11-haaste

Reader, Why Did I Marry Him -blogin Omppu ja Kirjasähkökäyrän Mai haastoivat minut kertomaan 11 asiaa itsestäni ja vastaamaan heidän laatimiinsa kysymyksiin. Kiitos vielä Ompulle ja Maille kivasta haasteesta ja mielenkiintoisista kysymyksistä! Alla vielä haasteen ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitään kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Olen vasenkätinen, mutta neulon ja käytän saksia oikealla kädellä.

2. Olen hirvittävä jänishousu. Pelkään lähes neuroottisesti kaikenlaisia katastrofeja, kriisitilanteita ja onnettomuuksia. Siksi avomieheni joskus kieltää minua lukemasta uutisia.

3. Uskon edelleen vakaasti, että elokuva Garden State pelasti minut aikoinaan henkiseltä itsetuholta.

4. Usein tunnen häpeämätöntä ja kutkuttavaa riemua avomieheni alati kasvavasta yli tuhannen DVD:n/Blu-rayn elokuvakokoelmasta, koska ulottuvillani on niin monta hyvää ja ennen näkemätöntä elokuvaa. Toisinaan kuitenkin kauhistelen, mihin saamme kaikki elokuvat mahtumaan. 

5. Himoitsen kaikkea hapanta ja kirpeää kuten puolukoita, karpaloita ja sitruunaa.

6. Haaveilen omasta kirjakaupasta.

7. En pysty lukemaan ilman post-it -lappuja, joilla merkitsen kirjan mielenkiintoisimmat kohdat.

8. Tärkein elämänohje, jonka olen oppinut ja jota tuputan häpeämättömästi muillekin aina tilaisuuden tullen, on tämä: Kun olet kiltti itsellesi, hyväksyt itsesi ja annat itsellesi anteeksi, osaat aina toimia hyvin ja oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Ohjeen noudattaminen käytännössä onkin sitten ihan oma juttunsa.

9. Minulla on lähes olematon kilpailuvietti. Voittaminen lautapelissä tai joukkuelajeissa ei herätä minussa kovin suuria tunteita.

10. Loppukesästä ja alkusyksystä minussa herää hirvittävä himo päästä marjastamaan ja sienestämään. Voisin kyykkiä metsässä tuntikausia.  

11. Sorrun nykyisin yhä useammin ostamaan kirjoja vain kauniin kannen perusteella. Toivoisin, että suomalaiset kustantamot alkaisivat julkaista yhtä ihania klassikkopainoksia kuin Penguin.  

Ompun kysymykset:

1. Jos sinulla olisi taikasauva, minkä asian muuttaisit maailmassa?

Olen niin idealisti, että loisin varmaan kokonaan uuden maailmanjärjestyksen. Mutta sitten tarkemmin ajatellen sehän olisi aivan kamala vastuu, joten muuttaisin maailman niin, että yhtäkkiä ihmiset innostuisivat aivan hirvittävästi lukemisesta ja ostaisivat runsaasti kirjoja niin, että kustannus- ja kirjakauppa-ala kukoistaisi ja uusia kirjailijoita pulpahtelisi pilvin pimein. Kirjatarjonta olisi hurjan monipuolista ja kerrankin kustantamoilla olisi varaa panostaa kunnolla myös niihin niin sanottuihin kulttuuritekoihin.  Kirjallisuudesta tulisi Suomen tärkein vientituote, jota valtiokin tukisi avokätisesti, kirjailijat eläisivät hyvin kirjamyynneillään, kirjastoihin hankittaisiin kaikki Suomessa julkaistut nimikkeet automaattisesti ja kustannusalalla olisi hirvittävä pula korkeasti koulutetuista humanisteista. ;)

2. Kuka on esikuvasi?

Nyt ei tule mieleen ketään tiettyä henkilöä, mutta ihailen aina ihmisiä, jotka ovat ottaneet sen rohkean askeleen ja lähteneet toteuttamaan jotain pitkäaikaista haavettaan, oli se sitten oma yritys, talon rakentaminen, matkustaminen tai perheen perustaminen. Haluaisin joskus uskaltaa itsekin toteuttaa omat haaveeni.

3.  Miten sinusta tuli sinä?

Monien koettelemusten, onnellisten sattumusten, ihanien ihmisten, hyvien kirjojen ja upeiden elokuvien kautta. Ja huomenna olen taas ihan toinen ja uusi minä.

4. Alkuvuotesi hulluin tapahtuma?

Se, että näin Berliinissä livenä Martin Scorsesen ja tuntia myöhemmin kuuntelin metrossa, kuinka espanjalainen nuorukainen yrittää vakuuttaa ystävänsä siitä, että Martin Scorsese on ”superstara”.

5. Lempikaupunkisi?

Tampere. Muutin tänne aikoinani opiskelemaan ja siitä se lähti, rakkaus, joka ei kuihdu koskaan.

6. Lausahdus, jolla kuittaat hankalan tilanteen?

Nyt ei kyllä tule mieleen mitään lausahdusta. Jos hankala tilanne johtuu minusta, pyydän ihan suoraan anteeksi. Jos taas hankala tilanne johtuu jostain muusta syystä, yritän vain vaihtaa nopeasti puheenaihetta.

7. Mikä on parasta ihmisessä?

Kyky rakastaa niin, että se ylittää omat halut ja tarpeet.

8. Biisi, jota useimmiten hyräilet?

Hyräilen jatkuvasti kotona ollessani jotain, yleensä sitä biisiä, joka juuri sillä hetkellä on eniten soitossa. Tänä keväänä se on ollut Boxer Rebellion: Diamonds.

9. Lempipuheenaiheesi saunassa?

Kirjat, elokuvat, tulevaisuuden haaveet.

10. Mikä on hyvä tapa aloittaa päivä?

Kirjaa lukien.

11. Aurinkorasvasi suojakerroin?

30.

Main kysymykset:

1. Lempielokuvasi ja miksi se on niin ihana?

Garden state (2004). Se kertoo näkymättömistä ihmisistä. Niistä, joiden ohi kävellään, mutta jotka ovat silkkaa kultaa. Se on myös täynnä arkipäivän surrealismia, uskomattomia hetkiä, joita maailma on täynnä, jos vain osaa pistää ne merkille. Se on hillittömän hauska, mutta myös sitä lajia, jonka edessä vain nyökyttelee päätään silmät kyynelissä. Ks. myös ”11 asiaa minusta”, nro 3.

2. Lempivuodenaikasi ja tietysti selostus tykkäämiselle.

Pidän kaikista vuodenajoista. Pidän siitä, että on olemassa vuodenaikoja. Ne antavat mahdollisuuden säännölliselle pysähtymiselle, itsetutkiskelulle ja muutokselle. Kun luonto uudistuu, voi myös itse uudistua mukana hieman.

3. Minne matkustaisit, jos se olisi nyt mahdollista?

Jonnekin Etelä-Euroopan kaupunkiin kuten Barcelonaan tai Firenzeen.

4. Mitä kirjoja ottaisit matkalukemiseksi?

Jonkun takuuhyvän mutta vielä lukemattoman romaanin kuten Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia tai Haruki Murakamin Sputnik  - rakastettuni. Ja sen kaveriksi novellikokoelman kuten Katherine Mansfieldin Puutarhakutsut tai Evelyn Waughin The Complete Short Stories.

5. Onko sinulla lemmikkieläin? Kerro lemmikkieläimesi jostakin tempauksesta.

Rakastan kissoja mutta avomieheni on allerginen, joten emme voi ottaa lemmikkejä.

