Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray (Otava 1968)

Alkuteos: Sarjan ”A la recherche du temps perdu” ensimmäisen osan ”Du côté de chez Swann” ensimmäinen jakso

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1919

Suomentaja: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Sivumäärä: 245

-

Alison Bechdelin sarjakuvaromaanissa Fun Home todetaan, että ihminen on saavuttanut keski-iän, kun hän tajuaa, ettei tule koskaan lukemaan Marcel Proustin romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Päätin siis aloittaa sarjan jo hyvissä ajoin, ettei tuo hetki pääsisi yllättämään. Kadonnutta aikaa etsimässä on seitsenosainen massiivinen romaanisarja, joka julkaistiin Ranskassa vuosina 1913–1927. Sarjan suomennokset on julkaistu kymmenenä niteenä. Ensimmäisen osan ensimmäinen jakso Swannin tie: Combray julkaistiin Suomessa jo vuonna 1968, kun taas viimeinen osa Jälleenlöydetty aika saatiin suomeksi vasta vuonna 2007.

Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on varmasti tutkituimpia maailmankirjallisuuden klassikoita. Thegreatestbooks.org -sivuston mukaan kirjasarja on maailman toiseksi merkittävin fiktiivinen teos. Sen edelle listalla sijoittui ainoastaan James Joycen Odysseus. (Thegreatestbooks.org -sivuston lista on koostettu vertaamalla keskenään 56:ta eri lähteestä poimittua fiktiivisten teosten rankkauslistaa, ja se vaikuttaa ainakin 100 ensimmäisen teoksen osalta varsin pätevältä. Lähteinä on paljon merkittäviä aikakauslehtiä, kirjallisuuspalkintoja ja kirjallisuusinstituutioita. Painotukseltaan lista on toki selkeästi angloamerikkalainen.) Proustin romaanisarja on myös vaikean kirjallisuuden maineessa. Sen kieli tai kerronta ei kuitenkaan ole erityisen vaikeasti ymmärrettävää, vaan maine perustunee pikemminkin romaanisarjan pitkäveteisyyteen ja massiiviseen sivumäärään.

Kadonnutta aikaa etsimässä oli ensimmäisiä modernismin ajan romaaneja, joka hyödynsi kerronnassaan tajunnanvirtateknikkaa. Teoksissa ei ole varsinaista juonta vaan kerronta polveilee kertojan muistosta toiseen suhteellisen sattumanvaraisesti. Kronologia on summittaista. Kirjasarja alkaa kertojan lapsuudenmuistoista ja etenee kohti aikuisuutta, mutta yksittäisten tapahtumien täsmällinen paikka aikajatkumolla jää usein hämäräksi. Ensimmäinen osa eli Combray alkaa kohtauksella, jossa kertoja makaa aikuisiällään sängyssä saamatta unta. Unettomuudesta hänelle muistuu mieleen lapsuus Combrayssa sekä herra Swannin iltaiset vierailut hänen vanhempiensa luona. Koska talossa oli vieras, kertoja joutui usein menemään yöpuulle ilman äitinsä hyvänyönsuukkoa eikä siksi saanut unta. Proustin teoksen keskeinen teema on muistot, niiden syntyminen ja olemus ihmisen mielensisäisenä kokemuksena. Combrayn kerronta saattaa kuitenkin vaikuttaa päällisin puolin jopa objektiiviselta, sillä kertoja on kuvauksissaan tunnollisen tarkka ja perusteellinen. Näkökulma on kuitenkin ehdottoman subjektiivinen. Kertojan tarkkailun kohteena ei olekaan itse menneisyys vaan muisto siitä; se, minkälaiseksi menneisyys on muotoutunut ja rakentunut hänen sisällään. Swannin vierailut ja niihin liittyvä unettomuus olivat pitkään kertojan ainoat muistot lapsuuden Combraysta. Kuuluisassa kohtauksessa kertoja kuitenkin maistaa teehen kastettua madeleine-leivosta, joka laukaisee hänen mielessään ”tahattoman muiston” (engl. involuntary memory):

Ja niinkuin japanilaisessa seuraleikissä jossa kastetaan posliiniseen vesimaljaan pieniä samannäköisiä paperipaloja, jotka heti veteen upottuaan oikenevat, kiertyvät, värjääntyvät eri värisiksi muuttuvat selkeästi ja tunnistettavasti kukiksi, taloiksi ja henkilöiksi, samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö, kaikki se mikä nyt muotoutuu ja kiinteytyy, kaupunki ja puutarhat, nousi minun teekupistani.

Teehen kastetun madeleine-leivoksen maku synnyttää kertojan mielessä kokonaisten muistojen sarjan, jossa Combrayn maisemat sekä erilaiset henkilöhahmot seurapiireineen ja sosiaalisine kuvioineen vilahtelevat haaveilevan ja herkkyyteen taipuvaisen pikkupojan silmin kuvitettuina. Usein kuvat on nostalgian värittämiä, selkeitä ja kirkkaita, täynnä rakkautta, jota kertoja kokee lapsuudenmaisemiaan ja niissä eläviä ihmisiä kohtaan.

Kirjallisuudenopinnoissani olen lukenut joskus tenttiä varten ranskalaisen kirjallisuudentutkijan Gerard Genetten tutkimuksen Narrative Discourse: an Essay in Method, joka tarkastelee erilaisia kerronnan konventioita Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan avulla. Genetten tutkimus on kirjallisuudentutkimuksen klassikoita ja ehdoton perusteos fiktiivisen kerronnan rakenteista. Sen kautta Proustin teosta oli helpompi lähestyä ja se auttoi kiinnittämään huomiota erityisesti siihen, mikä Proustin kerronnassa on erityistä.

Genetten tutkimuksessa mielenkiintoisimpia osia ovat hänen analyysinsa siitä, miten Proustin romaanisarjassa hahmotetaan aikaa ja sen etenemistä. Proustin teoksessa aika on jatkuvaa virtaa, josta kertojan muisti poimii pieniä palasia, yksittäisiä hetkiä ja havaintoja. Genetten mukaan perinteinen romaanikerronta rakentuu yleensä niin kutsuttujen tiivistelmien ja kohtausten vaihtelusta. Jotkut ajanjaksot tiivistetään muutamalla lauseella, kun taas tärkeitä tapahtumia kuvataan tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Genette havaitsee, että Proustin teossarja rakentuu kuitenkin kerronnan singulatiivisuuden ja iteratiivisuuden vaihteluille. Kyse ei ole siis ajan etenemisen nopeuttamisesta tai hidastamisesta kerronnan avulla, vaan ainutlatuisten hetkien ja usein samankaltaisina toistuvien tapahtumien vaihtelusta. Singulatiivi merkitsee siis, että kertoja viittaa vain yhteen yksittäiseen ajassa tapahtuneeseen hetkeen. Iteratiivisuudessa kertoja sen sijaan viittaa useisiin samankaltaisiin tapahtumiin yhden kerrontajakson sisällä. Iteratiivisuus on erittäin yleinen konventio mille tahansa kerronnalle. Proustin teoksessa tällaiset osat alkavat yleensä tapahtuman toistuvuutta ilmaisevalla lauseella: ”Kun me iltaisin istuimme talon edessä ison kastanjan alla – –.” Kertoja siis muistelee yhdellä kertaa useiden vuosienkin ajalle levittyneiden samankaltaisten tapahtumien joukkoa. Hän nostaa niistä esiin yksityiskohtia ja joitain repliikkejäkin, mutta ei erottele niiden täsmällistä ajankohtaa.

