Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts&Söderströms 2014)
Alkuteos: Life after life
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2013
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Sivumäärä: 595
-

Vuonna 1910 Ursula Todd syntyy napanuora kaulansa ympärillä. Lääkäri ei ehdi lumimyrskyn vuoksi ajoissa paikalle ja pieni Ursula kuolee. Tarina alkaa uudelleen. Lääkäri ehtii paikalle ja Ursula selviää. Elämästä tulee loputon taistelu kuolemaa vastaan. Kun pimeys lankeaa, elämä alkaa jälleen uudestaan. Kate Atkinson kertoo lukuisia eri versioita Ursulan elämästä. Joissakin Ursulan elämää jää lyhyeksi, ei ehdi kunnolla alkaakaan. Toisissa hän kasvaa aikuiseksi, rakastuu, mutta ei pääse naimisiin tai pääsee namisiin, mutta saa pettyä. Kohtalo on sinnikäs. Niin monta mahdollisuutta päästä hengestään. Vuodet vierivät kohti toista maailmansotaa. Menetys on väistämätöntä myös Ursulan perheelle. Olisiko parempi vain kuolla lopullisesti pommikellarissa, antaa pimeyden tulla? Vai voisiko yrittää muuttaa koko maailmanhistorian suuntaa, elää vielä kerran uudestaan, tällä kertaa Saksassa ja tutustua paremmin erääseen Eva Brauniin?

”Mutta eihän kukaan tiedä, mitä tuleman pitää. Ja olisihan kaikki voinut mennä samalla tavalla, olipa mukana kveekareita tai ei. Hänet olisi ehkä pitänyt tappaa eikä vain kidnapata. Pystyisitkö sinä siihen? Pystyisitkö tappamaan vauvan? Aseella? Tai paljain käsin, jos sinulla ei olisi asetta? Kylmäverisesti.”

Kate Atkinsonin Elämä elämältä on ihmeellinen lukukokemus. Siinä kiteytyy kirjallisuuden ylivertaisuus elämän ja inhimillisen kokemisen peilinä. Romaanin todellisuus henkilöhahmoineen on elävä ja liikuttava. 1900-luvun alun brittiläinen maaseutu ja keskiluokkaisen elämäntavan herkkä idylli ovat kauniita, mutta kätkevät varjoihinsa myös paljon salaisuuksia. Henkilöhahmojen peitellyt tunteet tulevat välähdyksenomaisesti esiin heidän valinnoissaan ja teoissaan. Elämä on yhtälailla toiveikasta kuin se on armotonta. Ja kuitenkin niin paljon kuin Atkinsonin maailma rakenteeltaan, historialtaan ja olemukseltaan muistuttaakin meidän maailmaamme, se kuitenkin antaa meidän kokea jotain, mitä emme voi tässä todellisuudessa kokea. Mitä jos saisimme yrittää uudelleen? Mitä jos saisimme elää elämämme uudelleen, mitä tekisimme toisin? Tekisimmekö toisenlaisia valintoja? Pelastaisimmeko vain itsemme vai ehkä koko maailman? Elämä elämältä johdattaa lukijansa mahdollisiin maailmoihin, lukuisiin rinnakkaistodellisuuksiin, toteutumattomiin toiveisiin ja pelkoihin; tilanteisiin, jotka olisivat voineet tapahtua, mutta eivät tapahtuneet.

Vaikka Atkinsonin romaanin rakenne on kokeileva, kirjaa on ilahduttavan vaivatonta lukea. Atkinsonin kerrontatyyli on valloittavan lukuromaanimaista ja ylevää. Toisteisuus on kerronnan tehokeino, mutta rakenteensa puolesta romaani ei toista itseään. Kaikkia versioita Ursulan elämästä ei kerrota alusta loppuun vaan eri tarinalinjat kerrostuvat toinen toisensa päälle ja lomaan. Kun Ursulan uusi elämä alkaa, se ei pyyhi aikaisempaa elämää kokonaan pois, vaan rakentuu aikaisemman pohjalle. Jotkut versiot lähtevät rohkeastikin sivuraiteille, kun taas toiset tekevät aikaisempiin tapahtumiin vain hienovaraisia muutoksia. Vaikka Ursulan mahdollisuudet tuntuvat loputtomilta, hänen elämässään on myös joitain vakioita, jotka pitävät sinnikkäästi kiinni osastaan hänen tarinassaan. On kettuja, elämänsä tympeään sovinnaisuuteen alistunut äiti, ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden mahdottomuus. Ne ilmentävät kohtalon itsepintaisuutta ja ihmisen tahdon hentoutta sen edessä. Pienet toistuvat yksityiskohdat kytkevät Ursulan eri elämät yhteen ja mudostavat tarinaan tuttuja kiinnekohtia.

Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kuiski. Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettä yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa.

Kate Atkinsonin romaani nostaa esiin ajatuksen, että sisällämme saattaisi piileskellä toteutunutta elämäämme paljon moninaisempi elämä potentiaalisina valintoina ja tapahtumina. Kaikki Ursulan vaihtoehtoiset elämät ovat yhtä mahdollisia ja siten olennainen osa häntä. Keskellä Lontoon pommituksia hänessä uinuu se Ursula, joka olisi voinut muuttaa Saksaan ja kohdata pommitukset vastapuolella Berliinissä. Mahdollisuuksien tiedostaminen paljastaa elämän haurauden ja ihmisen avuttomuuden kohtalon edessä. Vaikka yrittäisimme, kuinka monta kertaa uudestaan ja uudestaan elämänkaari on aina samanlainen: alussa on viattoman lapsen optimismi, kunnes menetyksestä ja vastoinkäymisistä tulee väistämättömiä. Lopussa elämällä ei ole muut tarjottavanaan kuin kuolema. Loppua kohden aloin tuntea syvää murhetta Ursulaa kohtaan: kuinka uuvuttavaa elää uudestaan ja uudestaan. Täydellisimmänkin elämän toistaminen kerta toisensa jälkeen alkaa tuntua loputtomalta painajaiselta. Väistämättömästä pimeydestä tulee lopulta uskollinen ja aina yhtä armollinen ystävä.