6. Oletko mukana vapaaehtoistoiminnassa? Missä haluaisit olla mukana?

Olen tehnyt paljon vapaaehtoistöitä erilaisissa kulttuurijärjestöissä. Jos pystyisin sitoutumaan, haluaisin ehdottomasti osallistua johonkin ”humaaniin” vapaaehtoistyöhön kuten esimerkiksi isosiskotoimintaan.

7. Järvi vai meri? Kerro lähemmin.

Järvi. Olen kotoisin Keski-Suomesta, missä perheelläni on myös mökki järven rannalla. Rakastan järven tuoksua tuulisena kesäpäivänä.

8. Kuinka moneen kirjahaasteeseen osallistut tänä vuonna ja mitkä ne ovat? Joko olet aloittanut haasteisiin lukemisen?

En yleensä lähde mukaan kirjahaasteisiin, koska luultavasti alkaisin vain turhaan stressaamaan onnistumisestani. Koen lukevani aika monipuolisesti muutenkin.

9. Mitä kotityötä inhoat ja miksi?

Roskien viemistä. En muista koskaan viedä niitä lähtiessäni jonnekin ja en myöskään jaksaisi lähteä ulos vain viedäkseni roskat.

10. Mitä tekisit, jos et lukisi koskaan kirjoja?

Katselisin elokuvia ja varmaan kirjoittelisin niistä blogiini. Kuuntelisin enemmän musiikkia.

11. Taikasauva siirtyi sinulle ja voit toivoa yhden toivomuksen, joka on ?

Mahdollisimman vähän katkeruutta ja katumusta ja vielä enemmän kiitollisuutta ja hyväksyntää sekä tietenkin terveyttä itselleni ja läheisilleni. Tai siis miksei samalla kaikille, idealisti kun olen. 

Haastan itse seuraavat blogit: Lukutoukan kulttuuriblogi, Magentabooks, Kirjoihin kadonnut, Matkalla Mikä-mikä-maahan, Noannan kirjablogi, Aamuvirkku yksisarvinen ja Kirjakirppu.

Ja heille omat kysymykseni ovat:

1. Mikä biisi pelastaa aina takuuvarmasti päiväsi?

2. Mikä oli haaveammattisi lapsena?

3. Jos saisit valita itse, mille historialliselle aikakaudelle syntyisit mieluiten?

4. Mikä on omituisin tai hämmentävin paikka, jossa olet ikinä käynyt?

5. Mistä kirjasta olet viimeksi keskustellut jonkun kanssa?

6. Asia, jonka tekisit heti, jos vain uskaltaisit?

7. Milloin viimeksi sinulle on sattunut jokin hauska kohtaaminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Millainen tilanne oli kyseessä?

8. Minkä taidon haluaisit omata/opetella vielä joku päivä?

9. Mitä odotat eniten kesässä?

10. Elokuva, jonka kaikkien tulisi mielestäsi nähdä?

11. Minkälainen olisi unelmiesi lomamatka?

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi 2012)

Alkuteos: Noruwei no mori 1987, suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood (Vintage Books 2000)

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Sivumäärä: 426

-

Kun lentokoneen kaiuttimista alkaa soida imelä instrumentaaliversio The Beatlesin Norwegian Woodista, Toru Watanaben valtaa musertava suru. Hän muistaa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän, jota hän rakasti yliopistoaikoinaan 60-luvun lopulla. Toru, Kizuki ja Naoko ovat tiivis ystäväkolmikko kotikaupungissaan Kobessa. Kun Kizuki tekee itsemurhan viestiä jättämättä Toru ja Naoko ajautuvat erilleen, kunnes kohtaavat uudestaan yliopisto-opiskelijoina Tokiossa. Kizukin kuoleman jättämä tyhjyys ja selittämätön ulkopuolisuuden tunne yhdistää nyt Torun ja Naokon uudella tavalla. He alkavat vaeltaa yhdessä päämäärättömästi Tokion katuja joka sunnuntai ja Toru huomaa odottavansa Naokon tapaamista viikko viikolta yhä malttamattomammin.

F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu kuuluu nuoren Torun suosikkiteoksiin. Fitzgeraldia ja hänen ensimmäisen maailmansodan eläneitä aikalaisiaan (tunnetuimpana edustajana lienee Ernest Hemingway) kutsuttiin kadotetuksi sukupolveksi, jonka kokema tyhjyys ja päämäärättömyys heijastui myös Fitzgeraldin ja hänen kollegoidensa kirjoittamiin teoksiin. Myös Norwegian Woodissa sen nuoret henkilöhahmot tuntuvat edustavan oman aikansa kadotettua sukupolvea. Naokon ja Torun umpimähkäiset kävelyretket kuvastavat eksyneisyyttä ja ulkopuolisuutta ympäröivästä todellisuudesta. 1960-luvun lopun japanilainen yhteiskunta on Norwegian Woodissa vahvasti läsnä. Länsimaiden voimakas vaikutus, poliittinen kuohunta ja yliopistomellakat kertovat murroksesta, jonka keskiössä on korkeasti koulutetut nuoret aikuiset. Voimakas ajankuva kuitenkin vain korostaa sitä, kuinka irrallaan Toru ja Naoko ovat ympäröivistä tapahtumista:

Pihalla oli kypäräpäinen naisopiskelija, joka kyyristeli maassa polvillaan ja kirjoitti valtavin merkein plakaattiin, että amerikkalainen imperialismi valloittaa Aasian. Siltä yliopisto näytti lounastauon aikaan, mutta kun istuin katselemassa maisemaa uudenlaisella mielenkiinnolla, tajusin erään asian. Jokainen ympärilläni oleva ihminen näytti tavalla tai toisella onnelliselta. En tiennyt, olivatko he oikeasti onnellisia vai näyttikö vain siltä, mutta he todella näyttivät onnellisilta sinä syyskuun lopun kauniina alkuiltapäivänä. Se sai minut tuntemaan itseni yksinäiseksi uudella tavalla, ikään kuin olisin ollut ainoa, joka ei aidosti kuulunut joukkoon.

Toru ja Naoko eivät tunnu istuvan omaan aikaansa tai yhteiskuntaansa ja se synnyttää eksistentiaalisen ahdingon, jota he eivät pysty selittämään tai käsittelemään. Varsinkin Naokon ahdistuksella ei tunnu olevan minkäänlaista nimeä. Se on tuntematon, näkymätön, hajuton ja mauton ja kulminoituu jonkinlaiseen perustavanlaatuiseen kykenemättömyyteen elää. Jo pelkästään Naokon hahmo piirtyy toisinaan Torun muistissa hauraana, niin kuin jonkinlaisena ilmestyksenä, joka on juuri ja juuri olemassa heikkona ja väräjävänä.

Syvästi masentunut Naoko muuttaa muusta maailmasta eristäytyneeseen kiotolaiseen parantolaan, jossa Torukin vierailee muutaman kerran. Luonnon keskellä sijaitseva omavarainen yhteisö on modernin ihmisen pakopaikka todellisuudesta, jonka kiireen keskellä on mahdotonta olla aidosti läsnä. Kiotolaisessa parantolassa Toru ja Naoko tuntuvat löytävän luonnollisen olemassaolon tavan. Samalla parantola on kuin liian hyvää ollakseen totta, haavekuva, jota ei oikeasti ole olemassa. Osa Torun parantolaan sijoittuvista muistoista ovatkin unenomaisia, kuin mielen kiteyttämiä kuvia täydellisestä paikasta:

Vaikka siitä on jo kahdeksantoista vuotta, muistan vieläkin jokaisen yksityiskohdan siitä niitystä. Päiväkausia kestänyt kevyt sade oli huuhtonut pois kesän tomut, ja vuoria peitti syvä kirkas vehreys. Lokakuinen tuulenvire heilutteli poutaheinien röyhyjä. Valkoinen pilvijuova piirtyi veitsenterävänä vasten jäänsinistä taivasta, joka tuntui olevan niin kaukana, että silmiin melkein sattui kun sitä katsoi. Niityn poikki kävi tuulenvire, joka hulmutti Naokon hiuksia ja livahti sitten metsään, missä se kahisutti puiden oksia.

