Lispector: Passio

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G.H:n mukaan (Teos 2014)
Alkuteos: A Paixão Segundo G.H.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1964
Suomentaja: Tarja Härkönen
Sivumäärä: 206
-

Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi.

Clarice Lispector (1922-1977) on legendaarinen hahmo brasilialaisessa kirjallisuudessa ja tunnettu haastavista ja mystisluontoisista teksteistään. Lispectoria on omintakeisuudessaan verrattu muun muassa Joyceen, Kafkaan ja Woolfiin. Feministiteoreetikko Hélène Cixous tulkitsi hänen kirjallisuutensa naiskirjoitukseksi, eli naiselle ominaiseksi ainutlaatuiseksi ilmaisun mudoksi, jonka patriarkaatti ja vallitseva yhteiskunta yrittää tukahduttaa. Passio on Lispectorin seitsemäs teos ja hänen tuotantonsa tunnetuimpia.

Passio kertoo varakkaasta kuvanveistäjä-naisesta, joka on nimetty romaanissa ainoastaan nimikirjaimilla G.H. (lyhenne portugalin sanoista gênero humano, joka on suomeksi 'ihmiskunta'). Romaanin alussa G.H. kertoo kokeneensa edellisenä päivänä jotain, joka on muuttanut fundamentaalisella tasolla hänen käsitystään ihmisyydestä ja koko olemassaolosta. Tapahtumasarja oli alkanut, kun hän oli päättänyt siivota huoneen, josta hänen palvelijansa oli muuttanut pois edellisenä päivänä. Hän odottaa löytävänsä huoneen sotkuisena, mutta huone onkin täysin tyhjä ja puhdas. Järkytyksekseen G.H. löytää kuitenkin huoneen komerosta torakan ja litistää sen säikähdyksissään oven ja karmin väliin. Katsoessaan elämän hiipuvan hiljalleen sisälmyksensä ulos päästäneestä torakasta, G.H. kokee itsekin odottamattoman muodonmuutoksen.

Passiota voisi luonnehtia sisällöltään (ei kuitenkaan ilmaisultaan) minimalistiseksi teokseksi. Se tarttuu yksittäiseen, mitä merkityksettömimpään hetkeen ja avaa siitä esiin koko universumin. Nähdessään elämän kaikkoavan juuri tappamastaan torakasta G.H. tuntee paitsi inhoa myös odottamatonta samaistumista torakan ahdinkoon. Hän löytää itsestään uudenlaisen rakkauden käsitteen, joka ei ole oikeastaan tunne vaan jonkinlainen uudenlainen tietoisuuden taso. Hän havaitsee itsessään neutraalin rakkauden, sen osan hänestä, joka on täysin irrallaan tietoisesta minuudesta. Hän löytää itsestään jotain, joka kytkee hänen osaksi kaikkea elämää ensimmäisestä torakasta viimeiseen ihmiseen. G.H:n tajunta laajenee muutamissa sekunneissa koko universumin ja sen historian kokoiseksi. Passio on 206-sivuinen kuvaus tästä kokemuksesta.

– – olen torakka, olen jalkani, olen hiukseni, olen valkoisin valoläikkä rapatulla seinällä – olen jokainen helvetillinen osa itsestäni – elämä minussa on niin sinnikästä että jos minut katkaistaisiin kuin sisilisko, osani vavahtelisivat ja kouristelisivat aina vain. Olen seinään syöpynyt hiljaisuus, ja kaikkein vanhin perhonen lepattelee kasvojeni edessä: sama kuin aina. Syntymästä kuolemaan se on se, mitä kutsun itsessäni inhimilliseksi, enkä varsinaisesti kuole koskaan.