Elämä elämältä muissa blogeissa: Ps. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet, Sinisen linnan kirjasto, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Le Masque Rouge, , Luetut lukemattomat, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket, Le petite lectrice, Mustikkakummun Anna

Annika Idström: Luonnollinen ravinto

Annika Idström: Luonnollinen ravinto (WSOY 1994)
Sivumäärä: 179
-

Te näytätte kalpealta ja siltä kuin te pelkäisitte jotakin. Mutta se on turhaa, ei teidän tarvitse pelätä, hyvä kansanedustaja. Ei teitä syödä, ei heti ainakaan. Ja kenties ei myöhemminkään ellei vaimonne tai joku muu sitä halua.

Mies tapaa ravintolassa nuoren naisen, joka tekee opinnäytetyötä rakkaudesta. Nainen haluaa haastatella miestä, tunnettua kansanedustajaa, tutkimustaan varten. Mies tuntee vetoa naiseen, seksuaalinen jännite on ainakin hänen puoleltaan voimakas. He keskustelevat, kunnes ravintola menee kiinni. Mies pyytää naista ulos kävelylle, mutta nainen katoaa keittiöön ja tuo mukanaan diaprojektorin, jolla hän alkaa esitellä miehelle kuvia rakkauden riuduttamista, onnettomista ja puolikuolleista naisista. He kaikki ovat joskus rakastaneet miestä, tai niin ainakin nuori nainen väittää. Mies ei muista naisia, ei ainakaan kaikkia heistä. Häntä alkaa kaduttamaan flirttailu nuoren naisen kanssa ja hän toivoisi olevansa kotona vaimonsa luona. Nuori nainen kertoo, että miehen vaimo on liittynyt erääseen Järjestöön, jossa rakkaudessa pettyneet naiset ovat alkaneet valmistaa aterioita miehistään.

Kuulostaako makaaberilta? Annika Idströmin Luonnollinen ravinto käsittelee outoa ja raakaa aihettaan hämmentävällä tyylikkyydellä ja luontevuudella. Makaaberi kääntyykin hienostuneisuudeksi, raakuus älykkyydeksi ja omituinen kiehtovaksi. Romaanin asetelmat ja tilanteet ovat kärjistetyn allegorisia ja suorastaan osoittelevat feministisiä ja psykoanalyyttisiä teorioita. Yksityiskohdat ovat herkullisen kiehtovia ja mielikuvitusta stimuloivia. Toisaalta Luonnollinen ravinto on myös haastava kirja. Se kurkottelee monille tasoille, vihjailee symbolisista yhteyksistä eikä päästä lukijaansa vähällä. Vaikka teoksessa on hankalan, mutta tulkinnallisesti hedelmällisen romaanin ainekset, tarina ei ole täysin ehjä ja eteenkin romaanin loppupuolella kirjailija on päätynyt juonen kannalta hämmästyttävän kömpelöön ratkaisuun.

80-luvulla yleiseen tietoisuuteen noussut Annika Idström kirjoitti epäsovinnaisia, ihmisessä olevan pahuuden, kärsimyksen ja ahdistuksen tarkasteluun keskittyviä romaaneja. Luonnollinen ravinto on ensimmäinen lukemani romaani Idströmiltä. Se jäi vuonna 2011 kuolleen Idströmin viimeiseksi teokseksi ja edustaa seksuaalisuuden, kärsimyksen ja kannibalismin teemoillaan kirjailijan rankkaa ja armotonta tyyliä. Vaikka Luonnollinen ravinto ei kokonaisuutena vakuuttanut minua aivan täysin, siitä löytyy hurjasti kiehtovia aineksia, joiden ansiosta kirjailijan ehkä tunnetuin romaani Veljeni Sebastian (1985) ansaitsee paikan lukulistallani.

Luonnollinen ravinto on ilmeisen feministinen teos ja nostaa tulkinnan keskiöön sukupuolten väliset valtasuhteet. Romaani houkuttelee tulkitsemaan miehen ja naisen suhdetta subjektin ja objektin asemien välisenä pelinä. Sinällään Luonnollinen ravinto vaikuttaakin aluksi melko perinteiseltä feministiseltä tarinalta jossa nainen kasvaa halun kohteesta, objektin asemastaan, itsenäiseksi subjektiksi ja saavuttaa siten emansipaation. Romaanin alussa nainen, nuori opiskelijatyttö, näytetäänkin miehen silmin, seksuaalisen halun kohteena ja objektina. Diaprojektorilla esitettyjen kuvien kärsineet naiset ovat hekin Beauvoirilaisen Toiseuden perikuvia: miehisestä rakkaudesta riippuvaisia olentoja, jotka riutuvat ja lakkaavat olemasta ilman katsojaansa ja määrittelijäänsä. Seuraavaksi lukijalle vihjaillaan kuitenkin naisten vastarinnasta, vahvemmasta naiseudesta, jossa nainen ottaa väkivaltaisen, mutta hienostuneesti toteutetun teon kautta oman subjektiutensa haltuun, syömällä miehen. Tässä kohtaa romaanin allegoria saa psykoanalyyttisiä ulottuvuuksia. Syöminen rinnastuu aistillisena ja nautinnollisena tekona seksiin ja ikään kuin kääntää ylosalaisin perinteisen patriarkaalisen asetelman yhdynnästä, jossa mies tunkeutuu (väkivaltaisesti) naiseen. Tällä kertaa nainen ottaakin väkivaltaisesti miehen sisälleen.