Genetten mukaan Proustin kerronnassa iteratiivisuuden käyttö on poikkeuksellista. Tavallisessa kerronnassa se on yleensä alisteinen muulle kerronnalle. Saatetaan mainita, mitä joka sunnuntai perheellä oli tapana tehdä ja sen jälkeen syvennytään kertomaan esimerkinomaisesti jostain tietystä sunnunaipäivästä. Proust kuitenkin käyttää iteratiivista tyyliä itsenäisenä rakenteena. Hän ei kuvaa mitään tiettyä tapahtumaa vaan kaikkia yhtäaikaisesti. Tyyli tuo hämmästyttävän luonnollisella ja lähes huomaamattomalla tavalla esiin ajan subjektiivista kokemusta. Oikeastaan perinteinen virtaviivainen kerrontatapa, jossa edetään kronologisesti tapahtumista toiseen, harvoin edustaa todellista inhimillistä kokemusta ajasta. Kuten Proustin romaanissa, muistoissa aika kapseloituu yksittäisiin hetkiin ja tapahtumiin, jotka puolestaan kerrostuvat ja sekoittuvat erilaisten irrallisten palasten kollaasiksi.

Kadonnutta aikaa etsimässä ei ainakaan ensimmäisen osan perusteella ole vaikea, mutta se vaatii seesteistä lukuhetkeä. Se on makusteluromaani, täynnä tunnelmia ja vaikutelmia, maisemia, yksityiskohtia sekä salaperäisiä ja koomisia henkilöhahmoja. Kerronta on ranskalaisen lavertelevaa, vaivattomasti soljuvaa, kaunista ja ehdottoman hienostunutta. Ei epäilystäkään, etteikö se olisi myös pitkäveteistä, mutta yleensä taistelun arvoista. Suosittelen lukiessa hyödyntämään tekstin loppuu koostettua listaa romaanin eri osioista. Sen avulla on huomattavasti helpompi hahmottaa tekstin kokonaisuutta.

Kadonnutta aikaa etsimässä muissa blogeissa: Luetut, lukemattomat; Ps. Rakastan kirjoja; Kujerruksia; Orfeuksen kääntöpiiri; Kirjanurkkaus

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Karin Johannisson: Melankolian huoneet: alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012)

Alkuteos: Melankoliska rum : om ångest, leda och sårbarhet i förfluten tid och nutid 

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Ulla Lempinen

Sivumäärä: 314

-

Kuva: Atena

Karin Johannisson on ruotsalainen aatehistorian professori erikoisalanaan lääketieteen historia. Melankolian huoneet on esseemäiseen tyyliin kirjoitettu katsaus tunteiden historiaan, tarkemmin ilmaistuna melankoliaan ja sen eri ilmenemismuotoihin. Johannissonin kirja paljastaa inhimillisen tuntemisen rakenteet. Se, mitä me tunnemme, on kiinnittyneenä aikaan, kulttuuriin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. 1800-luvun herkkä nero ei tuntenut samalla tavalla ahdistusta tai masennusta kuin 1900-luvun kulutushimoinen pakkosuorittaja. Ajanhenki ohjelmoi meidät tuntemaan ja ilmaisemaan tunteita tietyllä tavalla.

Johannissonin tarkastelu alkaa 1600-luvulta ja etenee kronologisesti nykypäiviin asti. Melankolian määritelmä on laaja, ja sillä on kaiken kaikkiaan yhdeksän eri ilmenemismuotoa: menetys, välinpitämättömyys, herkkyys, ikävystyneisyys, kauhu, pakeneminen, ahdistus, väsymys ja eksyneisyys. Eri melankolian tyypit korostuvat eri aikoina, mutta niihin liittyvät oireet ja tuntemukset ovat läsnä hieman eri muodoissa myös muina ajanjaksoina. Vaikka 2000-luvun ihmiselle on tyypillistä uupumuksen ja eksyneisyyden tuntemukset, voimme kokea myös kauhunsekaista ahdistusta ja yliherkkyyttä kuten 1800-luvulla eläneet taiteilijasielut. Kiehtovinta onkin tunteiden matkustaminen ajassa, niiden mukautuminen ja muuttuminen kulttuurin ja ajattelutapojen mukana. Johannissonin esiin nostamien henkilötyyppien tunnereaktioissa ja oireilussa on aina jotain etäisesti tuttua ja syvästi inhimillistä. Esimerkiksi 2000-luvun ironian kyllästämä hipsteri on kuin ilmetty toisinto 1800-luvun ikävystyneestä dandysta.

Johannissonin kirja on oikea aarre. Kerronta hipoo kaunokirjallista tyylikkyyttä, mutta on samalla äärimmäisen vakuuttavaa ja selkeää. Tällaista tietokirjallisuutta olen kaivannut kipeästi. Ei lukemisen jatkuvasti keskeyttäviä rasittavia alaviitteitä tai puuduttavia lähdeluetteloita. Johannisson avaa lähteiden käyttöään tarpeeksi, jotta hänen tekstillään on uskottavuutta, mutta ei uuvuta lukijaa yksityiskohtaisilla selostuksilla lähteiden luotettavuudesta tai teorioidensa pitävyydestä. Melankolian huoneet on vaivatonta tietokirjallisuutta, joka pitää hyvää huolta lukijastaan ja mahdollistaa teoksen sivuihin uppoutumisen kuin hyvä fiktio konsanaan.

Johannissonin tutkimuskohde ei ole lähteiden kannalta helpoimmasta päästä. Tunteita on mahdotonta tavoittaa sellaisenaan, mutta Johannisson on metsästänyt käsiinsä erilaisia dokumentteja, joista on mahdollista löytää viitteitä siitä, mitä tunteet ovat ehkä eri aikoina olleet, miten niitä on ilmaistu ja millä tavalla niitä on tulkittu. Tärkeää materiaalia Johannissonin tutkimustyön kannalta ovat olleet muun muassa potilaskertomukset, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Kun on kyse tunteista kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä, myös kirjallisuus avaa inhimillisen tuntemisen historiaa. Parasta Johannissonin teoksessa onkin, ettei se pelkästään auta ymmärtämään omia tai ympärillä olevien ihmisten tunteita, vaan se avaa uusia tulkintauomia myös kirjallisuuden lukemiseen. Melankolian huoneista löysinkin heti välineitä, joilla tulkita esimerkiksi samaan aikaan luvussa olleen Kerouacin On the Roadin henkilöhahmoja. Konkreettisista lähteistä huolimatta Johannissonin tutkimus on tietenkin vaatinut myös rohkeaa tulkitsemista ja päättelyä. Teosta lukiessa on hyväksyttävä, että mitään varmaa tietoa ihmisten tunteista esimerkiksi 1700-luvulta ei voida tuottaa. Kysehän on lopultakin yksilöllisestä kokemuksesta, joka ei loppujen perin edes käänny kielelle. Teoreettisia tulkintoja lähemmäksi todellisuutta ei ole mahdollista päästä. Johannisson kuitenkin uskaltaa venyttää mahdollisuuksien rajoja tarpeeksi ja löytää mielenkiintoisia selitysmalleja erilaisille ilmiöille ja käyttäytymistavoille.