G.H. on joutunut varsin paradoksaaliseen tilanteeseen. Hän yrittää välittää lukijalle kokemuksensa, jossa tietoinen minuus menettää tyystin merkityksensä. Mutta kuitenkin jo pelkkä kertominen ja kielellistäminen ovat tekoja, jotka lähtökohtaisesti olettavat, että on olemassa jokin puhuva persoona, jonka olemassaolo nojaa minuuden kokemukseen. Passio liikkuu inhimillisen käsityskyvyn raja-alueella, mikä tekee siitä haastavan ja kunnianhimoisen tekstin. Kieli ja sen merkitykset pakenevat G.H:n kokemusta, mutta hän vääntelee sanoja ja merkityksiä väkisin eri asentoihin, näyttää saman asian monesta eri näkökulmasta ja selittää loputtomiin. Sanojen merkitykset saavat lopulta uusia vivahteita, ja saatan hetkeksi saada kiinni pienen aavistuksen siitä, mitä tuo neutraali rakkaus todella merkitsisi. Mutta asioissa on järkeä vain silloin, kun pystyn tarkastelemaan niitä tietoisen minuuteni kautta ja juuri tähän mahdottomuuteen ponnisteluni kaatuvat.

En ole lukijana kuitenkaan ainoa, joka ei pysty päästämään irti omasta tietoisuudestaan. Myös G.H. takertuu samanaikaisesti minuuteensa, vaikka osa hänestä tietää, ettei sillä ole enää merkitystä. ”Anna kätesi minulle uudestaan, en tiedä vieläkään, miten lohduttaisin itseäni totuuden edessä”, hän sanoo kuin puhutellen lukijaa tai jotain kuviteltua tekstin vastaanottajaa. G.H. ilmaisee, että on vielä olemassa jokin ”itse”, koherentti minuus, jota hänen on lohdutettava, sillä sen olemassaolo on asettunut kyseenalaiseksi. G.H:n epätoivoisessa pyynnössä on jotain syvästi liikuttavaa. Johdattaessaan lukijaa tyystin toiselle älyn ja tietoisuuden tasoille, joissa rakkauskaan ei ole enää tunnetta vaan neutraali idea, G.H. kuitenkin samalla takertuu epätoivoisesti toisen ihmisen läsnäoloon, johonkin, jota vasten hänen ihmisyytensä ja minuutensa tulee todelliseksi ja joka tunnistaa ne hänessä. Ja kuitenkin tuo käsikin on vain idea, raaja vailla muuta ruumista tai mieltä. G.H:n tietoisen minän epätoivo liittää lukijan erityisellä tavalla osalliseksi hänen kokemustaan. Lukijasta tulee luotettu, inhimillinen mieli tuon irrallisen raajan takana; jokin, joka kuuntelee.

Vaikka Lispectorin romaanin teemat ovat mutkikkaita, hänen kerrontansa ei sitä ole. Jos romaanin aihe työntää lukijaa loitommas, sen kerronta päinvastoin vetää puoleensa. Lispector ei hämää, ei verhoa ajatuksiaan symboleihin tai pyri loputtomaan monimerkityksellisyyteen. Hänen sanansa ovat kirkkaita ja kauniita. Se, mitä hän yrittää välittää voi olla haastavaa tavoittaa, mutta se miten hän sen välittää pyrkii kaikkein selkeimpään. Siksi olisi suorastaan väärin luonnehtia Passiota vaikeaksi romaaniksi. Romaani ei saisi olla vaikea silloin, kun se vaatii lukijalta juuri sitä, mitä lukijuus pohjimmilaan on: halua kuunnella, antautua ja kokea. Se ei odota lukijaltaan edes ymmärrystä, sillä se kurkottelee ymmärryksen toiselle puolelle. Sen sijaan se saattaa herättää uinuvan intuition, joka nauttii mitä kauneimmin kielellistetyistä ideoista vailla järjen ja ymmärryksen taakkaa.

Sain ensimmäisen innoitukseni Passion lukemiseen Ullalta. Kannattaa siis käydä lukemassa myös hänen tekstinsä.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava 2014)
Sivumäärä: 334

-

Sirpa Kähkösen tunnetuimpia romaaneja ovat historialliseen Kuopio-sarjaan lukeutuvat teokset, jotka keskittyvät savolaisen Tuomen perheen elämään 1930-luvulta jatkosotaan. Graniittimies on eräänlainen sivupolku Kähkösen Kuopio-sarjaan, sillä sen päähenkilöt Ilja ja Klara ovat sarjasta tutun Lassi Tuomen veli ja käly. Muutoin romaani on täysin itsenäinen teoksensa. Graniittimies oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna.