Perinteisenä emansipaatiotarinana tarkasteltuna Idströmin teos olisi kuitenkin auttamattoman yllätyksetön. Allegoriset tasot ovat ilmiselviä ja Toiseuden ja emansipaation teemat puhki kaluttuja. Onneksi romaani antaa kuitenkin mahdollisuuden edetä tulkinnassa hieman pidemmälle. Naisen emansipaatioon pyrkivänä tekona miehen syöminen tuntuu romanissa liian epätoivoiselta teolta ilmentääkseen todellista riippumattomaksi tulemista. Teko on pikemminkin kuin jatkumo naisten omistautuvalle ja pakkomielteiselle rakkaudelle. Luonnollisessa ravinnossa naisten syömistä ei kuvata sinällään väkivaltaiseksi tai tuhoamiseen pyrkiväksi teoksi. Raaka-aineeseen, miehen lihaan, suhtaudutaan arvostaen. Se valmistetaan huolella ja nautitaan harkiten. Järjestön jäsenet joutuvat käymään jopa eräänlaisen initiaatioprosessin ennen kuin heidät katsotaan olevan valmiita tähän erityiseen ateriointiin. Mielenkiintoista romaanin asetelmassa on myös se, etteivät Järjestön naiset näytä pitävän aterioinnin mahdollistavaa tekoa, miehen murhaamista, erityisen dramaattisena tai peruuttamattomana tapahtumana. Miehen uhraus on ehkä valitettava, mutta ei lopullinen. Sen sijaan, että lakkaisi olemasta, mies ikään kuin vain muuttaa muotoaan.

Esseekokoelmassaan Musta aurinko: masennus ja melankolia filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva (2010, 91–92) kuvaa unissa ja mielikuvissa ilmenevää ihmissyöntiä masentuneen ihmisen epätoivoisena tekona sulauttaa läheinen ihminen – Kristevan kuvaamassa tapauksessa äiti – itseensä, koska ei pysty kohtaamaan henkilöä erillisenä yksilönä. Masentunut ihminen siis kokee olevansa vaillinainen ja että häneltä puuttuu jotain ilman tuota toista henkilöä sisällään. Myös Luonnollisessa ravinnossa ihmissyönti voidaan nähdä rakkaudesta murtuneiden naisten epätoivoisena tekona sitoa mies lopullisesti osaksi itseä, varmistaa, ettei menetystä tulee enää tapahtumaan. Emansipaatio epäonnistuu. Naisesta ei tule itsenäistä ja riippumatonta omilla ehdoillaan vaan hän yksinkertaisesti sulauttaa määrittelijänsä itseensä.

Emansipaation sijaan naisen kohtaloksi muodostuukin miehen ja naisen patriarkaalisen asetelman purkaminen miehen kautta. Romaanin asetelmat saavat nimittäin kiehtovan käänteen kuin kasvissyöjäksi ilmoittautunut opiskelijatyttö tarjoaakin itsensä kansanedustajan syötäväksi. Järjestön naisten toiminnalle päinvastainen teko tuntuu edustavan itsekkään intohimoisen rakkauden vastakohtaa, altruistisen rakkauden uhrausta. Miehelle se ei kuitenkaan näyttäydykään lahjana vaan syöksee koko tämän olemassaolon perustan kriisiin. Siinä missä miehen ottaminen osaksi itseään merkitsee naiselle näennäistä riippumattomuuden tunnetta, miehelle naisen eli objektin syöminen merkitseekin oman subjektiuden tuhoamista. Subjekti vaatii lähtökohtaisesti objektin, kohteen, jonka suhteen sen subjektius rakentuu. Miehelle naisen sulauttaminen itseensä on itsetuhoinen teko. Syötyään opiskelijatytöstä valmistetun aterian, kansanedustaja ajautuukin henkiseen epätasapainoon, kokee tulleensa hulluksi ja kaipaa opiskelijatyttöään pakonomaisesti. Hän on menettänyt halunsa kohteen ja vajoaa apatiaan.

Idström olisi voinut hyvin jättää teoksensa vaille lopullisia ratkaisuja. Järjestön salamyhkäisyys, nuoren opiskelijatytön katoaminen ja miehen identiteetin hajoaminen olisivat jättäneet lukijalle sopivasti avonaisia tulkintauomia ja luoneet teoksen ympärille jännittävän mystisen tunnelman. Idströmin on kuitenkin jostain syystä käytettävä teoksen loppupuolella hyvin kömpelöä kerrontakuviota, jossa tapahtumat selvitetään lukijalle ymmärrettäviksi ja koko tunnelma vesitetään tympeällä selittelyllä. Lopun aiheuttama pettymys tuo romaanin muuten niin kiehtoviin asetelmiin negatiivisen varjon. 

Fjodor Dostojevski: Idiootti

Fjodor Dostojevski: Idiootti (WSOY 2006)

Alkuteos: Идиот

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1868

Suomentaja: Juhani Konkka, suomennoksen tarkastanut Vappu Orlov

Sivumäärä: 715

-

Kulkekaa meidän ohitsemme ja antakaa meidän onnemme meille anteeksi.