Torun epätodellisen tarkka muistikuva on kuin lumous. Seesteisen kaunis niitty on ajasta ja paikasta irrallaan oleva tila, joka on vain Torulle ja Naokolle; maailma, jossa he voivat kohdata ilman todellisuuden ja menneisyyden painolastia. Se on myös jähmettynyt muisto, jossa Toru pitää heitä turvassa unohdukselta. Norwegian Woodia pidetään usein maagisrealistisista todellisuuksista kirjoittavan Murakamin realistisimpana teoksena. Romaanin kiotolaisessa parantolassa on kuitenkin jotain kummallisen epätodellista, joka ei istu meidän arkitodellisuuteemme, mutta muodostaa romaanin todellisuudessa tilan, jossa Torun ja Naokon on mahdollista olla läsnä. Samalla parantolassa on sääntöineen ja rutiineineen jotain epämääräisen ahdistavaa. Se on kuin konkreettinen muistutus siitä, kuinka omaa aikaansa, todellisuuttaan tai yhteiskuntaansa ei voi jättää elämättä varastetulla ajalla. Kuinka meillä kaikilla on lopulta velvollisuus olla olemassa.    

Norwegian Woodissa tuntuu etualaistuvan ne erilaiset tavat, joilla ihmiset voivat olla toisilleen tärkeitä. Huolimatta rakastamisen tai välittämisen kauneudesta, niillä voi olla yhtälailla myös julma puolensa. Naoko on Torulle epätoivoista rakkautta, maailman herkkää kauneutta, jota hän tahtoo suojella, mutta joka antaa hänelle myös jonkinlaisen kiinnekohdan ajelehtivassa elämässään. Naoko tuntuukin rinnastuvan tulikärpäseen, jonka Torun huonetoveri Kamikaze antaa Torulle lahjaksi ja jonka Toru päästää vapaaksi. Teolla on voimakas symbolinen yhteys Torun ja Naokon suhteeseen, joka tempoilee kohteliaasta ystävyydestä hellään läheisyyteen ja jälleen takaisin ystävyyteen: ”Haroin ja haroin pimeyttä, mutta käteni kosketti tyhjää. Heikko kajo ei sammunut, mutta pysyi juuri ja juuri minun ulottumattomissani”. Myöhemmin Kioton parantolassa Naokosta tulee jälleen valonlähde, majakka Torua ympäröivässä pimeydessä, mutta tällä kertaa se konkretisoituu Naokon valoisaan ikkunaan:

Kun tie alkoi metsän jälkeen viettää ylöspäin, istuin maahan ja katsoin kohti taloa, jossa Naoko asui. Oli helppoa löytää hänen asuntonsa. Piti vain etsiä se ainoa ikkuna, jossa lepatti heikko valo. Tarkensin katseeni valopisteeseen ja tuijotin sitä hyvin kauan. Se sai minut miettimään kuolevan sielun viimeisiä henkäyksiä. Halusin suojata kädelläni hiipuvaa liekkiä ja pitää sen elossa. Tuijotin ikkunaa niin kuin Jay Gatsby tuijotti pientä valonpilkettä vastarannalla yö toisensa jälkeen.

Rinnastus Kultahattuun alleviivaa Torun rakkauden epätoivoisuutta. Niin kuin Daisy Buchananin valo on vain epävarma ja heikko piste kaukaisuudessa, myös Naokon valo on liian ailahtelevainen pelastaakseen Torun eksymiseltä.

Toisaalta Torun yliopistoelämä ei ole pelkkää päämäärätöntä ajelehtimista. Naokon lisäksi Norwegian Woodissa on myös toinen tyttö, Midori, joka on maailmassa läsnä itsevarmana ja peräänantamattomana. Midorin rooli Torun muistoissa on hämmentävä ja ristiriitainen. Vaikka Torun tarina alkaa nimenomaan Naokosta ja Torun häntä koskevista muistoista, Midori ikään kuin varastaa osan tarinasta itselleen Torun sitä itse edes huomaamatta. Päinvastoin kuin Torun ja Naokon ajasta ja paikasta irralliset tapaamiset, Torun kohtaamiset Midorin kanssa ovat arkeen kiinnittyneitä hetkiä. Niissä on jokapäiväisten tilanteiden surrealistista lumoa niin kuin kohtauksessa, jossa he seuraavat tuntikausia Midorin parvekkeelta naapuritalon tulipaloa ja laulavat kitaran säestyksellä vanhoja folk-kappaleita.

Murakami kirjoittaa totunnaisen maailman ulkopuolelta. Hän rikkoo täysin sitä, mitä tiettyjen hetkien, tekojen ja sanojen tulisi merkitä ja antaa niille sympaattisten henkilöhahmojensa kautta uuden merkityksen. Sama ilmiö pätee myös seksiin, jonka harrastaminen ja josta puhuminen määrittelee ja kanavoi Norwegian Woodissa henkilöhahmojen välisiä suhteita. Seksistä ei tule romaanissa kertaakaan sitä, mitä se kaikkein idealistisimmillaan yleensä nähdään olevan eli kahden ihmisen molemminpuolisen rakkauden osoitus. Sen sijaan Torun seksikokemuksissa on usein kyse seksin toisesta totutusta merkityksestä eli fyysisen tarpeen tyydyttämisestä. Kuitenkin se, mikä Norwegian Woodista tekee mielenkiintoisen on, että se kurottelee totunnaisten merkitysten ja käsitysten tuolle puolen. Seksinkään tematisointi ei lopu sen kahteen tutuimpaan merkitykseen. Torun ja hänen kohtaamiensa naisten välillä seksi saattaa olla myös lohdutus tai lahja, aito ja herkkä yleisinhimillisen välittämisen ja kiitollisuuden osoitus niin kuin halaus tai kädenpuristus. Ja juuri tällaisena romaanin seksikuvaukset ovat liikuttavimmillaan, koska ne vievät inhimillisen kohtaamisen aivan uudelle tasolle.

Lienee jo jokseenkin selvää, että Norwegian Wood on vienyt minua kuin pässiä narussa. Osasin kuitenkin jo odottaa sitä ja siksi olen jopa hieman säästellyt sen lukemista. Joistain kirjoista vain tietää, että niitä tulee rakastamaan. Norwegian Wood on mielestäni elokuvallinen kirja. Siitä välittyvä tunnelma on vahva, vaikka kerrontatyyli ei olekaan maalaileva. Tunnelma rakentuukin yksityiskohdista, tarinan lomaan sulavasti sujautetuista musiikkikappaleiden nimistä ja henkilöhahmojen dialogin rytmistä. Norwegian Wood on kuin hyvä pienellä budjetilla ja ihanan sympaattisilla näyttelijöillä toteutettu indie-elokuva. Siinä on sopiva määrä kepeyttä ja vakavuutta ja romaaniksi, joka käsittelee paljon kuolemaa, siinä on hämmästyttävän paljon elämänmakuisuutta. Se nostaa esiin monipuolisia tulkintoja, mutta samalla se ei yritä olla mitään muuta kuin se on: yksinkertainen ja aidon makuinen tarina nuoruudesta, rakkaudesta, muistamisesta ja elämisen tuskasta.