Graniittimies on tarina idealismista ja unelmista sekä niiden sammumisesta. Sosialismin aatteelle omistautuneet suomalaiset Ilja ja Klara hiihtävät 1920-luvun alussa Neuvostoliittoon rakentamaan yhteistä ihannevaltiota. Perillä heitä odottaa kuitenkin kurja ja köyhä Pietari, jonka kadut täyttyvät kaiken nähneistä orpolapsista. Romaanin kertojana on Klara, joka nuorena ja kokemattomana vaimona yrittää sitkeästi luoda jonkinlaisen elämän uudessa ja vieraassa ympäristössä. Hän löytääkin kutsumuksensa katulapsityöstä, jossa köyhyydeltä ja epätoivolta on mahdotonta sulkea silmiään. Romaani seuraa Neuvostoliiton rämpimistä Leninin ajoista suurjohtajan kuolemaan ja lopulta Stalinin vainoihin. Klaran sisäinen kamppailu aatteensa vuoksi muistuttaa uskonnollista kilvoittelua. Hänen ideansa ja unelmansa hapertuvat vuosien kuluessa, kunnes valtiovallan epäluulo pakottaa hänet polvilleen. Hiljaisessa nöyrtymisessä musertavinta on ehkä kuitenkin omasta toivosta ja ideaaleista luopuminen kuin mielivaltaiselle valtiovallalle alistuminen.

Klaran ja Iljan ystävistä ja lähipiiristä kehkeytyy romaanissa mielenkiintoinen kavalkadi koskettavia elämänkohtaloita traumatisoituneista orposisaruksista, sirkustaiteilijoihin, menneen maailman rikkaaseen herrasmieheen ja suomalaiseen keittäjärouvaan. Hahmojen yksilölliset tarinat sulautuvat Iljan ja Klaran kehyskertomukseen kauniisti ja eleettömästi. Vain yksittäinen kuva tai lauseenpätkä voi tiivistää heidän koko olemisensa traagisuden, kuten usein toistuva näky perheensä sodalle antaneesta mustasta leskirouvasta, jonka mykässä läsnäolossa konkretisoituu kielen ja ymmärryksen ulottumattomiin paennut kaikennielevä suru.

Graniittimiehen kaikkein kiehtovin henkilöhahmo on kuitenkin ristiriitainen, sokkeloinen ja alati nimeään vaihtava Pietari. Kaupunki on hallitsematon ja kuriton jättiläinen, jonka pohjattomista mysteereistä Klaran katulapset vaikenevat salaperäisesti. Heidän tarinoissaan kaupunki ruumiillistuu salaperäiseksi vanhaksi ukoksi nimeltä Piter. Myyttinen ukko on sekä katulasten armoton ja ankara johtaja että heidän eräänlainen suojelijansa, isä, joka on tullut apuun, kun äitivenäjä on lähtenyt. Köyhän kaupungin kylmän realismin rikkoo kiehtovalla tavalla slaavilaisen oloinen mystiikka, joka pilkahtelee paitsi katulasten kammottavissa tarinoissa Piteristä, myös romaanin sirkuskuvastossa.

Kähkösen romaanissa on voimakasta, ajoittain jopa hieman alleviivaavaa symboliikkaa, joka luo romaaniin kuitenkin kauniin ja eheän pohjavirran. Varsinkin romaanin nimi aukeaa kiehtovalla tavalla monimerkitykselliseksi:

Kävelimme usein Hetsenin katua, jonka kulmauksissa vielä siellä täällä oli vanha kyltti kauniine nimineen: Bolshaja Morskaja – Suuri merikatu. Sen talojen seiniltä kiviset miehet ja naiset katselivat kadun kulkijoita tuikein ilmein. Noita ihmishahmoisia, puoleksi kiviseinään sulautuvia olentoja oli kaupunki täynnään, ja kuin leikin päiten talojen piirtäjät olivat panneet niiden kannatettavaksi hirveitä taakkoja: parvekkeita, kattoja, huoneiden kulmauksia. Niiden valtavat käsivarret ja väkevä yläruumis työntyivät esiin rappauksesta, johon ne oli kahlittu ikiajoiksi, koska jalkoja niillä ei ollut.