Maailmankirjallisuuden suuriin ja mahtaviin on mielestäni aina syytä valmistautua huolella. Täytyy olla tahtotilaa, hieman taustatietoa siitä, mihin on ryhtymässä, ja lisäksi käden ulottuvilla aina jokin varmasti viihdyttävä vaihtoehtoteos, jotta ei synny tilannetta, jossa järkälemäistä klassikkoa luetaan väkisin silmät tihrussa ja aivot autopilotilla. Näillä eväillä luin myös ensimmäisen Dostojevskini ja yllätyin iloisesti. Idiootti on varsin vangitseva ihmisyyden moraalista rappiota puiva tarina sijoitettuna 1800-luvun venäläisten seurapiirien ja avioliittojuonien kontekstiin.

Idiootin päähenkilönä on ideaalisen hyvä ja toisten ihmisten puolesta auliisti uhrautuva ruhtinas Myškin, joka ajautuu keskelle moraalisesti rappeutunutta pietarilaista seurapiiriä. Romaanin alussa rahaton ja epilepsiaa sairastava ruhtinas saapuu Pietariin vietettyään viimeiset neljä vuotta sveitsiläisessä parantolassa. Rajoittuneissa olosuhteissa kasvanut Myškin on luonteenlaadultaan naiivi ja vilpitön, minkä vuoksi hänen seuralaisensa erehtyvät usein tulkitsemaan hänet myös yksinkertaiseksi ja nimittävät hänet ”idiootiksi”. Epäitsekkäällä olemuksellaan Myškin kuitenkin saavuttaa ystäviä Pietarin seurapiiristä ja tapaa pian myös tarinan femme fatalen, langenneen naisen Nastasja Filippovnan. Nainen herättää Myškinissä myötätuntoa ja pian Myškin tulee omaksikin yllätyksekseen sekaantuneeksi Nastasja Filippovnan ja tämän lähipiirin avioliittojuoniin. Keskeisiksi hahmoiksi romaanissa nousee myös kenraali Jepantšinin perhe, jonka nuorin ja kaunein tytär Aglaja Ivanovna niin ikään saa ruhtinaan tunteet ailahtelemaan. Ruhtinas Myškinin vilpittömyys joutuu törmäyskurssille muiden henkilöhahmojen valheellisuuden kanssa ja romaanin jännite rakentuu lopulta sen varaan, mitkä ovat kunkin henkilöhahmon todelliset tarkoitusperät ja mille arvoille ja motiiveille he ratkisuissaan lopulta antautuvat.

Idiootin ihmiskuva on varsin pessimistinen ja heijastaa aikansa moraalista rappiota ja uskonnollisuuden heikentymistä. Idiootin henkilöhahmot toimivat laskelmoidusti taloudellisia etuja ja sosiaalista asemaa tavoitellen. Oman edun maksimointi noudattaa vallitsevaa logiikkaa ja kaikenlainen muu toiminta olisikin kummallista ja järjetöntä. Myškinin näennäinen yksinkertaisuus pohjautuukin ennen kaikkea sille, että hänen hyväsydämisyytensä arvioidaan sinisilmäisyydeksi ja hölmöydeksi. Ei ole epäilystäkään, etteikö Dostojevski näkisi kuitenkin moraalisen alennuksen lopulta syöksevän ihmiskunnan tuhoon. Yhdessä kirjan erikoisimmista kohtauksista hän laittaa lakimies Lebedevin julistamaan ilmestyskirjaa juopottelevalle intellektuellien ja virkamiesten seurueelle:

– – minä haastan teidän kaikki ateistit: millä te pelastatte maailman ja mistä te löydätte sille oikean tien, te tieteen, teollisuuden, yhdistysten, palkkatyön ynnä muut miehet? Miten sen teette? Lutollako? Mitä on luotto? Mihin luotto teidät vie?

Surullisinta Idiootissa on kuitenkin se, että sen ihmiskuvaus on hämmästyttävästi aikamme ytimessä: omien taloudellisten etujen tavoittelu muiden kustannuksella, välinpitämättömyys heikommasta, tarve ylläpitää sosiaalisesti hyväksyttyä julkisivua sekä vankka usko siihen, että materiaalinen rikkaus on keskeisin tavoiteltava asia elämässä. Dostojevski oli vielä autuaan tietämätön uusliberalismista, mutta osasi kyynisesti ounastella, ettei ihmiskunnan suunta olisi ainakaan kohti parempaa. Myškinin rooli muiden henkilöhahmojen elämässä on lohduton. Myškinin hyvyydestä ei tule esimerkkiä muille eikä hän kannusta muita vastaaviin, epäitsekkäisiin tekoihin. Päinvastoin hän muodostaa vahvan kontrastin muihin henkilöhahmoihin ja nostaa esiin heidän perimmäisen kataluutensa ja itsekkyytensä. Myškinin hyväuskoisuus houkuttelee ovelat käyttämään häntä hyväkseen ja hänen vilpittömyytensä paljastaa näennäisen ja laskelmoidun hyväntahtoisuuden.

Vaikka Idiootti on mielenkiintoinen tarina ihmisyydestä ja modernisoituvasta yhteiskunnasta, se kärsii hieman vuolaudesta ja epätasapainoisuudesta. Romaani jakautuu neljään osaan, joista ensimmäinen sijoittuu vain yhteen päivään. Tuon päivän aikana Myškin saapuu Pietariin ja tutustuu romaanin keskeisimpiin henkilöhahmoihin. Ensimmäinen osa muodostaa henkilöhahmojen esittelyineen kiehtovan alkuasetelman ja on selvästi romaanin vangitsevin osa. Toisen ja kolmannen osan aikana kerronta harhailee henkilöhahmojen jännittyneissä ihmissuhteissa ja alleviivaa ihmisyyden ja kulttuurin alennusta. Vaikka jotkut yksittäiset kohtaukset kiteyttävät hienosti romaanin teemoja, teoksen juoni kärsii intensiivisyyden puutteesta. Kärsivällinen lukija palkitaan kuitenkin onneksi neljännen osan viime metreillä mystisellä ja jännittävällä huipennuksella.