Norwegian Wood muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Anna minun lukea enemmän, Iltaluvut, P.S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Mari A:n kirjablogi, Kirjakirppu, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa, Aamuvirkku yksisarvinen, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä, Le petite lectrice, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Luettua, Lumiomena

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Nick Cave: Bunny Munron kuolema (Like 2009)

Alkuteos: The Death of Bunny Munro 2009

Suomentaja: Jukka Jääskeläinen

Sivumäärä: 238

-

Australialaissyntyinen ja nykyisin Iso-Britanniassa asuva Nick Cave tunnetaan paremmin muusikkona kuin kirjailijana. En kuitenkaan lähtisi luokittelemaan Nick Cavea siihen muusikoiden ja näyttelijöiden joukkoon, jotka maineestaan huumaantuneena keksivät ruveta kirjailijoiksi, koska vain voivat. Nick Caven vahvasti tarinalliset sanoitukset ovat silkkaa runoutta, mikä teki Nick Cavesta kirjailijan jo ennen hänen ensimmäistä kirjaansa. Bunny Munron kuolema on Caven toinen ja toistaiseksi viimeisin romaani.

Näin viime helmikuussa Berlinalessa Iain Forsythin ja Jane Pollardin ohjaaman Nick Cave -dokumentin 20 000 Days on Earth ja vaikutuin. Elokuvassa on Nick Caven voice over -osioita, joissa hän kertoo omia ajatuksiaan elämästä, ystävistään, perheestään ja työstään. Ne ovat jo itsessään kuin pätkiä hyvin vaikuttavasta elämäkerrasta. Tämän ja Nick Caven musiikin kokeneena odotin hänen romaaniltaan paljon ja petyin hieman. Bunny Munron kuolema on kelpo kirja, mutta odotin Nick Cavelta jotain tyystin muuta. Odotin maalailevuutta, tummia sävyjä, rumuutta, joka on samanaikaisesti kaunista, mystiikkaa. Bunny Munron kuolemasta voi löytää hitusen näitä kaikkia, mutta kokonaisuus on kuitenkin aivan toisenlainen.  

Bunny Munro on ihmisen moraalittomuuden ja iljettävyyden ruumiillistuma. Hän on naisten kosmetiikkaa ovelta ovelle myyvä Brightonissa asuva kauppamatkustaja, jolle työ on vain yksi tapa päästä panemaan. Ja seksiaddikti Bunnyhan panee, runkkaa, vetää huumeita ja vokottelee naisia. Hän myös kuvittelee olevansa siinä hyvä. Kun Bunnyn vaimo löytyy hirttäytyneenä makuuhuoneestaan jotain kuitenkin nyrjähtää. Jokin alkaa vainota Bunnya. Ehkä se on hänen katkeran vaimonsa aave, ehkä se on hänen omatuntonsa tai sitten se on itse kuolema. Bunny lähtee kuitenkin karkuun ja ottaa mukaansa myös äidittömäksi jääneen yhdeksän vuotiaan poikansa Bunny Juoniorin.

Like markkinoi Bunny Munron kuolemaa ”kuolettavan hauskana satiirina”. En yleensä pidä itseäni kovin tiukkapipoisena, mutta en myöskään saanut revittyä huumoria romaanista, joka oli mustaakin mustempi. Tunnistan siinä Nick Cavelle ominaista armotonta ironiaa, joka kuitenkin kaikessa brutaalissa synkkyydessään ja suoruudessaan kirvoittaa kasvoille korkeintaan hymyn yritykseksi jäävän irvistyksen. Bunny Munron kuolema ei ole tietenkään ensimmäinen kirja, jossa revitellään seksillä, päihteillä ja rankoilla kommelluksilla. Usein kysymys on kuitenkin jonkinlaisesta rappioestetiikasta, inhimillisen vajoamisen ja rumuuden ihannoinnista. Bunny Munron kuolema ei ole kuitenkaan rappioestetiikkaa vaan pelotonta kohtaamista ihmisen kuvottavan kurjuuden kanssa. Romaani oli luettavana lukupiirissämme ja yksi piirimme jäsen totesi osuvasti Nick Caven olevan hyvin syvällä maailman rumuudessa paitsi romaaninsa myös lyriikkansa kanssa.

Iljettävästä henkilöhahmostaan huolimatta Bunny Munron kuolema on taidolla tehty romaani. Sen vahvuutena on erityisesti Bunnyn ja Bunny Juniorin näkökulmien esiin tuominen ja niiden vaihtelu. Kun kertoja on Bunnyn pään sisällä, maailma on läpeensä Bunnyn näköinen: sumuinen, kiihottava ja täynnä tilaisuuksia käyttää ihmisiä hyväkseen. Suurimman osan ajasta Bunny tuntee olevansa voitokas, upea naistenmies ja kulkemassa kohti henkilökohtaista menestystään. Bunnyn virheetön kuva itsestään rakoilee vain lyhyinä hetkinä, jotka kuitenkin toimivat lukijalle rivien välisinä vihjeinä siitä, että romaanissa on myös jossain toinen näkökulma Bunnysta. Nopeina ohikiitävinä hetkinä kerronnassa vilahtaa myös ilkikurinen kaikkitietävä kertoja, joka näkee jo päähenkilönsä kuoleman.

Bunny Juoniorin näkökulma on aito kuva poikkeuksellisen älykkään, mutta epäilemättä traumatisoituneen pikkupojan mielestä. Bunny Juoniorin tavassa tarkkailla isäänsä yhdistyy romaanin kaksi näkökulmaa Bunnysta: Yhtäältä on menestynyt kauppamatkustaja ja naistenmies, jota Bunny Junior ihailee varauksetta. Toisaalta on kehno isä, joka pakenee vastuutaan ja hankkiutuu jatkuviin ongelmiin. Bunny Junior on liikuttava osoitus lapsen mielen viattomasta vahvuudesta. Poika edustaakin kirjassa jotain vilpitöntä, joka saa lukijan etsimään päihdesekoilujen ja seksin lomasta jotain muutakin sisältöä tai sanomaa. Bunny Juniorin tarina tuo kaikessa kauheudessaan romaanin rumuuteen myös jotain itkunsekaista lohtua.   

Bunny huomaa joutuvansa mahtavan verenkuohahduksen myötä imaistuksi assosiaatiopyörteeseen, jossa hänen edessään oleva keijukaistyttö – nuo sinertävät huulet, ja kyynärtaipeen kirkas verinoro, tuo pöydällä lojuva tappava aseistus, lääkeruisku ja tummunut lusikka – oli itse asiassa ajan ja intohimon kiihdytetty törmäys, tarpeen synnyttömien kieppuvien hiukkasten yhteensulauma, aivan kuin lampun ympärillä leijuva tomukin, Bunnyn vinoutuneiden surujen luomus. Tässä hämärässä syrjäisessä huoneessa Bunny oli astunut peilin läpi, itse kuolemaan, tytön kuolemaan ja ehkä omaansakin.