Graniittimiehestä muodostuu romaanissa tavallisen Neuvosto-kansalaisen kuva. Työlle uhrautuva ihminen, jonka valtiovalta on muokannut väkisin tietynlaiseen kivettyneeseen muottiin pelolla ja propagandalla. Nimitys voisi viitata lähes kuhunkin romaanin mieshahmoon vuorollaan ja lopulta sen merkitys asettuu myös Klaraan:

Koskaan en voisi puhua, en kenellekään. Ja sydämeni asettui, teräksinen tyyneys laskeutui minuun, ompelin, kunnes perheeni tuli kotiin.

Granittimieheksi muuttuminen on mielen jähmettymistä omaan vankilaansa. Kivisen kuoren sisällä on yksilö, jolla on omat ajatuksensa, toiveensa ja oikeudentajunsa, mutta ei mahdollisuutta taistella niiden puolesta. Toisaalta romaanin loppupuolella graniittimiehen voisi nähdä myös uuden sukupolven toivoa valavana ilmentymänä. Klaran kaiken nähneistä orpolapsista kasvaa mieleltään ehkä kovettuneita mutta voimakastahtoisia yksilöitä, jotka ovat päättäneet rakentaa itse elämänsä köyhän kaupungin raunioista. Myöhemmin Klara neuvoo nuoreksi aikuiseksi varttunutta kasvattilastaan Genjaa:

- - jos maailma ei näe sinun ponnistustasi Genja eikä osaa sitä sinun hyväksesi lukea, niin ole sinä itse ylpeä itsestäsi. Jos maailma pettää, rakenna sinä sisällesi sellaiset pilarit, jotka eivät petä.

Graniittimiehen hahmot, symboliikka ja miljöö vetoavat mielikuvitukseen ja muodostavat upean taustarakennelman Kähkösen tarinalle. Kokonaisuutena romaani jää kuitenkin harmittavan epätasapainoiseksi. Romaanin viimeinen osa, joka siirtyy Klaran näkökulmasta muiden henkilöhahmojen kokemuksiin, tuntuu ylimääräiseltä ja tarpeettomalta lisältä. Tarina olisi toiminut mainiosti, jos se olisi pysytellyt yksinomaan Klaran hieman rajoittuneessa ja naiivissa näkökulmassa jättäen lukijalle tilaa vain ounastella maailman muuta raadollisuutta sekä niitä traagisia elämänkohtaloita, jotka hienovaraisesti välähtelevät romaanin muissa henkilöhahmoissa. Tällaisenaan romaanin viimeinen osa repii hieman kömpelöstikin auki henkilöhahmojen traumat ja salaiset ajatukset jättäen lukukokemuksen aavistuksen ontoksi.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Like 2013)
Alkuteos: Min kamp 1
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Kariina Huttunen
Sivumäärä: 489
-

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1 on ensimmäinen osa hänen mammuttimaisesta omaelämäkerrastaan, josta on kehkeytynyt omanlaisensa tapaus niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin. Yhtenä syynä teossarjan herättämään kohuun lienee sen henkilökohtaisuus ja perinpohjaisuus, joka on jopa omaelämäkerrallisen kirjallisuudeln kontekstissa poikkeuksellista. Taisteluni -sarja ei etene kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen vaan on jaksottunut eräänlaisiin temaattisiin kokonaisuuksiin, joissa rinnastuvat eri aikakaudet ja hetket kirjailijan elämästä. Ensimmäisessä osassa läsnä ovat kirjoitushetken lisäksi erityisesti kaksi ajanjaksoa: teini-ikä Kristiansandissa, jonne Knausgårdin perhe on muuttanut tämän lapsuuden maisemista Tromøyasta, sekä muutamat päivät sen jälkeen, kun Knausgård menettää isänsä ollessaan nuori aikuinen. Näiden ajanjaksojen välisinä vuosina ‒ joista Knausgård ei tässä kirjassa kerro kuin lyhyesti ja viitteellisesti ‒Knausgårdin isä muuttuu lähes tavallisesta perheenisästä alkoholistiksi, joka juo itsensä hengiltä. Kontrasti on valtava ja tehokas. Knausgårdin teinivuodet Kristiansandissa ovatkin tulkittavissa eräänlaiseksi taitekohdaksi, jolloin kaikki oli perheessä vielä suhteellisen hyvin mutta oireita tulevasta oli jo havaittavissa.