Johannisson tuo teoksessaan esiin, että melankolia on ollut keskeinen ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja sosiaalisen identiteetin määrittäjä. Ennen 1900-lukua melankolia oli ennen kaikkea yläluokan sairaus eikä sitä pidetty alaluokkaiselle yksinkertaiselle mielelle edes mahdollisena. Melankoliasta kärsineet henkilöt ovat olleet usein intellektuelleja, professoreita tai taiteilijoita. Ahdistus, pakkomielteet, unettomuus ja ennen kaikkea herkkyys olivat merkkejä heidän neroudestaan. Johannissonin aineistosta löytyykin monia historiaan jääneitä tunnettuja intellektuelleja, joiden sielunmaisemat ovat mitä kiehtovinta luettavaa. Mainituksi tulevat muun muassa Charles Darwin, Marcel Proust, Max Weber, Franz Kafka, Sylvia Plath ja Virginia Woolf. Koska kaikenlainen yliherkkyys oli merkki huikeasta älystä, tietynlaiset tunteenpurkaukset ja omituisuudet olivat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja niitä myös ilmaistiin avoimesti. Kirjailija Marcel Proustille tunne-elämän herkkyys oli intellektuaalisen työn edellytys:

35 vuoden iästä lähtien hän käytännöllisesti katsoen makasi vuoteenomana, ikään kuin pannen yliherkkyytensä näyttämölle: hän oli liian heikko maailmaan, mutta hienovireisen terävä aisteiltaan. Hän ei sietänyt juuri mitään ruokaa ja vielä vähemmän ruoantuoksua; hänen Boulevard Haussman numero 102:ssa sijainneessa asunnossa ei saanut siksi laittaa ruokaa lainkaan. – – Hän työskenteli öisin, jolloin oli hiljaista, ja makasi päivisin oopiumin, veronalin tai trionalin tainnuttamana. Hän kirjoitti näkevänsä selkeästi vain pimeässä.

Sallitun ja paheksutun käyttäytymisen raja saattoi olla kuitenkin hiuksenhieno. Oli myös täysin eri asia, minkälaiset tunteet olivat sallittuja miehille ja minkälaiset naisille. Yliherkkyys saattoi esimerkiksi olla merkki korkeasta älystä miesten kohdalla, mutta naisilla se sen sijaan tulkittiin järjettömäksi hysteriaksi. 1700-luvun tunnekoodeja kuvaillessaan Johannisson viittaa Jane Austenin romaaneihin, joissa naisen liiallinen herkkyys on huolestuttavaa, mutta sopivassa määrin ilmaistu herkkyys on sen sijaan merkki hyveellisestä ja hienostuneesta luonteesta. Tunteita tuli ilmaista, mutta niiden vallassa ei kuitenkaan saanut olla. Monien Austenin naishahmojen ilmaisemat tunteet eivät olekaan aitoja vaan pikemminkin tarkkaan laskelmoituja. 1700-luvulla tunteiden ja herkkyyden näyttäminen oli suotavaa, jopa miehille, mutta sen tuli olla sivistynyttä. Liiallisuuksiin ja teatraalisuuteen lipsuminen sen sijaan saattoi olla suuri kauhistus. Johannisson kuvaa esimerkiksi itkemiseen liittyviä sääntöjä:

Itkemistä ei saanut mieltää itsehillinnän menetykseksi. Naisen kyyneleet eivät saaneet olla keimailevia eivätkä hysteerisiä. Kouristukset, nikottelut, tukehtumiskohtaukset ja räkäisyys eivät olleet tunnekieleen sopivia. Itkun ja naurun äkilliset vaihtelut viittasivat hermotautiin.

Vaikka Johannisson käsittelee tunteiden historiaa yksilöiden kautta, hänen näkökulmanaan on ehdottomasti inhimillinen tunnemaailma sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Johannisson tekee yksittäisistä tapauskertomuksista yleistäviä päätelmiä ja rakentaa erilaisia melankolian historian arkkityyppejä. Hän ei siis tarkastele Max Weberin unettomuutta yksilöllisenä mielisairautena vaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena oireena. Tässä suhteessa Johannisson teos on hyvin yksipuolinen, jopa yksinkertaistava. Tunteet ovat hänelle pääasiassa sosiaalisten rakenteiden ohjelmoimia reaktioita. Kiehtovinta Johannissonin näkökulmassa on kuitenkin se, että kyse ei ole vain siitä, että tulkitsemme ja käsittelemme universaaleja, inhimillisiä tunteita eri tavalla eri aikoina, vaan se, miten tunteet ymmärretään ja minkälainen merkitys niille annetaan ohjaa sitä, mitä me todella fyysiselläkin tasolla tunnemme:

Eteenkin antropologiset analyysit ovat osoittaneet, etteivät yhteiskuntarakenteet ole neutraali tila, jossa psyykkiset prosessit tapahtuvat, vaan jatkuvaa sosiaalisten ja emotionaalisten välistä vuorovaikutusta. – – Tätä seuraa toinen tärkeä loppupäätelmä: Joitakin lääketieteellisiä oireita ei pidä ymmätää osaksi lääketieteellistä eikä edes yksilöllistä, vaan yhteiskunnallista syndroomaa.

Johannisson toteaa Christopher Laschia lainaten: ”jokainen aikakausi kehittelee omat patologiset muotonsa, jotka tiivistetysti vastaavat pinnan alla piileviä ominaisrakenteita”. Patologisilla muodoilla hän viittaa anomalioihin, inhimillisen käyttäytymisen poikkeamiin, joita käsitellään epänormaaleina ja sairaina, mutta jotka ovat itseasiassa erittäin normaaleja siinä kulttuurisessa ympäristössä, jossa me elämme. Johannissonin näkökulma on ihanan armelias. Varsinkin juuri tänä aikana, kun ihmisellä on pakkomielteinen tarve diagnosoida kaikki käyttäytymisen vivahteet, lyödä niihin jonkinlainen patologisuuden leima, ja siten kaventaa niin sanotun normaalin rajoja. Toisaalta Johannissonin näkökulma unohtaa täysin yksilöllisyyden; temperamentin, kokemusten ja ihmissuhteiden vaikutuksen siihen, miten maailma, yhteiskunta ja kulttuuri otetaan vastaan.

Johannissonin kirjan huumaamana olen unohtunut jälleen lavertelemaan laajasti ja pahoin pelkään, puuduttavan pitkästi. Haluan kuitenkin ottaa esiin vielä yhden esimerkin inhimillisen tuntemisen omituisesta historiasta. Tunnettujen intellektuellien lisäksi Johannisson on onnistunut kaivamaan historian kätköistä myös tavallisia ihmisiä. Yksi heistä on Albert Dadas. Hän oli 1800-luvulla elänyt perheellinen kaasulaitoksen asentaja, jolla oli merkillinen pakonomainen tarve matkustaa pois kotoaan, useimmiten kokonaan toiseen maahan. Matkustaessaan hänellä ei ollut tietoisuutta siitä, kuka oli tai miksi hän matkusti, mutta hän tiesi päämääränsä. Perillä hän ei osannut selittää, mitä varten oli paikalle päätynyt ja muisti vai irrallisia palasia menneisyydestään. Johannisson nimeää ilmiön pakkovaellukseksi, josta tuli 1800-luvulla suorastaan villitys:

– – siistit, kunnialliset ylemmän työväenluokan tai alemman virkamiesluokan edustajat – käsityöläiset, asentajat, puotiapulaiset, kirjanpitäjät – katosivat äkillisesti työpaikoiltaan ja perheidensä luota ja ilmestyivät esiin vuorokausia tai viikkoja myöhemmin odottamattomissa paikoissa, joskus hyvinkin kaukana kotiseuduiltaan. Usein he liikkuivat kultuurisesti tunnetuissa paikoissa kuten Wienissä, Prahassa tai Padovassa. Matkoissa näytti siis toteutuvan tietynlainen turistimainen suunnitelmallisuus. Kun vaeltaja oli palautettu kotiin, hän paneutui jälleen vaitonaisen tyynenä töihinsä ja arkirutiineihinsa. Yksilö saattoi saada näitä vaelluskohtauksia vain kerran elämässään tai toistuvasti.