Idiootti muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja (WSOY 2014)
Alkuteos: Sommarboken
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1972
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Sivumäärä: 135
-

Luin Tove Janssonin Kesäkirjan jo heinä-elokuussa, mutta kirja jäi bloggausjonoon roikkumaan, ja kirjoittaminen siitä osoittautui haastavaksi. Kesäkirja on yksi ehdottomia suosikkejani Tove Janssonin tuotannosta. Sen lumoavuus ei kuitenkaan perustu oivaltavalle tarinalle, monitulkintaisuudelle, hienoille kerrontakuvioille, tai tärkeälle yhteiskunnalliselle aiheelle. Kesäkirja pakenee analyysiyrityksiäni. Tuntuisi hömöltä tiivistää teokselle jokin teema tai idea, ei siksi, ettei sillä niitä olisi, vaan siksi, ettei mikään niistä kuvaa Kesäkirjan todellista ydintä, sitä taianomaista läsnäoloa, joka välittyy kirjan jokaiselta sivulta.

Kesäkirja kertoo pienestä Sophia -nimisestä tytöstä ja tämän isästä ja isoäidistä, jotka viettävät kesiään Suomenlahden saarella. Isä on lähes aina poissa, jossain toisaalla tekemässä töitä, mutta Sophia ja isoäiti käyvät retkillä ja keskustelevat luonnosta, ihmisistä ja elämästä. Sophian ja isoäidin ystävyys on aitoa kiintymystä, johon kuuluu nauru, kinastelu ja kiukunpuuskat. Sophia ei ole yhtä pienen tytön herttaisuutta niin kuin ei isoäitikään ole pullantuoksua ja tuutulauluja. Vanha voi joskus olla nuori ja nuori vanha. Isoäidissä on lapsuuden riehakkuutta ja uhmaa, Sophiassa vanhan ihmisen viisautta. Heidän vilpitön inhimillisyytensä on kuin synninpäästö; kaikki on kaunista sellaisena kuin se on.

Helvettiä hän ei tekisi koskaan, mitään niin tyhmää hän ei ikinä keksisi tehdä.
Onpa tehnyt.
Eikä ole.
Onpas! Ison, valtavan helvetin!
Isoäiti nousi ihan liian äkkiä, sillä hän oli vihainen, koko laidunhaka kääntyi ympäri ja hän oli vähällä horjahtaa kumoon. Hän odotti hetken ja sanoi: Sophia. Tässä asiassa ei ole yhtään mitään riitelemistä. Kai sinä käsität, että elämä on tarpeeksi vaivalloista jo muutenkin, ettei tarvitse siitä vielä rangaistakin jälkeenpäin. Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.

Saaristo on Kesäkirjassa mielentila. Se on luonnon ja elämän ailahtelevuudelle antautumista, verkkaista kulkemista, hidasta kasvua ja vetäytymistä yksikseen. Teoksen henkilöt sekä luonto tulevat kirjassa ihmeellisellä tavalla läsnäoleviksi. Kertoja ei kerro, hän näyttää. Pauhaava meri on levoton tunne lukijan sydänalassa ja Sophian ja isoäidin puhe on ihan tässä, ilman lainausmerkkejä, ilman välittäjää. Kesäkirja ei oikeastaan vaadi analyysia tai tulkintaa, riittää kuin tuntee ja elää mukana.

Kesäkirja muissa blogeissa: La petite lectrice, Järjellä ja tunteella, Luettua elämää, Kujerruksia, Kirjamielellä, Täällä toisen tähden alla, Kristiinan lukupäiväkirja, Ihminen välissä, Kirjava kammari,
Kirjoihin kadonnut, Koko lailla kirjallisesti, Luettua, Lukuisa, Opuscolo, Erjan lukupäiväkirja, Villasukka kirjahyllyssä

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Sivumäärä: 200
-

On kesä vuonna 1990 ja DDR luhistuu. 16-vuotias Maria oleskelee poikaystävänsä Johanneksen perheen, Brendelien, maatilalla Itä-Saksan maaseudulla. Länsi, luvattu maa, on tullut hetkessä lähelle ja tavoitettavaksi. Marian ja Johanneksen kaltaisten nuorten mahdollisuudet aukeavat aivan uudella tavalla. ”Me voidaan nyt mennä mihin vain, rajaa ei enää ole”, Johannes ilakoi Marialle. ”– – meidän elämästä tulee ihan toisenlainen kuin me ollaan kuviteltu.” Johannes innostuu valokuvaamisesta ja alkaa suunnitella uutta tulevaisuuttaan taiteilijana. Maria ei kuitenkaan innostu uusista mahdollisuuksistaan kuten Johannes. Kun muut näkevät jo visioita tulevasta, Maria kaivautuukin syvemmälle vanhaan maailmaan. Hän löytää aivan oman jähmettyneen todellisuutensa, johon länsi tai tulevaisuus ei ylety. Hän löytää Hennerin, naapurin nelikymppisen miehen, jonka kanssa hän aloittaa pakkomielteisen kiihkeän suhteen.

Vielä joskus kerromme kaiken tuo mieleen Jane Campionin Oscar-palkitun elokuvan Piano. Marian ja Hennerin suhteessa on samanlaista uhkaavuuden, viattomuuden ja kielletyn rakkauden tuntua kuin Holly Hunterin ja Harvey Keitelin näyttelemien Adan ja Georgen tarinassa. Henner on hieman enemmän kuin nuori ja naiivi Maria olisi vielä valmis kestämään. Heidän suhteensa kiihkeä jännite syntyy vaarallisuuden tunteesta; siitä, että tilanne pysyy vain niukin naukin Marian hallinnassa. Henner on kuin arvaamaton petoeläin, joka ei vastaa teoistaan, kun hänelle on jo sanottu kyllä.