Knausgårdin romaani näyttäytyy minulle järkyttävänä, lähes itsetuhoisena tekona. Se ei ole omaelämäkerta, jossa vaiherikasta ja kiinnostavaa elämää elänyt henkilö kertaa elämänsä taitekohtia. Se on tunnustuksellinen ja äärimmäisen henkilökohtainen teos, jossa tekijä analysoi omaa persoonaansa, identiteettinsä kehitystä ja tunnemaailmansa kipupisteitä. Knausgårdin teksti on hänen peilinsä, josta hän tarkastelee itseään hämmästyttävän rehellisesti ja säälimättä. Kuva, jonka hän itsestään piirtää ei ole aina erityisen miellyttävä tai imarteleva. Knausgård paljastaa perimmäiset itsekkyyden tunteensa, emotionaalisen heikkoutensa ja teini-ikänsä säälittävät ja kaksinaamaiset pyrkimykset päästä niin sanottuihin parempiin piireihin. Kanusgårdin rehellisyys on rohkeaa ja poikkeuksellista. Oman häpäisynsä, erehdystensä ja heikkojen hetkiensä muisteleminen ja myöntäminen julkisesti ei ole koskaan lukeutunut ihmisen vahvimpiin puoliin.

Toisaalta Knausgård vaikuttaa myös itseriittoiselta ja egoistiselta persoonalta, jolle oman ihmisyytensä manifestoiminen tuntuisi olevan omanlaisensa pakkomielle. Knausgård suorastaan piehtaroi omassa paljaudessaan. Jo kirjasarjan nimen suora viittaus yhden aikamme hirviömäisimmän diktaattorin teokseen on mahtaileva ja provosoiva. Knausgårdissa on ilmeistä kusipäisyyttä, mutta hän on myös raivostuttavan tietoinen siitä. Kirjablogeissa törmäsin Knausgårdin teoksen kohdalla usein ihmettelyihin siitä, mikä kirjassa lopulta on niin kovin kiehtovaa. Sinällään Knausgårdin elämä ei olekaan mitenkään ihmeellinen. Se saattaa olla traumaattinen ja rankka, mutta ei poikkeuksellinen. Esimerkiksi Knausgårdin teini-iän vaiheet ovat loppujen lopuksi järisyttävän banaaleja. Kuka ei olisi käynyt läpi samanlaisia epävarmuuden tunteita, identiteetin etsimistä ja kipuilevaa suhdetta vanhempiinsa. Jopa amerikkalainen kriitikko James Wood on todennut Knausgårdin teossarjan ensimmäisestä osasta New Yorkerin arviossaan: ”There is something ceaselessly compelling about Knausgaard’s book: even when I was bored, I was interested.”

Knausgårdin kirjassa mielenkiintoisinta ei olekaan se, mitä hänelle tapahtuu vaan minkälaisesta näkökulmasta ja asemasta hän tarkastelee itseään. Knausgård on kuin tiedemies, joka on asettanut itse itsensä mikroskoopin alle, avannut vatsansa auki ja pyytänyt lukijaakin katselemaan, miltä ihmisen sisällä oikeasti näyttää. Samalla Knausgård uhraa itsensä ja elämänsä paitsi julkiselle tarkastelulle, myös kirjallisuudelle ja fiktiolle. Hän muokkaa monitulkintaisesta, hajanaisesta ja sirpaleisesta elämästään johdonmukaisen ja koherentin tarinan. Teko tuntuu kammottavan peruuttamattomalta. Mitä jos Knausgård joskus vuosia myöhemmin muistaa tai kokee menneisyyden sittenkin toisella tavalla?