Pakkovaellus on ilmiönä kummallinen ja kiehtova. Mikä saa ihmisen hylkäämään oman identiteettinsä ja maansa ja hakeutumaan täysin vieraaseen ympäristöön? Aivan kuin nuo ylemmän työväenluokan edustajat olisivat paenneet omaa, arjen ja rutiinien tukahduttamaa jokapäiväistä elämäänsä. Dadasin lisäksi Johannisson on löytänyt myös hieman tuoreemman esimerkin pakkovaeltajasta. Vuonna 2005 Iso-Britannian rannikolta löydettiin mies, joka oli pukeutunut läpimärkään pukuun ja kravaattiin. Mies ei suostunut puhumaan, mutta kun hänelle ojennettiin paperia ja kynä, hän piirsi yksityiskohtaisen kuvan pianosta. Kun hänet ohjattiin pianon luokse, hän alkoi soittaa sitä hämmästyttävän taitavasti. Englannin lehdistö nimesi mysteerisen mykän miehen ”Pianomieheksi”. Miehen henkilöllisyys säilyi salaisuutena neljän kuukauden ajan, kunnes hän lopulta alkoi puhua. Hän kertoi olevansa saksalainen Andreas Grassl ja hän oli matkustanut Englantiin Eurostar-junalla menetettyään työnsä Pariisissa. Haastatteluissa hän kertoi, ettei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. ”Yhtäkkiä vain heräsin ja tajusin, kuka olen”, hän oli kertonut. Mitään varmaa selitystä Pianomiehen tapaukselle ei ole saatu. Joidenkin teorioiden mukaan hän olisi saanut psykoottisen kohtauksen, toisten mukaan hän oli teeskennellyt mieleltään järkkynyttä. Johannisson esittelee hänet mahdollisena esimerkkinä modernista pakkovaellustapauksesta.

Melankolian huoneet muissa blogeissa: Leena Lumi

George R.R. Martin: A Storm of Swords

George R. R. Martin: A Storm of Swords. A Song of Ice and Fire: Book Three. (Bantam Books 2011)

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2000

Sivumäärä: 1177

-

En varmasti ole ainoa, joka on innostunut George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjoista niihin perustuvan HBO:n televisiosarjan myötä. Ensimmäinen osa A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli) ja sitä seuraava A Clash of Kings (suom. Kuninkaiden koitos) menivät vielä nopeana välipalana, mutta käsillä olevan kolmannen osan kohdalla aloin jo hyytyä. Ihan valehtelematta olen lukenut tätä reilun tuhannen sivun järkälettä vajaat kaksi vuotta. Game of Thrones -televisiosarjan kaksi viimeisintä kautta onneksi käsittelevät juuri tämän kolmannen osan tapahtumia, joten ne palauttivat hyvin mieleen kirjan aiempia käänteitä, vaikka teoksen lukemisessa on ollut melko pitkiäkin taukoja.

Lienee tarpeetonta tässä referoida A Storm of Swordsin (suom. Miekkamyrsky, ilmestynyt kahtena niteenä) juonta, sillä se sisältäisi välttämättäkin joitain juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole vielä kolmanteen osaan ehtineet. Tulen ja jään laulussa kyse on kuitenkin ennen kaikkea valtataisteluista eri kansojen ja sukujen välillä. Asetelmat ovat hyvin jännitteisiä ja herkkiä muttumaan. Taistelua käydään paitsi asein, myös avioliittojen, kaupankäynnin, juonitteluiden ja salamurhien avulla. Vallan havittelussa ei olekaan kyse pelkästään kunnianhimosta vaan myös selviytymisestä. Samalla kun ihmiset nyhertävät pikkumaisten valtataisteluidensa kanssa, pitkä talvi on tulossa pohjoisesta päin ja tällä kertaa se on tuomassa mukanaan täysin odottamattoman ja tuntemattoman uhan.

Martinin mammuttimainen kirjasarja edustaa hillitöntä omistautumista ja käsittämätöntä mielikuvitusta. Martinin kyky hallita kokonainen maailma, sen eri alueet, kansat, historiat ja uskonnot on arvostettavaa. Tulen ja jään laulun kerronta on tapahtumakeskeistä. Kieli ei ole erityisen värikästä eikä kerronta kiinnitä lukijan huomiota itseensä. Sen sijaan sarjan tapahtumat ja henkilöhahmot vievät lukijan mukanaan. Omassa lajissaan fantasiakirjallisuutena Tulen ja jään laulu on laadukasta viihdettä.

Aikaisemmin lukemaani fantasiakirjallisuuteen nähden Martinin sarjan vahvuutena on sen perusteellisuus. Teoksissa syvennytään tarkasti valtajuonnitteluiden yksityiskohtiin, lukuisiin eri henkilöhahmoihin ja yhden ajanjakson tarkastelemiseen useasta eri näkökulmasta fantasiamaailman eri kolkissa. Henkilöhahmojen vaivihkaisen kehittymisen myötä valta-asetelmat muuttuvat jatkuvasti. Välillä lukijalle tarjotaan myös yllättäviä juonenkäänteitä, jotka voivat viedä tilanteen aivan päälaelleen. Martinin fantasia on myös siinä mielessä erityistä, että se ei tarjoa klassiseen tapaan selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Verrattuna esimerkiksi genrensä kiistattomaan kuninkaaseen Taru sormusten herrasta -trilogiaan Martinin kirjasarja edustaa modernimpaa tarinankerrontaa, jossa hyvä ja paha riippuu, mistä näkökulmasta niitä tarkastelee. Martinin sarjan kehittyessä hyvät henkilöt alkavatkin saada pahan piirteitä, kun taas jotkut selkeästi ilkeän oloiset hahmot ilmentävätkin yllättäviä inhimillisiä ominaisuuksia.

Vaikka Martinin perusteellinen kerrontatyyli on Tulen ja jään laulussa sen ominaisinta ydintä, juuri sen vuoksi aloin kyllästyä kolmannen kirjan puolivälissä. Koska Martin pitää lukijansa äärimmäisen hyvin ajantasalla kunkin maailmankolkan tilanteesta, valta-asetelmista, juonista ja suunnitelmista, lukija alkaa välttämättäkin ennakoimaan ja spekuloimaan tulevilla tapahtumilla. Tällaista kutkutusta seuraa kuitenkin nopeasti turhautuminen, sillä lukija alkaa ymmärtää, että sivuja saattaa hyvinkin olla vielä tuhansia edessä, ennen kuin mitään kovin ratkaisevaa ehtii tapahtumaan. Koska näkökulmia on monia, ajassa edetään hitaasti, eikä kerronnalla ole tapana tehdä kovin suuria ajallisia harppauksia. Siinä mielessä Martinin fantasiasarja on muodoltaan kuin eräänlaista historiankirjoitusta. Siinä kronikoidaan uskollisesti kunkin osapuolen vaiheet jättämättä juuri mitään olennaista pois.

Sarjan osissa on hieman vaihtelua sen suhteen, minkä henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kerrotaan. A Storm of Swordsissa suosikkihenkilöhahmojeni Jonin ja Tyrionin näkökulmat ovat kuitenkin edelleen mukana. Tyrionista, lyhytkasvuisesta ja halveksitusta rikkaan suvun vesasta on kehittynyt sarjan aikana niin rakastettava, että olen ruvennut pelkäämään hänen henkensä puolesta. Martinin sarjan tuntien yksikään hahmo ei nimittäin ole sen enempää turvassa kuin toinen. Loppua kohden hahmo laitetaankin ahtaalle ja hänestä saadaan esiin jälleen uusia piirteitä.

Ilahduttavaa Martinin fantasiasarjassa on erityisesti se, että keskittymällä voimakkaasti henkilöhahmoihinsa ja heidän persooniinsa se antaa mahdollisuuden melko syvällisinkiin psykologisiin analyyseihin. A Storm of Swordsissa on kiehtovaa huomata, että kun toisilleen läheiset henkilöhahmot joutuvat toisistaan eroon, he alkavat kehittyä omiin suuntiinsa. Esimerkiksi Jamien ja Cersein ero toisistaan vaikuttaa kumpaankin osapuoleen aivan eri tavalla, Jamien kohdalla kehitys on jopa hieman odottamaton. Myös Sansan ja Aryan erossaolo omasta perheestään ja eläminen hengenvaarallisissa olosuhteissa alkaa heijastumaan heidän luonteisiinsa. Vaikka henkilöhahmojen kehityskulut ovat usein yllättäviä, Martin onnistuu kirjoittamaan niistä myös uskottavia. Henkilöhahmot ovat vahvasti ympäristönsä ja kokemustensa muokkaamia.