Hänen painonsa oli vähällä musertaa minut, hänen halussaan oli jotain eläimellistä, ennakoimatonta, jotain, mikä toi minulle mieleen asioita, jotka ovat tapahtuneet kauan ennen minun aikaani, joita en voi tietää ja joista silti uskon olevani selvillä, ikään kuin muistini olisi vain osa jotakin laajempaa muistia.

Marian ja Hennerin salainen suhde edustaa romaanissa vastapainoa 1990-luvun Saksan eteen päin suuntautuneelle ja optimistiselle yhteiskunnalle. Mariassa ja Hennerissä heijastuu menneisyys, koko DDR:n arka ja vaiettu historia. Heidän väkivallan ja rakkauden sekaisessa suhteessaan kertautuu entisten sukupolvien salaisuudet ja piinat, Hennerin äidin raiskaustrauma ja Brendelien isoäidin salainen suhde renkiin. Nuori Maria jopa kokee konkreettisesti tunteidensa kohoavan jostain syvempää ja kauempaa, kuin missä hän on voinut olla. Myös vaikenemisesta nousee romaanissa itäsaksalaisuuden kuva. Rajojen avautuessa koittaa onni, parempi tulevaisuus ja uudet mahdolisuudet, mutta samalla jotkin asiat painuvat muistin kätköihin, sillä ne, jotka eivät ole niitä kokeneet, eivät kuitenkaan ymmärtäisi: ”– – jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.”

Daniela Krienin romaani oli täydellinen välipala heinäkuun helteille. Sen niukkasanainen kerronta ja lyhyet rytmikkäät lauseet sopivat raukean kuumiin päiviin, kun aivot eivät pysty käsittelemään mitään kovin monimutkaista ja rönsyilevää. Tarina etenee viihdyttävällä temmolla ja sen yhteiskunnalliset ja historialliset kytkennät ovat sopivan selkeitä ja anatavat lukijalle riittävästi pureskeltavaa. Toisaalta elämää tärkeämmäksi teokseksi Vielä joskus kerromme kaiken on hieman liian tyylipuhdas ja naiivi. Mielenkiintoisen lisän romaaniin tuo kuitenkin romaanin miljöö. Havahduin vasta tätä kirjaa lukiessani, että 1990-luvun alustakin on jo niin kauan, että siitä voi aidosti nostalgisoida. 

Vielä joskus kerromme kaiken muissa blogeissa: Kirjainten virrassa; Sallan lukupäiväkirja; Leena Lumi; Erjan lukupäiväkirja; Mustetta paperilla; Reader, why did I marry him; Kulttuuri kukoistaa; Rakkaudesta kirjoihin; Mari A:n kirjablogi; Ullan luetut kirjat; Kirjasähkökäyrä; Lukutoukan kulttuuriblogi

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2011)

Alkuteos: We Need to Talk About Kevin

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003

Suomentaja: Sari Karhulahti

Sivumäärä: 544

-

Lionel Shriver on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja. Poikani Kevin on hänen kahdeksas romaaninsa ja voitti vuonna 2005 naiskirjailijoille suunnatun Orange-palkinnon (nykyisin Baileys Women's Prize). Romaanissa Eva Katchadourian kirjoittaa miehelleen Franklinille kirjeitä, joiden pääaiheena on heidän poikansa Kevin. Kirjeiden kirjoitushetkellä Kevin istuu nuorisovankilassa tuomittuna järkyttävästä rikoksesta. Eva käy läpi Kevinin lapsuutta ymmärtääkseen, kuinka tähän tilanteeseen on tultu. Kevin ei alun perinkään ollut täysin normaali lapsi ja tuntui halveksivan elämää ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien. Toisalta ei Evakaan ollut kaikkien lämpimimmin ja rakastavin äiti. Syntyikö Kevin kylmäveriseksi rikolliseksi vai voiko lapsestaan kasvattaa psykopaatin? Trillerin tavoin Poikani Kevin panttailee lopullista yllätystään viimemetreilleen saakka.

Ennen Shriverin romaanin lukemista olin nähnyt Poikani Kevinistä vuonna 2011 tehdyn filmatisoinnin, joten kirjan yllätyskäänteet olivat minulle entuudestaan tuttuja. Valitettavasti romaanin paras anti perustuukin odottamattomille käänteille ja huolella rakennetulle juonelle, joten lukukokemus hävisi vaikuttavuudessa auttamattomasti elokuvaelämykselle. Filmatisointi onnistui myös rakentamaan visuaalisin keinoin tarinaan piinaavan jännittävän tunnelman, joka romaanissa jäi sen sijaan vaisuksi. Kun tarinan käänteet ovat tutut, Shriverin romaanin mielenkiintoisemmaksi ainekseksi nousee kuitenkin tarkka psykologinen henkilökuvaus.

Evan nykyisyden ja menneisyyden välillä on huima kuilu, joka vain kasvaa kasvamistaan mitä enemmän hän valottaa nykyistä ja mennyttä elämäänsä. Huippu-uran itselleen rakentanut menestynyt Eva näyttää menettäneen Kevinin rikoksen jälkeen lähes kaiken: työnsä, talonsa, ystävänsä ja ylpeytensä. Evan kertomuksen myötä nousee myös hyvin pian esiin, että Eva ja Franklin ovat eläneet täysin erilaisissa perheissä. Evan kokemuksen mukaan heillä on erikoinen ja hankala poika, jonka tunne-elämä ja sosiaalisten taitojen kehitys huolestuttaa häntä. Franklin puolestaan näyttäsi ajattelevan, ettei heidän pojassaan ole mitään epänormaalia, mutta hänen vaimonsa vaikuttaa ajoittain huolestuttavan tunnekylmältä. Menneisyyden ja nykyisyyden väliset aukot sekä henkilöhahmojen poikkeavat näkökulmat rakentavat romaaniin pahaenteistä jännitettä ja odotuksen tuntua.