Kun poistuin tuona aamuna Yngven kotitalosta ja lähdin kävelemään hänen perässään autolle, tuntui hetken verran kuin olisin astunut tarinaan, joka oli isompi kuin omani. Olin keskellä tarinaa jossa pojat lähtevät hautaamaan isäänsä [...]

Knausgårdin muistot tai tulkinnat elämästään eivät ole lähimainkaan luotettavia, sillä ne noudattavat pikemminkin kirjallisuuden kuin elämän tai muistin logiikkaa. Eräässä kirjansa kohdassa Knausgård esimerkiksi kertoo menneisyydessään tapahtuneesta hetkestä, jossa hän istuu lentokoneessa ja muistelee isän kanssa lapsuudessa tehtyä hiihtoretkeä. Toisin sanoen Knausgård muistelee mennyttä hetkeä, jonka sisällä hän muistelee toista mennyttä hetkeä. En väitä, etteikö tällainen muistamisen rakenne olisi oikeasti mahdollista. Kuitenkin tämän nimenomaisen lentokonekohtauksen muoto ‒ minäkertojalle assosioituu mieleen lapsuuden hiihtoretki hänen seuratessaan lentokoneen ikkunasta tunturien huippuja ja lumivalkoisia tasankoja ‒ on niin kovin kirjallisuudellinen (ks. Marcel Proust), että se epäilemättä palvelee enemmän kerronnallisia pyrkimyksiä kuin demonstroisi inhimillisen muistamisen prosessia. Kaiken lisäksi Knausgård myöntää kirjassaan itsekin unohtelevansa helposti yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja, mikä asettaa monet hänen muistikuviensa yksityiskohdat epäluotettavaan valoon. Knausgård tekee elämästään itseään suuremman ja tärkeämmän tarinan, jossa tapahtumat, tunteet, erilaiset elämänvalinnat ja ratkaisut kytkeytyvät ja liittyvät toisiinsa, eivät siksi, että elämä olisi sellaista vaan siksi, että romaanit ovat sellaisia. 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Tammi 2012)
Alkuteos: Supuutoniku no koibito
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1999
Suomentaja: Ilkka Malinen Philip Gambrielin englanninnoksesta Sputnik Sweetheart
Sivumäärä: 252
-

Haruki Murakami hämmästytti minut viime huhtikuussa upean oudolla romaanillaan Norwegian Wood. Nyt hän hämmästytti minut uudestaan, tällä kertaa kummallisen heikolla tekeleellään Sputnik-rakastettuni. Romaanin kertojana on tokiolainen alakoulun opettaja K, joka on rakastunut boheemiin haaveiljatyttöön Sumireen. Kirjailijaksi haluava Sumire muistuttaa kovasti Norwegian Woodin Midoria. Molemmat ovat spontaaneja, omapäisiä ja saavat kummallisia päähänpistoja. Sumire on lajissaan perinteinen miehisen halun kohde: ei erityisen kaunis, mutta silti puoleensa vetävä jollain selittämättömällä ja luontaisella tavalla, sekä tietenkin saavuttamaton. Sumire nimittäin ei ole rakastunut K:hon vaan salaperäiseen ja eleganttiin Miuhun, joka johtaa viinien maahantuontiyritystä. Työkokemusta omaamattoman Sumiren kannalta suorastaan uskomattoman onnekkaasti Miu palkkaa hänet assistentikseen, jonka työnkuvaan kuuluu kierrellä johtajan kanssa ympäri Euroopan viinimaita. Sumiren ja Miun matka päättyy lopulta Kreikkaan, jossa Sumire katoaa. Lähinnä ulkopuolisen tarkkailijan virkaa toimittanut K saa tässä vaiheessa romaania aktiivisemman roolin, kun Miu kutsuu hänet Kreikkaan selvittämään Sumiren katoamista.