Tulen ja jään laulun neljäs osa A Feast for Crows (suom. Korppien kestit) odottaisi jo hyllyssä, mutta taidan sulatella vielä hetken edellistä osaa, jotta seuraava luku-urakka ei venähtäisi aivan niin pitkäksi kuin tämän kolmannen osan päihittäminen.

A Storm of Swords muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Cilla in Wonderland, Booking it some more

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013)

Sivumäärä: 550

-

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa on kauhusävytteinen romaani uskosta ja jumaluudesta. Ihmiskunta on kulkenut sen tien päähän, jossa maailma on tieteellisesti todistettavissa ja nojaa materiaalisiin, aistein havaittavissa oleviin totuuksiin. Ihmisten on jälleen kerran turvauduttava uskoonsa, mutta keskeinen kysymys onkin, mihin uskoa. Judit on keskisuomalainen sairaanhoitaja, joka on luopunut naiivista lapsuudenuskostaan jo kauan sitten ja tyytynyt ainoastaan varovaiseen toiveikkuuteen siitä, että kuolema ei ole absoluuttinen loppu. Juuri kun Juudit on valmis elämänmuutokseen, hän saa Helsingissä asuvalta lapsuudenystävältään Martalta työtarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä. Martta työskentelee F-Remedium -nimiselle sairaanhoitofirmalle, joka tarjoaa hoitoa paitsi keholle myös sielulle. Jumaluuksilla ja tuonpuoleisella itseään harvemmin kiusannut Juudit joutuu nyt henkimaailman kysymysten eteen, sillä asiakkaidensa sielujen hoitamisen lisäksi hänen olisi myös saatava kuolemansairas kummipoikansa uskomaan Jumalaan ja lunastamaan paikkansa taivaasta.

Sielut kulkevat sateessa on hyytävimpiä ja jännittävimpiä kirjoja, mitä olen aikoihin lukenut. Se on myös romaani, jollaista olen viime aikoina kovasti kaipaillut lukulistalleni. Sen tarina on kiehtova ja viihdyttävä, mutta ei aliarvioi lukijaansa ja antaa sopivasti myös älyllistä haastetta. Luonnehtisin Jääskeläisen romaania myös hyvin kansainväliseksi. En nimittäin ole aiemmin lukenut keneltäkään kotimaiselta kirjailijalta mitään vastaavaa. Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääosin Suomeen, romaanissa ei ole mitään leimallisesti kotimaista ellei sellaisena pidetä reaalifantasiaa, jota Jääskeläinen on sanonut kirjojensa edustavan. Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja suureellinen teos. Se tarttuu häpeämättömästi hyvin massiiviseen ja kiistellyyn aiheeseen ja tuo siten mieleeni teini-iän suosikkini Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian. Sanoisin, että Jääskeläinen pitää teoksen fiktiivisen uskottavuuden juuri ja juuri hyppysissään, mikä tekee romaanista niin nautittavaa luettavaa. Reaalisuus yhdistettynä suureelliseen fantasiaan voi helposti olla falskia ja tyylitöntä, mutta kun tasapaino on juuri kohdallaan se on tätä; huikeaa, mielikuvitusta kiihottavaa, jotain tyystin ennenkokematonta.

Sielut kulkevat sateessa on mielestäni myös ehdottomasti Jääskeläisen tähän astisen tuotannon huipentuma. Sen rinnalla Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät vaikuttavat hieman hillityiltä. Niiden tarinat ja maailmat ovat ehdottomasti kiehtovia, mutta niistä puuttuu Jääskeläisen uusimman romaanin rohkeus, jopa tietynlainen röyhkeys. Myös Jääskeläisen aiemmissa romaaneissa ilmennyt ilkikurisuus ja kuiva ironia pääsee tässä teoksessa ilahduttavalla tavalla valloilleen.

Romaanin alussa näennäisesti realistinen todellisuus on kiinnostavalla tavalla hieman vinksahtanut ja pahaenteinen. Epätavallisen pitkään jatkunut sade heittää maailmaan sumuverhon, jonka toisella puolella todellisuus alkaa hämärtyä ja rakoilla. Tunnelma on hienovaraisen virittynyt. Sade on kummallisen läpitunkevaa. Jo romaanin alussa se taistelee tiensä väkisin Juuditin taloon katon läpi ja Helsingissä se tulvii kaduille ja täyttää lopulta ihmisten kellarit. Sateesta rakentuu vertauskuva, jollekin tuntemattomalle ja hahmottomalle, joka pyrkii väkisin pahaa aavistamattomien ihmisten elämään.

Lisäksi ohjelmaan kuuluva sielullinen kehittyminen muokkaa jokaisen uskoa vähitellen kohti sitä pistettä, jossa kaikkien usko on sama. Silloin kaikki näkevät eri suuntiin haarautuvien uskontojen alkupisteeseen ja kumartavat siinä vaikuttavaa Tuonpuoleista Jumaluutta, jossa kaikki totuudet kiteytyvät ja kirkastuvat. Silloin sielu loistaa niin kirkkaana ettei dogmeja enää tarvita. Sielusta itsestään tulee dogmi.

Yksi romaanin karismaattisimpia ja arvoituksellisimpia hahmoja on Juuditin potilaaksi päätyvä rikas ranskalaissyntyinen Leo Moreau. Hän on maailmankuulu ateisti ja maailmalle levinneen uskonnonvastaisen kamppailun kasvot. Vaikka Sielut kulkevat sateessa rakentaa jyrkkiä vastakkainasetteluja, se käsittelee uskontoa ja ateismia myös sopivan abstraktilla tasolla antaen lukijallekin henkilökohtaisesta vakaumuksestaan riippumatta tilaisuuden tarkastella romaanin tapahtumia sopivalta etäisyydeltä. Vaikka romaani vilisee Raamatun lainauksia, se ei sinällään etualaista esimerkiksi kristinuskoa ja sen dogmeja vaan pikemminkin tutkii uskontoa yleisenä ilmiönä. Se pureutuu siihen, mitä uskominen tai uskonnon vihaaminen oikeastaan merkitsee ja mistä näissä ilmiöissä voisi perimmiltään olla kyse.

Kontrastina romaanin arvoitukselliselle juonelle tarinankulun katkaisevat tuntemattomaksi jäävän kertojan sivuhuomautukset, jotka analysoivat ja selittävät auki henkilöhahmojen ajatuksia, motiiveja ja tekoja. Kertoja jakaa auliisti taustatietoja ja paljastaa asioita, jotka Juuditiin keskittyvän näkökulman vuoksi jäisi lukijalta muuten pimentoon. Sivuhuomautukset tuovat romaaniin myös metafiktiivisen tason, sillä kertoja käsittelee tapahtumia ja hahmoja kuin kyse nimenomaan olisi fiktiivisistä elementeistä:

Martta ei aina ole varma, osaako todella tuntea rakkautta. Mitä rakkaus oikeastaan on? Martta on kyllin tarkkanäköinen oivaltaakseen, ettei täysin puhtaita inhimillisiä tunteita ole olemassakaan, ja se lisää arovostustani häntä kohtaan. Hänen roolinsa on silti alusta lähtien ollut olla pelkkä sivuhenkilö Juditiin keskittyvässä tarinassa, minkä hän aavistanee itsekin.