Nyt kuitenkin ymmärrän, etten tehnyt virhettä silloin kun menin lapsivesitutkimukseen salaa vaan silloin kun pidin sen tulosta rauhoittavana. Tohtori Rhinestein ei selvittänyt, oliko lapsestani tulossa kaunainen, pahansuopa, välinpitämätön tai myötäsyntyisen häijy. Kuinkahan moni viskaisi saamansa kalan takaisin veteen, jos epämiellyttävät luonteenpiirteet näkyisivät testeissä?

Shriverin romaanin kiehtovimmaksi puoleksi jää lopulta se, ettei se anna lukijalleen valmiita vastauksia siitä, miksi Kevinistä kasvoi kylmäverinen nuorisorikollinen. Eva rakentaa Kevinissä kuvaa synnynnäisestä psykopaatista, jonka ilkeys tuli esiin jo vauvana ja poikkeuksellinen älykkyys ja tunnekylmyys viimeistään taaperoikäisenä. Toisaalta Evan penseä asennoituminen äitiyttä kohtaan saa lukijan epäilemään hänen luotettavuuttaan kertojana. Eva on epämiellyttävällä tavalla snobi ja itsekeskeinen henkilöhahmo. Hän ei pysty oitis rakastumaan omaan lapseensa vaan tuntee pikemminkin mustasukkaisuutta siitä, että poika varastaa hänen miehensä huomion ja estää häntä tekemästä työtään. Evan ilmeinen syyllisyydentunto kielisikin siitä, että osa hänestä epäilee myös, olisiko hän voinut tunnekylmyydessään kasvattaa itse pojastaan hirviön. Shriverin romaani haastaa käsitykset lapsista, äitiydestä ja rakkaudesta. Lapset eivät aina synny viattomiksi eivätkä vastuullisimmatkaan vanhemmat aina rakasta lastaan automaattisesti. Vai voiko vanhemman kohdalla pyytteettömintä rakkautta sittenkin olla kyky vihata ja pelätä häijyä lastaan?

Poikani Kevin muissa blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Kannesta kanteen, Sonjan lukuhetket, Sallan lukupäiväkirja, Luen ja kirjoitan, Leena Lumi, Pihin naisen elämää, Aamuvirkku yksisarvinen, Satun luetut, Juonittelua (avointa keskustelua kirjan juonesta ja tapahtumista)

Jack Kerouac: On the Road

Jack Kerouac: On the Road (Penguin Books 2011)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1957
Sivumäärä: 280
-

Jack Kerouac on 1950-luvulla tunnetuksi tulleen beat-sukupolven näkyvimpiä hahmoja. Beat-sukupolvi oli Yhdysvalloissa syntynyt taiteellinen liike, jolle oli tyypillistä materialismin ja vallalla olevien arvojen vastustaminen, huumekokeilut, seksuaalinen vapautuneisuus ja kiinnostus uskontoon. Kerouacin ohella sen tunnetuimpia edustajia ovat runoilija Allen Gingsberg ja kirjailija William S. Burroughs. On the Road on yksi keskeisimpiä beat-liikkettä määritteleviä teoksia. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus Kerouacin matkoista ympäri Yhdysvaltoja ystävänsä Neil Cassadyn kanssa 1940-luvun lopulla. Teos on julkaistu myös Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Matkalla.

Kerouac kirjoitti On the Roadin ensimmäisen version kolme viikkoa kestäneen intensiivisen kirjoitussession aikana. Käsikirjoitus oli lyöty kirjoituskoneella lähes neljäkymmentä metriä pitkälle paperirullalle yhtenäisenä jatkuvana tekstinä ilman kappalevälejä. Työskentelymetodillaan Kerouac pyrki tauottomaan ja spontaaniin kirjoitustyyliin. Ennen julkaisua On the Road toimitettiin helpommin luettavaan asuun ja siinä esiintyvien todellisten henkilöiden nimet korvattiin pseudonyymeillä. Teoksen vähemmän toimitettu painos The Original Scroll julkaistiin vuonna 2007.

On the Road yllätti minut täysin. Olin odottanut kirjalta sekavia kuvauksia huumeiden ja päihteiden täyteisistä päivistä; lukemattomia tarinoita ihmisen kurjuudesta ja hulluudesta. On the Road on kuitenkin jotain aivan muuta. Romaanin kertoja, Kerouacin alter-ego, Sal Paradise kuvailee kohtaamiaan ihmisiä ja kaupunkeja vilpittömällä ihmetyksellä. Hän ei näe ensimmäisenä köyhyyttä ja kurjuutta vaan elämää; upeita ja kiehtovia ihmisiä, jotka elävät hetkessä ja löytävät siitä ikuisuuden. Kerouacin kirjoitustyyli näkyy kerronnassa upeana maanisena rytminä, jossa sanat vyöryvät ja ryöppyvät yhtenä kiihkeänä vuodatuksena. Tunnelma ja läsnäolo ei ole koskaan ollut missään lukemassani yhtä vahva.