Silloin tajusin, että olimme ihanteellisia matkakumppaneita, mutta loppujen lopuksi vain yksinäisiä metallimöykkyjä erillisillä kiertoradoilla.

Sputnik-rakastettuni käsittelee pohjimmiltaan hyvin samankaltaisia teemoja kuin Norwegian Woodkin: yksipuolinen rakkaus ja ihmisten kykenemättömyys todella aidosti kohdata toisiaan ja olemaan toisilleen sitä, mitä he kipeiten tarvitsisivat. Kummassakin Murakamin romaanissa henkilöhahmot ovat toisilleen läheisiä, mutta kuitenkin riittämättömiä. Sputnik-rakastettuni -romaanin nimimotiivissa he saavat murheellisen vertauskuvansa yksinäisestä maata kiertävästä satelliitista, joka on lähes ivallisesti nimetty matkakumppaniksi. Se, että kirjailija käsittelee romaaneissaan toistuvasti samoja teemoja, ei vielä sinällään ole mikään heikkous. Päinvastoin ajatus kirjailijasta, jota kalvaa yksi ainoa ihmisyyden traaginen ilmiö niin paljon, että se toistuu läpi koko hänen tuotantonsa, on varsin kiehtova. Romaanin Sputnik-rakastettuni kohdalla teeman toteutus on kuitenkin harmittavan köykäinen.

Sputnik-rakastettuni sisältää hyviä ideoita, mutta valitettavasti ne ovat vain juuri niitä, hyvän romaanin raakileita, joita ei ole kehitetty eteepäin. Romaanista tuntuu paistavan jonkinlainen hätäisyys ja keskeneräisyys. Juonenkäänteet ovat kuin tekemällä tehtyjä ja vailla todellista motivointia. Tarina ei saa omaa elämäänsä, jossa sen kehityskulut kumpuaisivat siitä itsestään, vaan kirjailija pitää mielivaltaisesti lankoja käsissään. En tavoittanut romaanissa sitä, mikä henkilöhahmoja ajaa heidän tekoihinsa ja miksi he ovat sitä mitä ovat. Varsinkin K:n hahmo on romaanissa täysin mielenkiinnoton. Kaikkein kiehtovin aines romaanissa sisältyy Miun henkilöhistoriaan sekä tämän ja Sumiren monimutkaiseen suhteeseen, mutta siihen päästään ainoastaan viittausten tasolla. Aivan kuin romaani olisi jumiutunut (miehiseen) ulkopuolisen tarkkailijansa näkökulmaan eikä lopulta pääse todella sinne, missä kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu.

Sputnik-rakastettuni muistuttaa muodoltaan kömpelöä viihderomaania, jossa henkilöhahmot ja tapahtumat näyttävät hyvältä, mutta ovat vailla romaanin kokonaisuuden kannalta syvempää merkitystä. Esimerkiksi Sumiren ja K:n keskustelut vaikuttavat ehkä epätavanomaisilta ja hauskan surrealistisilta, mutta pohjimmiltaan kysymykset symbolin ja merkin erosta tai siitä, miksi kalmareilla on kymmenen lonkeroa eikä kahdeksan, tuntuvat banaaleilta ja korneilta eikä yhtään vähemmän siksi, että K vastaa näihin Sumiren kysymyksiin opettajamisen täsmällisesti ja tyhjentävästi. Myönnettäköön, että varsin negatiiviseen lukukokemukseeni on vaikuttanut varmasti myös ilmeinen toimittamisen puute romaanin suomennoksessa. Pettymyksekseni Murakami ei kuitenkaan ole minulle se kultakynä, jonka kirjat hurmaavat toisensa jälkeen. Toivottavasti muut hänen teoksensa ovat maineensa veroisia. En aio luovuttaa vielä.

Luimme Sputnik-rakastettuni -romaanin lukupiirissämme eikä se valitettavasti herättänyt erityistä ihastusta muissakaan piiriläisissä. Nooran teilauksen voi lukea täältä.