Metafiktiivisyys ei kaikeksi onneksi ole itsetarkoituksellinen kikka, vaan kietoutuu kiehtovalla tavalla romaanin teemoihin ja avaa mahdollisuuksia monitulkintaisuudelle. Jääskeläisen kerronnassa on myös ilkikurista itsetietoisuutta, joka tulee esiin paitsi metafiktiivisyydessä myös hetkittäin pilkahtelevan lakonisen huumorin kautta. Vaikka huumorin on mustaa, se tuo kaiken jännittävyyden keskelle kepeyttä.

Sielut kulkevat sateessa tuntuisi sijoittuvan jonkinlaiseen määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Pienet yksityiskohdat antavat ymmärtää, että todellisuus on samanlainen kuin meidän, vain aavistuksen pidemmälle vietynä. Venäläinen avaruusretkikunta on parhaillaan matkalla Marsiin ja Juuditin uusi työpaikka F-Remedium on eräänlainen karikatyyrinen heijastus nykyhetken tavasta korostaa psyykkistä ja fyysistä terveyttä sekä niiden välistä tasapainoa. Kirjan tunnelma on ainutlaatuinen. Jääskeläinen onnistuu tavoittamaan reaalifantasiallaan jotain olennaista juuri tästä ajasta ja sen hengestä. Teknologian nopea kehittyminen, ilmastonmuutos, luonnon tuhoutuminen ja luonnonvarojen ehtyminen ovat muuttaneet maailmaa fundamentaalisti ja samalla kokemustamme siitä, mikä on pysyvää tai varmaa. Romaanissa nostetaan esiin esimerkiksi se, kuinka matkustamisen nopeus on hämärtänyt kokemustamme maantieteellisistä etäisyyksistä. Sielut kulkevat sateessa kysyy myös, mihin voi uskoa ja luottaa; mistä voi varmasti tietää, mikä on totuus. Romaanin maailmassa totuuksien kaupittelijoita on monia ja mitä enemmän maailman totunnaiset loogiset rajat hämärtyvät, sitä välttämättömämpää romaani henkilöille on valita, mihin uskoa ja kenen puolelle asettua. Sielut kulkevat sateessa nostaa esiin sen, kuinka valistuksen ajalla syntynyt ihmisen kaikkivoipaisuuden tunne on toisinaan alkanut korvautua kalvavalla epäilyksen tunteella: kokemuksella siitä, että ihminen on ollut ennenkin väärässä. Mitä jos totuus onkin vielä kamalempaa kuin osasimme kuvitellakaan?

Sielut kulkevat sateessa muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Amman lukuheti, Ilselä, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Erjan lukupäiväkirja, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kujerruksia, Opuscolo, Kirjakaapin kummitus, Luettua, Satun luetut

Viktor Pelevin: Omon ra

Viktor Pelevin: Omon ra (Tammi 2002)

Alkuteos: Омон Ра, 1992

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Sivumäärä: 177

-

Viktor Pelevin on Venäjän tunnetuimpia nykykirjailijoita. Pelevinin tuotannolle ominaisia ovat postmoderni tyyli sekä populaarikulttuurin ja esoteerisen filosofian vaikutteet. Omon ra on hänen esikoisromaaninsa. Suomeksi häneltä on julkaistu sen lisäksi neljä myöhempää teosta. Olen usein harkinnut venäläiseen nykykirjallisuuteen perehtymistä, mutta en oikein koskaan ole tiennyt, mistä aloittaa. Omon ra päätyikin sitten onnekkaasti käsiini lukupiirimme kautta.

Omon ra on satiirinen kuvaus neuvostoliittolaisesta yhteiskunnasta. Sen terävin kärki kohdistuu Neuvostoliiton propagandistiseen toiminta-ajatukseen: Tärkeintä ei ole se, miten asiat todella ovat vaan miltä ne näyttävät ja miten ihmiset uskovat niiden olevan. Valheista tulee totta tai ne on ainakin teeskenneltävä todeksi. Koko kansa elää yhteisesti kuvitellussa todellisuudessa. Toisaalta romaanin satiirisuus ei ole aivan yksiselitteistä ja kokonaisuutta ajatellen se saattaakin sivaltaa pelkkää ilmaa. Yksi romanin loppuajatus tai tulkinta nimittäin voisi olla, ettei yhteiskunnan totuudellisuudella tai valheellisuudella ole merkitystä, sillä tärkeintä ja todellisinta on yksilön sisäinen kokemus, josta löytyy lopulta koko maailmankaikkeus. Ajatus muisuttaa kreikkalaisen filosofian ajatusta makrokosmoksesta mikrokosmoksessa. Pelevin tuntuukin kumartelevan moniin suuntiin yhdistäessään muun muassa kreikkalaisen filosofian ja egyptiläisen mytologian ajatuksia Neuvostoliiton absurdiin ilmapiiriin.

Pelevinin romaani kertoo Omonista, joka on pikkupojasta asti haaveillut ryhtyvänsä kosmonautiksi. Hän jakaa unelmansa parhaan ystävänsä Mitjokin kanssa ja molemmissa pojissa on alusta lähtien jonkinlaista tyyntä määrätietoisuutta ja varmuutta tavoitteidensa saavuttamisesta. Kuin kohtalon saattelemana - sillä asiat tuntuvat sujuvan hieman liiankin helposti - pojat pääsevät lentokouluun ja sieltä lopulta Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Odottamatonta on kuitenkin se, että saavuttaakseen unelmansa Omonilla on edessä kallis uhraus, jolle hän alistuu lopulta nöyrästi, sillä mitäpä muutakaan koko elämänsä tähtiin tuijottanut poika voi tehdä.

Omon ran todellisuus on satiirille ominaisesti karnevalistinen. Romaanissa on aistittavissa venäläisten omintakeista kummallista huumoria, josta länsimainen ei välttämättä saa kovin helposti kiinni, jos ei ole ollut hyvin lähellä venäläistä kulttuuria. Omon ran maailma on kuin hieman vääristynyt peilikuva, todellisuuden kummallinen toisinto, jossa kosmiset ja myyttiset elementit tulevat todeksi ja symbolinen ja vertaukuvallinen konkreettiseksi. Selkeänä esikuvana kirjalle on ollut Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1966-1967). Hyvä esimerkki romaanin todellisuuden toimintalogiikasta ovat kuvaukset neuvostolentäjien katkaistuista jaloista. Niiden merkitys on selkeästi vertauskuvallinen, mutta samalla ne kuvataan hyvin todellisiksi. Tarinassa vilahtelevat välillä makaaberit kuvaukset verta tihkuvista tyngistä ja jalattomista sotilaista tanssimassa Kalinkaa. Koin itse, että lentäjien katkaistut jalat olisivat symboli romaanissa mainitulle ”neuvostoihmiselle”, joka ei ole yksilö lainkaan vaan jonka identiteetti määräytyy ainoastaan sen kautta, mikä on hänen roolinsa yhteisössä. Lentäjät eivät ole muuta kuin lentäjiä. He eivät tarvite jalkoja, sillä heillä on siivet.

Romaanin kulttuurisidonnaisuudesta kertoo se, että länsimaisena lukijana en voi kuitenkaan olla täysin varma, miten lentosotilaiden katkaistut jalat olisi tulkittava. Voin tehdä valistuneita arvauksia, mutta takaraivoon jää epäilevä tunne siitä, etten tavoita ihan kaikkea. Olen auttamattomasti ulkopuolella. Kaikesi onneksi kirjan lopussa on joitain suomentajan selvityksiä romaanissa esiintyvien nimien ja tapahtumien historiallisista ja myyttisistä kytköksistä. Sieltä saan selville, että lentäjien katkaistut jalat vertautuvat myös neuvostosankari Aleksei Marasejeviin, jonka lentokone putosi toisen maailmansodan aikana maahan ja joka ryömi 18 vuorokautta kohti omia joukkojaan. Vain vuotta myöhemmin Marasejev lähti uudestaan rintamalle, vaikka häen molemmat jalkansa amputoitiin.