– – because the only people for me are the mad ones, the ones who are mad to live, mad to talk, mad to be saved, desirous of everything at the same time, the ones who never yawn or say a commonplace thing, but burn, burn, burn like fabulous yellow roman candles exploding like spiders across the stars – –

On the Roadin alku tuo mieleen Ernest Hemingwayn romaanin Ja aurinko nousee. Molemmissa romaaneissa aloitus yllättää epätavanomaisuudellaan, sillä minäkertoja ei esittele lukijalle itseään vaan ystävänsä, jolla osoittautuu olevan erityinen merkitys romaanin tapahtumien kannalta. Samankaltaisuus Hemingwayn romaanin kanssa ei ole täysin tuulesta temmattu muutenkaan, sillä ovathan molemmat teoksen aikansa sukupolviromaaneja, kummassakin kolutaan maailmaa matkustamalla ja henkilöhahmoilla on kyltymätön kokemusten nälkä. Hemingwayn ja Kerouacin henkilöhahmoja yhdistää myös tietynlainen sivullisuus yhteiskunnasta, kykenemättömyys asettua aloilleen ja löytää paikkansa yhteiskunnan oravanpyörästä.

I wished Dean and Carlo were there – then I realized they'd be out of place and unhappy. They were like the man with the dungeon stone and the gloom, rising from the underground, the sordid hipsters of America, a new beat generation that I was slowly joining. 

On the Road alkaa siis kuvauksella Dean Moriartysta (oikeassa elämässä Neal Cassady), käytökseltään maanisesta huijarista, joka kuitenkin vetää ihmisiä puoleensa rennolla elämänasenteellaan. Dean ja Sal tutustuvat toisiinsa New Yorkissa, josta alkavat heidän lukuisat road trippinsä Denveriin, Yhdysvaltojen länsirannikolle, New Orleansiin ja lopulta Meksikoon. On the Road on pikemminkin tarina Deanista kuin Salista. Sal ei olekaan romaanissa tapahtumien varsinainen kokija vaan ulkopuolinen tarkkailija, joka toimii ympärillä olevien tapahtumien ja tunnelmien välittäjänä. Salin ja Deanin kohtaamista lukuisista muista henkilöhahmoista ja näiden elämänkohtaloista rakentuu Kerouacin romaanin kiehtovin ja koskettavin aines. Kerouacin tunnetusta lähipiiristä teoksessa esiintyvät esimerkiksi Allen Gingsberg taiteilijasieluisena Carlo Marxina sekä William S. Burroughs hulluna vanhana narkkarina, Old Bull Leenä.

It was always mañana. For the next week that was all I heard – mañana, a lovely word and one that propably means heaven.

Sal ja hänen ystävänsä edustavat nuorta sukupolvea, jolle Yhdysvaltojen porvarillisen sovinnainen ja turvattu, materialismin hallitsema elämäntapa merkitsee emotionaalista tyhjyyttä ja lamaannusta. Matkustaminen on heille heittäytymistä juurettomaan ja arvaamattomaan elämään, jossa tärkeää ei ole itse määränpää vaan jokainen hetki matkan päällä. Mihin tahansa Sal tai Dean asettuvat, heidät valtaa pian levottomuus ja kokemusten nälkä, halu palata elämään, jossa vain nykyisyydellä on merkitystä, sillä huomisesta ei ole vielä tietoa. Heidän elämänasenteensa ytimenä on sokea luottamus elämään ja kohtaloon: Elämä kantaa, jos on kantaakseen. ”God exists without qualms. As we roll along this way I am positive beyond doubt that everything will be taken care of for us”, Dean sanoo Salille heidän ajaessaan keskellä talvista yötä kohti Virginiaa.

Varsinkin Salin kohdalla korostuu myös kapina omaa hyväosaisuutta kohtaan. Salia tai tätiään ei kuvata romaanissa erityisen varakkaiksi, mutta Sal ei myöskään elä yhteiskunnan marginaalissa kuten monet hänen matkallaan kohtaamansa ihmiset. Salin kerrotaan suorittavan opintoja collegessa, ja hän viettää romaanissa joulua sukulaistensa luona, jotka vaikuttavat perinteiseltä Yhdysvaltain keskiluokkaiselta lähiöperheeltä. Salin täti myös lähettää Salille usein lisää rahaa kesken tämän matkojen. Sal on itse usein rahaton, mutta hyvästä suvusta tulevana valkoisena miehenä hänellä on selkeästi myös hyvät mahdollisuudet pärjätä elämässä. Sal ihailee kuitenkin usein köyhää ja vähäosaista elämäntapaa, jossa elämä kulkee eteenpäin päivä, ateria ja alkoholiannos kerrallaan. Sal ja Dean kaivautuvat yhteiskunnan marginaaliin ja iloittelevat sen tarjoamalla vapauden tunteella. Kun elämää määrittää köyhyys ja selviytyminen, varastamisesta ja rikollisuudesta tulee välttämättömyys. Salin ja hänen matkakumppaniensa varastelun oikeutukseksi muodostuu Yhdysvaltojen porvarillista ja kapitalistista järjestelmää pilkkaava lausahdus: ”You know what president Truman said. We must cut down on the cost of living.”

On the Road on itsetietoinen romaani oman aikansa nuoresta sukupolvesta ja sen elämänasenteesta. Se on kiihkeä ja koskettava ajankuva, joka ei sorru yhteiskunnan epäkohtien saarnaamiseen tai sen runtelemien ihmisten surkutteluun. Pelkäsin, että se oksentaa kaiken inhimillisen kurjuuden lukijansa päälle, mutta sen sijaan se osoittautui ylistyksesi inhimillisen kurjuuden kauneudelle; elämälle, joka eletään täysillä vain kärsimyksen kautta.

On the Road muissa blogeissa: Eleonooran luetut, Pilvien tarkkailuun, Tea with Anna Karenina