Olisin siis odottanut Nick Cavelta jotain lumoavampaa kuin irstaan miehen seksisekoiluja. Toisaalta Bunny Munron kuolema on toki muutakin. Siinä on lumoava häivähdys, ripaus jotain Nick Cavemaista, jotain jännittävää ja omituista. Romaanissa on elementtejä, jotka ylittävät arkitodellisuuden ja tuovat kirjan maailmankuvaan kohtalonuskoista mystiikkaa. Romaanin nimi ja ensimmäinen lause, jossa kertoja toteaa päähenkilön pian kuolevan, määrittää heti alkuun Bunny Munron seikkailut viimeisenä kohelluksena ennen lopullista kohtaloa. Bunny Munron tie on vääjäämätön ja lukija voi huomata sen heti ensimmäisiltä sivuilta –ei vain siksi, että kertoja niin vakuuttaa vaan siksi, että se todella alkaa hillittömyydessään myös näyttämään siltä. Ennakointi tekee Bunny Munron kuolemasta myös ehdotonta ja lopullista ja samalla hyvin dramaattista. Romaanissa onkin hienovaraisella tavalla lopun aikojen kaoottista tunnelmaa. Bunnyn ja Bunny Juniorin tarinan taustalla kuljetetaan myös uutistarinaa Englannissa riehuvasta pirunsarvisesta massamurhaajasta, joka iskee keskellä päivää missä tahansa julkisella paikalla ja tappaa ihmisiä kylmäverisesti. Tapahtuman absurdius heijastelee Bunnyn maailman, ehkäpä koko brittiläisen yhteiskunnan, hidasta murenemista hädin tuskin ylläpidetystä järjestyksestä lopulliseen kaaokseen.   Se herättää myös ilkikurisen ajatuksen rangaistuksesta ja ylimaallisesta väliintulosta. Kirjan alussa ensimmäinen murha tapahtuu Britannian pohjoisosissa, mutta tarinan edetessä murhaaja kulkee etelään kohti Brightonia kylväen tuhoa ympärilleen. Ehkä pirunsarvinen tuhoaja on tulossa kohti Bunnya antaakseen tälle tämän lopullisen rangaistuksen.

Bunny Munron kuolema muissa blogeissa: Upotus, Leena Lumi, Kirjoihin kadonnut, Kirjavalas                  

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä. (Teos 2010)

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1895 julkaistussa H. Buxton Formanin toimittamassa Keatsin koottujen kirjeiden laitoksessa (214 kirjettä, joista julkaistu tässä suomennettuna 99).

Suomentaja: Kaisa Sivenius

Sivumäärä: 281

-

Vaikka Englannin 1800-luvun merkittävimpiin runoilijoihin lukeutuvan John Keatsin kohtalo oli lohduton, hänen 99 viimeistä kirjettään rakentavat kuvan miehestä, joka osasi myös hämmästyttävällä tavalla nauttia elämän kauneudesta ja rakkaudesta kaikista vaikeuksistaan huolimatta. Yön kirkas tähti sisältää Keatsin lähettämät kirjeet kesäkuusta 1819 marraskuuhun 1820. Keats kuoli pian viimeisen kirjeensä jälkeen tuberkuloosiin helmikuussa 1821. Hänen kirjeidensä vastaanottajina on hänen perheenjäseniään ja ystäviään, joista tärkeimpinä korostuvat erityisesti rakastettu ja kihlattu Fanny Brawne, Amerikkaan perheineen muuttanut veli George Keats, sisar Fanny Keats sekä läheinen ystävä Charles Brown.

Keatsin kirjeet osoittavat, että hän kamppaili paljon terveytensä kanssa jo ennen lopullista kuolemaan johtavaa sairastumistaan vuonna 1820. Keatsin kirjeet ovat myös upeita oman aikansa ajattelutapojen kuvia ja esimerkiksi käsitykset sairauksista ja parannusmenetelmistä ovat nykynäkökulmasta mielenkiintoisia. Kun tietää Keatsin lopullisen kohtalon, tuntuukin julmalta ja kohtuuttomalta, että häntä esimerkiksi kiellettiin tapaamasta rakastettuaan Fanny Brawnea, koska hänen tuli terveytensä vuoksi välttää voimakkaita tunteita ja kiihtymystä. Terveytensä lisäksi Keats kamppaili paljon myös toimeentulonsa kanssa. Keats oli opiskellut aiemmin lääketiedettä, mutta runous vei hänet pian täysin mennessään. Varsinkin ystävilleen osoitetuissa kirjeissään Keats pohtii paljon uravaihtoehtojaan ja julkaisemiensa teosten menestysmahdollisuuksia. Hän myös kirjoittaa murhenäytelmän ystävänsä Charles Brownin kanssa lisätulojen toivossa, mutta projekti epäonnistuu. Sydäntä särkevää Keatsin kirjeissä onkin juuri hänen tietoisuutensa lähestyvästä kuolemastaan ja murheensa siitä, ettei hän ehtinyt luoda menestyksekkäämpää kirjallista uraa:

”Jos nyt kuolen”, olen sanonut itselleni, ”en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta – en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani – mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi.”

Kirjeissään Keats henkilöityy minulle aivan uudella tavalla. Paitsi että hänen sanansa heijastelevat hyvin lahjakkaan nuoren miehen ajatuksia, ne myös tuovat esiin hänen inhimillisyyttään, joka nykynäkökulmassa kätkeytyy jonnekin kauas suurmiehen maineen taakse. Keats ei itse koskaan saanut tuntea  tai tietää sitä miestä, jonka me nykyään koemme Keatsin olevan. Edellä esitetyssä otteessa kiteytyy tuskallisella tavalla, kuinka upea kirjailija hän oli ja samalla se, kuinka kauhistuttavan tietämätön hän siitä oli. 

Keatsin kirjeet ovat kaunokirjallisia taidonnäytteitä jo itsessään. Arkisissakin asioissa kuten sään tai Keatsin terveydentilan kuvauksissa nousee päällimmäisenä esiin Keatsin älykäs huumorintaju ja kyky nähdä kauneutta siinä, mikä useimmille on vain tavanomaista. Keats tekee hauskoja havaintoja ystävistään ja sosiaalisen kanssakäymisen tilanteista. Kirjeiden henkilökohtainen sävy avaa lukijalle myös sitä, minkälainen Keats oli persoonana. Hänen sanailunsa on valloittavaa, mutta näennäisen huolettomien sanojen taakse tuntuu välillä kätkeytyvän myös katkeruutta ja murhetta. On mielenkiintoista pohtia, minkälaisia tunteita ja ajatuksia Keatsin kulloistenkin sanojen taustalla todella on. Keats tuntuu esimerkiksi olevan jo hyvin varhain jokseenkin tietoinen lähestyvästä kuolemastaan, vaikka samalla puhuu myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja tervehtymisestä. Kertooko hänen häilymisensä elämän ja kuoleman välillä tilanteen kohtaamisen vaikeudesta vai säästeleekö Keats rakkaita ystäviään totuudelta? Vaikka runoilija tuntuu terveydentilaltaan herkältä sielulta, hänen kirjeensä kertovat myös hämmästyttävästä vahvuudesta kohdata kuolema ja menetys. Fanny Brawnelle osoitetussa kirjeessään hän esimerkiksi lyö sujuvasti leikiksi sen, ettei hän terveydentilansa takia pysty toteuttamaan rakastuneen miehen spontaaneja vierailuja ja hullutuksia:

Kuvittelen miltä näytät juuri nyt uudessa mustassa leningissäsi, josta pidän niin paljon; jos olisin vähemmän itsekäs ja minulla olisi enemmän puhtia, juoksisin talollesi ja yllättäisin sinut kolkuttamalla ovellesi. Taidan olla liian varovainen kuolemaa tekeväksi rakastajaksi. On kuitenkin iso ero siinä, että lähtee liikkeelle kuin Romeo veri kuumana suonissa, ja siinä, että luikahtaa ovesta vapisevana kuin sammakko pakkassäällä.