Perimmiltäni olen tietenkin inhonnut valtiota, joka epämääräisen uhkaavilla vaatimuksillaan on pannut kaikki tilapäisiin tarkoituksiin kasatut ihmisryhmät uutterasti apinoimaan kaikkein häpeämättömintä jäsentään, mutta koska olen käsittänyt, ettei vapauden saavuttaminen ole maan päällä mahdollista, olen hengessäni pyrkinyt korkeuksiin. Valittuani tieni sen vaatimukset eivät enää ole ristiriidassa omantuntoni kanssa, sillä omatuntoni on kutsunut minut avaruuteen, eivätkä sitä ole juuri kiinnostaneet maanpäälliset asiat.

Omon rassa on myös keskeisinä temaattisina tekijöinä voimakas kohtalonusko ja sitä kautta toiminnan kosmiset ja myyttiset ulottuvuudet. Romaani kuvittaa neuvostomytologiaa, johon kuuluu usko siitä, että Neuvostoliitto on todellinen ja totaalinen voittaja muihin kansallisvaltioihin nähden. Toisin sanoen Neuvostoliitto on keskeinen osa suurempaa kosmista suunnitelmaa. Omon ra on ilmestynyt poliittisesti mielenkiintoisella hetkellä. Vuonna 1992 Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vain tovi. Romaanissa on toki nähtävissä ilkikurista kritiikkiä juuri murtunutta järjestelmää kohtaan, mutta toisaalta samanaikaisesti sillä on alakuloinen pohjavireensä. Avaruudesta käsin Neuvostoliittokin on vain yksi ihmskunnan surkea yritys unohtaa todellinen paikkansa maailmankaikkeudessa.

Myös Omonin tarinaa leimaa vahva usko siitä, että hänen kohtalonsa on määrätty jo silloin, kun hän pienenä poikana ymmärsi haluavansa kosmonautiksi. Omonin kohtalonuskon taustalla on kuitenkin kokemus niin yksilön ja minuuden kuin kokonaisen Neuvostokansankin mitättömyydestä maailmankaikkeuden edessä. Ihminen on väistämättömästi osa maailmankaikkeuden suurta järjestelmää, joka kulkee determinisesti kohti kohtaloaan. Avaruudessa kaikki aika tiivistyy yhteen pisteeseen, kaikki hetket ovat läsnä, sillä tarina on jo kirjoittettu valmiiksi:

- - eikä tähdistä siis tiedetty oikeastaan mitään paitsi se, että niiden elämä oli pelottavaa ja järjetötä, sillä kaikki niiden liikkeet avaruudessa olivat ikuisiksi ajoiksi ennaltamäärättyjä ja riipuvaisia mekaanisista laeista, jotka eivät jättäneet pienintäkään satunnaisen kohaamisen toivoa. Mutta niinhän me ihmisetkin, ajattelin, muka kohtaamme, nauraa hohotamme, läiskimme toisiamme hartioihin ja eroamme taas, mutta jossain erityisessä ulottuvuudessa, johon tietoisuutemme silloin tällöin säikähtyneenä kurkistaa, mekin leijumme liikkumatta tyhjyydessä, jossa ei ole ylä- eikä alapuolta, eilistä eikä huomista, ei toivoa lähestyä toisiamme tai mitenkään muuttaa kohtaloamme; - -

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (Moreeni 2012)

Sivumäärä: 193

-

Minä kuuntelen korvilla iholla silmillä suulla ja painun kerrostalon kaikista lattioista läpi ja vihaan itseäni enemmän kuin sinua. Kuolleet puhuvat niin ettei siitä tule loppua laisinkaan, läpi kuuroista korvista ja huutavista seinistä, minä rakennan seinistä ovettoman huoneen ja sinä tulet sinnekin.

Tanja Lintula on koulutukseltaan psykologi ja Huomenna rakastan vähemmän on hänen esikoisteoksensa. Romaani on kuvaus itsemurhan aiheuttamista surun, vihan, kaipauksen ja syyllisyyden tunteista. Sen keskiössä on Uula ja ennen kaikkea Uulan sisäinen elämä. Uula rakastaa edelleen itsemurhan tehnyttä Sofiaa, vaikka asuukin jo yhdessä Kertun kanssa. Huomenna rakastan vähemmän on tunteiden ryöpytys; kirja, jossa ei kuvata tapahtumia vaan tunnetiloja. Uulan sisäinen maailma elää Lintulan monipuolisissa vertauskuvissa. Hankalat ja ahdistavat tunteet saavat ymmärrettävissä olevan muodon, kun ne konkretisoituivat tilaksi ja liikkeeksi.

On niitä, joiden mieleen harhailee iso ajatus kerran vuosikymmenessä. Ja sitten on kerttuja, joiden päässä isot ajatukset ovat littaantuneet kerrostaloihin, kuusi kerrosta ja kolmetoista tuuletusparveketta. Niiden kaiteilla ne ajatukset killuvat ja kiipeävät kiljumaan kattoluukkuihin, yhtiökokous on aina keskiviikkoisin ja puheenjohtaja vaihdetaan viikottain, ainakin. Eivätkä tuuletusparvekkeet koskaan vähene, koska kerroksia valetaan aina vähän lisää, kyllä betonia riittää eikä rusinaista kokouspullaa voi koskaan leipoa liikaa.

Lintulan kieli on taidokkaan runollista ja soljuvaa. Lähes mikä tahansa romaanin kohta olisi muusta kerronnasta erilleen irrotettuna siteerattavaksi sopiva, hieno ajatusten kiteytymä. Se on kuitenkin yksi Lintulan romaanin ongelmista. Hänen kielensä on yhtä tehokeinoa toisensa perään, hengästyttävää rytmiä, vertauskuvausten ryöpytystä. Kun kerronta on pelkkää tehokeinoa, siinä ei yhtäkkiä olekaan enää mitään tehokasta tai pysäyttävää. Siitä tulee tarinan edetessä uuvuttavaa.

Lintulan romaania leimaa keskeneräisyyden tunne. Siinä on aihetta ja mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta aivan kuin kirjoitusprosessia ei olisi viety ihan loppuun. Kirjan niukat 193 sivua ovat nekin aivan liikaa, kun tarina käy selväksi jo kirjan ensimmäisellä neljänneksellä. Loppu on samojen asioiden toistamista eri sanoin ja erilaisin vertauskuvin. Vaikka romaani käsittelee ristiriitaisia tunteita, sen henkilöhahmot ovat yllättävän yksioikoisia, jopa hieman karikatyyrimaisia. Varsinkin Uulan uusi tyttöystävä Kerttu tuntuu lähes maanisen hössöttävältä naistenlehtinaiselta, joka on suorastaan epäuskottavan kuuro ja sokea puolisonsa tunteille ja tarpeille. Lukijalle ei selviä, mikä Kertussa on saanut Uulan ajautumaan suhteeseen alun perinkään. Romaanin kolmiodraama ei aiheuta varsinaista jännitettä, koska Uulan ja Kertun suhde ei tunnu todelliselta. Uulan itsemurhan tehnyt rakastettu Sofia ei hänkään ole erityisen ihastuttava ihminen, mutta hänessä on sentään pilkahdus jotain kiehtovaa ja aitoa.