Kauneinta ja traagisinta Yön kirkkaassa tähdessä ovat juuri Keatsin kirjeet rakastetulleen Fanny Brawnelle. Rakastavaiset tapasivat toisensa marraskuussa 1818 ja kihlautuivat salaa. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin. Avioliiton esteenä oli Keatsin varattomuus. Jälkipolvien suureksi menetykseksi Fanny Brawnen omat kirjeet Keatsille tuhottiin Keatsin kuolema jälkeen. Kirjeissään Keats kutsuu Fannya toisinaan nimellä ”yön kirkas tähti” eli ”bright star”. Hän on kirjoittanut myös samannimisen runon. Keatsin Fanny Brawnelle osoitetut kirjeet ovat runollisia ja paatoksellisia. Keatsin kiintymys Fannyyn ylittää ainakin sanojen tasolla tavanomaisimman romanttisen rakkauden. Fannyn vaikutus Keatsiin muistuttaakin pikemminkin hulluutta tai uskonnollista hurmosta. Fanny saa lempeässä ja nöyrässä Keatsissa esiin myös hänen epämiellyttävämmät puolensa. Keatsin sairauden edetessä ja hänen ollessa yhä enemmän erossa Fannysta, Keatsin kirjeet Fannylle muuttuvatkin yllättäen mustasukkaisen vihan värittämiksi vuodatuksiksi.

Keatsin tunteissa Fannyyn sekoittuu mielenkiintoisella tavalla myös kuoleman ajatukset. Keats esimerkiksi yhdistää mielessään hänen ja Fannyn rakkauden täyttymyksen omaan kuolemaansa:

Minulla on kaksi ylellisyyttä, joita pohtia kävelyretkieni aikana: sinun ihanuutesi ja kuolemani hetki. Kunpa saisin omistaa molemmat samalla minuutilla. Vihaan maailmaa: se piiskaa oman tahtoni siipiä, ja haluaisin juoda huuliltasi suloista myrkkyä, joka lähettäisi minut täältä pois. Keneltäkään toiselta en sitä huolisi.  

Keatsin ja Fannyn rakkauden täyttymys suudelmalla merkitsee Keatsille samalla kuolemaa; myrkkyä, joka lopettaa maallisen elämän. Keatsin rakkaudessa Fannyyn on jotain maallisen ylittävää, joka saakin todellisen täyttymyksensä vasta kuolemassa; kun maallinen vaihtuu ikuisuudeksi. Musertavaa onkin se, että kun Keatsin todellinen kuoleman hetki lähestyy, käykin juuri päinvastoin: hän kokee suurta kauhua Fannyn menettämisestä. Vaikka Keatsin ja Fannyn suhde jäi melko lyhytaikaiseksi ja julkistamattomaksi, juuri Keatsin viimeisten hetkiensä aikana kokema menetyksen pelko sekä Fannyn elämänvaiheet Keatsin kuoleman jälkeen kielivät jopa vakuuttavammin heidän rakkautensa totuudellisuudesta kuin Keatsin paatokselliset rakkaudentunnustukset. Keatsin kuoleman jälkeen Fanny Brawne löysi läheisen ystävän Keatsin sisaresta ja kaimastaan, joka ainoana toisena ihmisenä pystyi jakamaan hänen surunsa. Fannyn lopulta avioituessa Keatsin kuolemasta oli kulunut jo 12 vuotta.

Berliini-vinkit, osa 2: kirjakauppoja ja vähän muutakin

Edellisessä Berliini-postauksessani mainitsinkin, että kävimme mieheni kanssa helmikuussa Berliinissä ja vierailimme Berlinale-elokuvajuhlilla. Berliini-vinkkieni ensimmäinen osa käsittelikin juuri elokuvajuhlia. Tässä toisessa osassa jaan muutaman satunnaisen kirjakaupan ja ravintolan, jotka osoittautuivat käymisen arvoisiksi. Suosittelen myös ehdottomasti vilkaisemaan Aamuvirkku yksisarvinen –blogin Berliini-vinkit. Muutama siellä vinkattu kahvila ja ravintola tuli reissullamme testattua ja olimme niihin hyvin tyytyväisiä. 

Kirjakaupat:

Dussmann

Friedrichstraße 90

Dussmann on pääasiassa perustylsä tavaratalo, josta saa kirjoja, elokuvia ja musiikkia. Tavaratalon pitkän keskikäytävän päässä on kuitenkin muusta kaupasta erillään englanninkielisten kirjojen liike. Valikoima on ihanan runsas ja vastaan tulee mielenkiintoisia löytöjä. Olen jo pitkään harmitellut sitä, miksi Suomessa ei osata tehdä fyysisesti yhtä kauniita kirjoja kuin Englannissa ja USA:ssa. Esimerkiksi Penguin julkaisee todella tyylikkäitä klassikkopainoksia. Olen totaalisen ihastunut muun muassa näihin Fitzgeraldin 70-vuotispainoksiin sekä näihin Penguinin Deluxe- klassikkopainoksiin. Liikkeessä myydään jonkin verran myös kaikkea nättiä ja kivaa kirjallisuusteemaista krääsää kuten muistikirjoja, kangaskasseja ja postikortteja. Näyttävälle paikalle liikkeessä oli päässyt myös teos eräältä suomalaiselta kirjailijalta, joka on englantilaisen kustantajan mukaan ”Suomen tarkoin varjeltu salaisuus”.   

St.Georges’s

Wörther Straße 27

Prenzlauer Bergillä sijaitsevassa liikkeessä myydään ainoastaan englanninkielisiä käytettyjä ja uusia kirjoja. Hinnat ovat suhteellisen edulliset ja kirjoja voi myös ikään kuin ”vuokrata” puoleen hintaan, sillä liike ostaa takaisin omia kirjojaan puolella myyntihinnasta. Myös myyjä oli todella mukava ja avulias. 

Otherland

Bergmannstraße 25

Kreuzbergissa sijaitseva kirjakauppa on erikoistunut kauhuun, science fictioniin ja fantasiaan. Tarjolla on sekä käytettyjä että uusia kirjoja ja englanninkielisten kirjojen valikoima on varsin hyvä.

Ravintoloita ja baareja:

Ixthys

Pallasstraße 21

Ihastuimme Berliinissä korealaiseen ruokaan ja kokeilimme peräti kolmea korealaista ravintolaa. Schönebergissä sijaitseva Ixthys oli niistä ehdoton suosikkini. Ravintola on kaikessa kummallisuudessaan samanaikaisesti hauskan kotoisa ja eksoottinen kokemus. Tila on pieni ja yksinkertainen. Seinät on vuorattu kankailla, jotka ovat täynnä tekstejä Raamatusta. Ravintolan pitäjät ovat hartaita kristittyjä ja sanaa välitetään niin seinillä kuin ravintolan menussakin. Se ei ole kuitenkaan millään tavalla häiritsevää vaan tuo ravintolaan omintakeisen seesteisen tunnelman. Ravintolan pitäjät puuhailevat pääasiassa keittiössä, joten ravintolassa on hauska itsepalvelumeininki. Jos haluat juomista, voit ottaa sitä itse jääkaapista.  Suosittelen ehdottomasti tilaamaan Bibimbapia, joka tarjoillaan kuumassa keraamisessa kulhossa ja koostuu riisistä, vihanneksista, lihanpaloista ja annoksen päälle paistetusta kananmunasta. Mukana tulee myös todella hyvää chilikastiketta. Ravintolassa ei muuten ole asiakkaiden käytettävissä vessaa, joten kannattaa pitää vessabreikki jossain muualla.

YamYam

Alte Schönhauser Straße 6

Mitten ja Prenzlauer bergin rajatuntumassa sijaitseva YamYam on toinen kokeilemisen arvoinen korealainen. Tunnelma on ehkä hieman rennompi ja nuorekkaampi kuin Ixthysissä. Täällä kannattaa ehdottomasti tilata ekstrakulhollinen kimchiä, joka on perinteinen korealainen lisuke. Se on hapattamalla valmistettua mausteista kiinankaalia. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta se on todella hyvää.  

Eschschloraque Rümschrümp

Rosenthaler Straße 39

Rosenthaler Straßelta Mittestä löytyy mielenkiintoinen sisäpiha, joka on täynnä upeaa katutaidetta. Sisäpihan perältä löytyy myös iso romuveistos ja tyylikkään rosoinen baari. Sisäpihan ja baarin  rumassa habituksessa ja rappeutuneessa tunnelmassa on jotain hyvin berliiniläistä. 

Berliini-vinkit, osa 1: Berliinin elokuvajuhlat

Olen huomannut kanssabloggaajissani innokkaiden matkustelijoiden vikaa, joten päätin jakaa tänne omat kokemukseni kaupungista, joka kaikesta skeptisyydestäni huolimatta on hypetyksensä ja trendikkään maineensa ansainnut. Berliini on yllättävä, kiinnostava, jopa kummallinen matkakohde. Kummallinen oli myös matkustamisemme ajankohta. Heti Tegelin lentokentältä taksiin noustessamme taksikuskimme ihmetteli, mikä saa meidät matkustamaan talvisen kylmään ja kosteaan Berliiniin, kun kaupungista saisi parhaimmat puolet esiin kesällä. ”Well, we are here for the movies”, oli mieheni vastaus, joka sai taksikuskimme naurahtamaan.

Välillä blogissani on saattanut kirjojen lisäksi vilahtaa mainintoja myös elämääni mullistaneista elokuvista. Paitsi että olen innokas lukija, olen myös suuri elokuvien ystävä. Elokuvat ovat kuitenkin ennen kaikkea mieheni erikoisalaa ja matkustimme helmikuussa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi jo toistamiseen Berliiniin nauttimaan Euroopan merkittävimpiin elokuvafestivaaleihin lukeutuvasta Berlinalesta. Berlinale kestää noin puolitoista viikkoa ja ajoittuu helmikuun alkuun. Tänä vuonna se järjestettiin 6.-16.2. Helmikuu ei ole kuitenkaan mikään erityinen sesonkiaika Berliinissä. Elokuvajuhlat eivät tunnu vetävän kaupunkiin erityisen paljon muita kävijöitä kuin alan ammattilaisia. Helmikuinen Berliini ei säänsä puolesta olekaan mikään unelmakohde. Pahimmillaan kaupunki on kostea ja loskainen ja sen kylmyys on aivan omaa luokkaansa. Kääntöpuoli on kuitenkin se, että lentojen ja hotellien hinnat ovat tähän aikaan vuodesta matalia ja jos Berliini-oppaassasi todetaan, että trendiravintolaan ei pääse ilman pöytävarausta, sääntö ei välttämättä päde helmikuisessa Berliinissä. Ennen kaikkea kuitenkin jos olet hyvien elokuvien ystävä, Berlinale on itsessään tarpeeksi hyvä syy matkustaa Berliiniin. Tässä Berliini-bloggauksieni ensimmäisessä osassa pureudun tarkemmin juuri Berliinin elokuvajuhliin ja toisessa osassa käsittelen muita Berliini-kokemuksiani.  

Karkeasti arvioituna Euroopan merkittävimmät elokuvajuhlat järjestetään Venetsiassa, Cannesissa ja Berliinissä. Tavallisen ihmisen näkökulmasta Berlinale on ainutlaatuinen festivaali, sillä sen näytöksiin on mahdollista päästä, vaikka et olisikaan elokuvantekijä tai maasi merkittävin elokuvakriitikko. Toisin sanoen Cannesin ja Venetsian elokuvajuhlille ei tavallisella ihmisellä ole juuri asiaa. Berlinaleen olet kuitenkin lämpimästi tervetullut ja vielä ihan kohtuullisin hinnoin. Berlinalen tunnelman tekee ainutlaatuiseksi juuri se, että samassa näytöksessä istuvat niin elokuvan ammattilaiset, kriitikot kuin harrastelijatkin. Jos tuuri käy (ja se saattaa käydä yllättävänkin usein), elokuvan tekijät ovat itse paikan päällä ja tulevat näytöksen jälkeen kertomaan elokuva teosta ja vastailemaan yleisön kysymyksiin.

Vaikka Berlinale siis onkin pääasiassa yleisöystävällinen elokuvafestivaali, siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, näytösten lippujen hankkiminen vaatii hieman vaivannäköä. Salit myydään melko tehokkaasti täyteen, joten aina kannattaa varautua siihen, että se kiinnostavin elokuva saattaa mennä sivu suun, sillä mitä todennäköisimmin se kiinnostaa myös kaikkia muita. Turhautumisen välttämiseksi, oma neuvoni onkin, että kannattaa omaksua tietynlainen ”go with the flow” -asenne. Kiinnostavimpien elokuvien lippujen saatavuutta kannattaa aina kokeilla, mutta ei liian suurin odotuksin. Ja ennen kaikkea: Mene sinne, minne pääset. Englanninkieliset tuotannot tunnettuine näyttelijöineen ovat Berlinalessa suosituimpia ja saattavat herättää kiinnostusta, koska ohjaajalta ja näyttelijöiltä osaa valmiiksi odottaa jotain. Nämä elokuvat ovat kuitenkin sellaisia, jotka saattavat mahdollisesti ajautua joku päivä Suomeenkin teatterilevitykseen tai suoraan kauppoihin. Berlinalessa on kuitenkin mahdollista nähdä myös mitä erikoisimpia, upeimpia, mielenkiintoisimpia tai kummallisimpia ei-englanninkielisiä elokuvia ympäri maailmaa ja mitä todennäköisemmin sinulla ei ikinä tule mahdollisuutta nähdä niitä enää missään muualla. Kannattaa siis ennakkoluulottomasti ostaa liput siihen etiopialaiseen elokuvaan, jonka näytöksessä on vielä tilaa, sillä saatat yllättyä. Berlinaleen valitut elokuvat eivät ole aina takuuhyviä, mutta niissä on aina jotain mielenkiintoista, ajankohtaista tai erikoista, joka on saanut elokuvajuhlan järjestäjät valitsemaan sen ohjelmistoonsa.

Berlinalen ohjelmisto on jaettu erilaisiin sarjoihin, joilla on kaikilla vuosittain omat teemansa. Kahden Berlinale-käynnin perusteella suosittelen itse erityisesti kilpasarjaa, Panoramaa sekä Berlinale Specialia. Pääasiassa elokuvajuhlilla näytettävät elokuvat ovat uunituoreita eli Berlinalessa ensiesityksensä saavia elokuvia. Retrospective -ja Berlinale Special -sarjoihin lukeutuu kuitenkin myös vanhoja klassikoita. Kilpasarja on Berlinalessa kaikkein suosituin ja sen näytöksiin lippuja on ehkä kaikkein vaikeinta hankkia, ei kuitenkaan mahdotonta. Panorama-sarjaan lukeutuu lukuisa määrä ympäri maailmaa kerättyjä mielenkiintoisia elokuvia, joita yhdistää löyhästi joka vuosi jokin tietty teema. Koska Panorama-näytöksiä on melko runsaasti, niihin lippujen hankkiminen on helpompaa kuin esimerkiksi kilpasarjan elokuviin. Toisin kuin Saksassa yleensä, Berlinale-elokuvia ei tietenkään ole dubattu saksaksi. Jos elokuva on englanninkielinen, se on korkeintaan tekstitetty saksaksi. Ei-englanninkieliset elokuvat ovat puolestaan tekstitetty aina englanniksi.