Huomenna rakastan vähemmän olisi toiminut upeasti novellina tai proosarunona, mutta romaanina se on aivan liikaa. Uula käy läpi samoja tunnetiloja uudelleen ja uudelleen, hän kysyy jatkuvasti samat kysymykset ja palaa aina vain uudestaan samoihin kipeisiin muistoihin. Tavallaan romaani on hyvin realistinen kuvaus ihmismielestä, jotka yrittää selviytyä traumaattisesta kokemuksesta. Lintulan kirja voisikin toimia ehkä jonkinlaisena terapiakirjana sellaiselle, joka käy samankaltaisia asioita ja tunteita läpi. Realistisuus ei kuitenkaan tee romaanista eheää kokonaisuutta eikä se tarjoa paljoakaan sille, joka etsii hyvää tarinaa tai laadukasta kirjallisuutta.

Huomenna rakastan vähemmän muissa blogeissa: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Ilselä, Morren maailma, Kirjasähkökäyrä

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet

Anna Jansson: Vaitelias jumala; Kalpeat ja kuolleet (yhteisnide, Gummerus 2013)

Alkuteos: Stum sitter guden 2002; Alla de stillsamma döda 2003

Suomentaja: Jaana Nikula

Sivumäärä: 622

-

Mainitsin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä kirjoittamani postauksen yhteydessä, että olen yrittänyt ravistella rikoskirjallisuutta kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja. Olen kuullut Anna Janssonin Maria Wern -kirjoja kehuttavan useassakin yhteydessä, joten kun vastaani tuli kaksi ensimmäistä Maria Werniä kätevänä pokkarimallisena yhteisniteenä, päätin antaa pohjoismaiselle dekkarille tilaisuuden.

Omien lukurajojeni koetteleminen on opettanut minulle, minkälainen lukija olen. En ole ennen nyrpistellyt viihteellisemmälle kirjallisuudelle, mutta tällä kertaa en vain jaksanut mitenkään innostua romaanin juonen käänteistä tai henkilöhahmoista. Hain Maria Wern -dekkareilta viihdettä, cliff-hangereita ja jännitystä. Romaanit osoittautuivat minulle kuitenkin pahemmaksi pakkopullaksi kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

Maria Wern -dekkareiden ensimmäisessä osassa Vaitelias jumala ratkaistava rikos kietoutuu muinaisen skandinaavisen mytologian ympärille. Romaanin alussa nuorempi konstaapeli Maria Wern ja hänen rikostutkijakollegansa Hartman todistavat rituaalimurhan jälkiä. Skandinaavinen mytologia on houkutteleva teema ja selittää kiehtovalla tavalla tapahtuneen murhan motiiveja. Valitettavasti Vaitelias jumala ei kuitenkaan ole mikään Da Vinci -koodi. Kirjailijan taustatutkimus ei riitä siihen, että teema suodattuisi läpi koko romaanin ja rikos alkaisi avautua piinaavasti vihje vihjeeltä ja pala palalta. Wernin ja hänen kollegoidensa rikostutkina on summittaista sohimista sinne tänne ja tapaukset ratkeavat pikemminkin sattumalta kuin Wernin tai kenenkään muunkaan verrattomien älynlahjojen vuoksi. Wernin työskentelytyyli voi toki olla realistisempaa kuin Hercule Poirotin, mutta se ei tee romaanista yhtään kiinnostavampaa.

Kalpeissa ja kuolleissa on vielä mitään sanomattomampi juoni kuin Vaiteliaassa jumalassa. Yrttitarhuri Rosmarien aviomies on kadonnut ja pian poliisi löytää kolmen henkilön ruumiit, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin kadonneeseen. Romaanista löytyy jälleen sinällään mielenkiintoisia aihioita kuten yrtit ja kasvimyrkyt, rauhanturvaajat, perheväkivalta tai kettutytöt. Kaikki aihiot kaipaisivat kuitenkin lihaa luidensa päälle, tarkempaa syventymistä ja tematisointia. Nyt ne jäävät hyvin ohuiksi ja huteriksi motiiveiksi, eivätkä onnistu rakentamaan napakkaa kokonaisuutta. Janssonin tapa käsitellä teemojaan on tylsä ja ponneton. Hänen aiheenaan saattaa olla perheväkivalta, mutta hän ei tee siitä yhteiskunnallista kommentaaria. Hän laittaa henkilöhahmonsa käymään perhekriisejä, mutta ne eivät liity millään tavalla käsillä olevaan rikokseen tai heijasta siitä, mitä henkilöhahmot joutuvat työssään käymään läpi. Janssonin dekkareista puuttuu moniulotteisuutta ja syvempää temaattista tajua.

Janssonin kerronta on myös tylsähkön tyylitöntä. Vaitelias jumala tosin alkaa lupaavalla ympäristön kuvauksella ja päähenkilön esittelyllä:

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuvat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. – – Nuorempi konstaapeli Maria Wern käveli miehen vierellä käsi tämän kapeitten harteitten ympärillä. Marian pitkä vaalea palmikko heilahteli puolelta toiselle kun hän harppoi terävien kivien ja kiemurtelevien juurien yli. Taskulampun valokiila etsiytyi kohti hakkaavaa ääntä, joka kuului nyt voimakkaampana. Lehtipuiden paljaat oksat kurottivat kohti taivaalta virtaavaa heikkoa valoa. Yön ja aamun rajamailla kaikki värit olivat harmaita.

Kuvauksessa on elokuvallista tunnelmointia. Vaikka kielikuvat eivät ole erityisen tuoreita, lukija voi silti eläytyä tilanteeseen; aistia kylmät lumihiutaleet, kuulla pahaenteisen hakkaavan äänen, kun hirtetty ruumis kolahtelee puunrunkoa vasten, kuulla ehkä jopa henkilöhahmojen askelten narahtelun lumessa. Kerronta kiinnittää lukijan huomion valikoivasti yksityiskohtiin kuin kameran linssi luoden vahvoja vaikutelmia. Jopa viimeisessä lauseessa aamuyön harmaudesta on jokin runollinen kaiku. Harmikseni tunnelmointi loppuu kuitenkin tähän alkukuvaan, jonka jälkeen romaanin kerrontaa pelkistyy puisevaksi raportoinniksi.

Kiinnostuin Maria Wern -dekkareista muun muassa siksi, että niissä kuulemma pureudutaan tavanomaista enemmän päähenkilön siviilielämään. En ole niin hyvin perehtynyt pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, että osaisin tehdä itse vertailuja. Maria Wernin perhe-elämä tulee kuitenkin lukijalle jo kahden romaanin aikana hyvin tutuksi – siis raivostuttavan tutuksi. Maria Wern velloo ja velloo ongelmissaan, jotka henkilöityvät hävyttömään anoppiin ja käsittämättömän typerään aviomieheen. Vahvan naisen ikonisessa hahmossa, menestyneessä rikospoliisi Maria Wernissä ei kuitenkaan ole sen vertaa sisua, että hän kävelisi pois liitosta, jossa aviomies on vain yksi lapsi kahden muun joukossa. Asetelmassa on kenties haettu jonkinlaista mielenkiintoista vastaparia Maria Wernin vahvalle ammatti-identiteetille, mutta Wernin perhe-elämä on yksioikoisuudessaan ja toisteisuudessaan pitkästyttävää ja turhauttavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan on siis todettava, että pohjoismainen dekkari ei ole minun lajini laisinkaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla asiaan hieman paremmin perehtyneiltä, miten nämä Maria Wernit suhteutuvat muihin saman lajin edustajiin. Poikkeavatko nämä erityisesti muista pohjoismaisista dekkareista vai ovatko nämä juuri sitä perinteisintä tyyliä? Jäin myös pohtimaan, kehittyisivätkö Janssonin juonikuviot ja henkilöhahmot Maria Wernien jälkimmäisissä osissa.

Vaitelias jumala muissa blogeissa: Lumiomena, Humisevalla harjulla, Lukutoukan ruokalista, Kuuttaren lukupäiväkirja, Booking it some more, Aamuvirkku yksisarvinen

Kalpeat ja kuolleet muissa blogeissa: Lukutoukan ruokalista