Berlinalen lipunmyyntisysteemi on sekava ja hämmentävä. Tänä vuonna lippuja sai ostaa neljästä eri paikasta riippuen lipunostopäivästä: verkosta, Berlinalen virallisilta lipunmyyntipisteiltä, Berliinin yleisistä lippupisteistä sekä itse näytöspaikalta. Näytöksiä pidetään lukuisissa eri teatterisaleissa, jotka sijoittuvat ympäri kaupunkia. Innokkaalla festivaalikävijällä on siis edessä paljon matkustamista julkisella liikenteellä. Toisaalta samalla pääsee tehokkaasti vierailemaan Berliinin eri kolkissa. Pääasiassa kunkin näytöksen liput tulevat myyntiin kolme päivää ennen näytöstä. Jotta tilanne ei olisi kuitenkaan liian yksinkertainen, kilpasarjan liput tulevat myyntiin jo neljä päivää ennen näytöstä. Verkossa näitä lippuja on myynnissä vain osa ja verkosta ostettaessa lipun hintaan lisätään 1,50€ palvelumaksua. Loput liput ovat saatavissa Berlinalen virallisista lipunmyyntipisteistä sekä yleisistä lippupisteistä, jotka on ilmoitettu Berlinalen sivuilla ja jotka sijoittuvat ympäri kaupunkia. Virallisilla lippupisteillä kannattaa olla ajoissa aamulla paikalla ja varautua jonottamaan kauan. Yleisten lippupisteiden tilanteesta minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta niissä lipun hintaan lisätään 2€, joten jonot saattavat olla pienempiä, mutta siitä hyvästä lipun hinta nousee. Itse näytöspäivänä lipun voi ostaa vain sieltä, missä näytös pidetään. Muuten näytöspaikat eivät myy lippuja etukäteen.  Jotta lipunmyynti vaikuttaisi vielä entistä sekavammalta, myös lippujen hinnat vaihtelevat näytössarjan ja -paikan mukaan. Pääasiassa ne pyörivät kuitenkin kymmenen euron tienoilla. Ja mikä parasta, itse näytöspäivänä opiskelijat saavat lippunsa puoleen hintaan ja tunti ennen näytöstä liput ovat puoleen hintaan kaikille.

Ensimmäisellä Berlinale-matkallamme jonotimme lippuja virallisella lipunmyyntipisteellä vain kerran ja tänä vuonna ostimme sieltä lippuja ainoastaan iltapäivällä, jolloin jonoa ei ollut, ja vain niihin näytöksiin, jotka eivät olleet erityisen suosittuja. Lomalla aikaisin herääminen ja useamman tunnin jonottaminen on ymmärrettävistä syistä turhauttavaa, joten en edes suosittele sitä. Omat neuvoni Berlinale-lippujen metsästykseen ovat hyvin yksinkertaiset: Jos ehdottomasti haluat lipun johonkin tiettyyn näytökseen, helpointa on ostaa se verkosta, varsinkin jos käytössäsi on tabletti tai älypuhelin tai hotellissasi tai sen lähettyvillä on käytettävissä tietokone. (Berliinissä on edelleen myös yllättävän paljon nettikahviloita ja niiden käyttömaksut ovat hurjan edullisia.) Myös nettiliput menevät nopeasti, mutta jos olet ostamassa lippua juuri sillä hetkellä, kun myynti aukeaa (tänä vuonna se oli kello kymmeneltä aamulla), lipun saaminen on hyvinkin mahdollista, ellei nettiyhteytesi ole erityisen hidas. Ostaminen onnistuu tavallisella Visa Electronilla. Berlinalen lipunostosivulle kannattaa kirjautua etukäteen, jolloin siihen ei mene turhaan aikaa lipunostohetkellä.

Jos taas olet valmis ottamaan sen riskin, ettet pääsekään haluamaasi näytökseen, oma kokemuksemme on, että kannattaa ehdottomasti suosia lippujen ostoa itse näytöspäivänä näytöspaikalta. Emme koskaan löytäneet asiasta virallista tietoa Berlinalen verkkosivuilta, mutta vaikka verkossa ja virallisilla lipunmyyntipisteillä ilmoitettaisiin, että näytös on loppuunmyyty, siihen on oman kokemuksemme mukaan edelleen mahdollista saada lippuja näytöspaikalta tuntia ennen näytöstä. Kokeilimme lomaviikkomme aikana useita suositunkin oloisia näytöksiä tuntia ennen näytöksen alkamista ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saimme liput näytökseen joka kerta, puoleen hintaan ja jonottamatta. Vaikka jouduimme pettymään muutaman kerran, taloudellinen säästö ja lipunoston helppous oli sen arvoista, että vain harvan lipun ostimme etukäteen. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on elokuvajuhlien viimeinen päivä. Silloin kaikkien näytösten liput ovat puoleen hintaan ja opiskelijalle lipun hinta on vielä puolet alennetusta hinnasta, joten näytökset ovat erittäin suosittuja. Viimeisen päivän liput tulevat myös myyntiin jo festivaalin alussa, joten niiden myyntiaika on huomattavasti pidempi kuin muiden lippujen.

Lipunoston pienistä hankaluuksista huolimatta Berlinale on ehdottomasti vierailemisen arvoinen ja varmasti ainutlaatuinen kokemus. Koska kyseessä on Euroopan merkittävimpiin lukeutuvat elokuvajuhlat, puitteet ovat suureelliset ja ohjelmistokin mielenkiintoinen ja laadukas. Esityspaikoista suosittelen erityisesti käymään Itä-Berliinin puolella lähellä Alexanderplatzia sijaitsevassa International-teatterissa, jossa näkyy DDR:n henki ja jossa voi tilata leffajuomaksi vaikkapa pienen pullon kuohuviiniä.

Ensi helmikuuta odotellessa täällä Tampereella voi muuten jo tällä viikolla kokeilla kansainvälisten elokuvajuhlien humua. Lyhytelokuvaan erikoistuneet Tampereen elokuvajuhlat järjestetään 5. – 9.3. Jos lyhytelokuva ei ole muotona entuudestaan tuttu, kannattaa ehdottomasti käydä ravistelemassa ennakkoluulojaan. Elokuvajuhlat ovat ottaneet hyvin huomioon myös lapsiperheet. Esimerkiksi tänä vuonna näytetään useamman näytöksen verran YLEn ikimuistoisimpia lastenohjelmia Kössi Kengurusta Pelle Hermanniin. Tampereen elokuvajuhlatärppejä kannattaa katsastaa myös täältä.

Granta 1: Ruoka

Granta 1: Ruoka. Uuden kirjallisuuden areena (Otava 2013)

Kirjoittajat: Riikka Ala-Harja, Roberto Bolaño, Pirjo Hassinen, Kazuo Ishiguro, Juha Itkonen, Karin Johannisson, Ryszard Kapuśiński, Nicole Krauss, Meri Kuusisto, Doris Lessing, Rosa Liksom, Miki Liukkonen, Mo Yan, Leena Parkkinen, Geroges Perec, Taiye Selasi, Anu Silfverberg, Miina Supinen, Philip Teir, Olga Togarczuk, Antti Tuuri, Merja Virolainen

Sivumäärä: 304

-

Granta on Cambridgen yliopistossa vuonna 1989 perustettu ja muutamien vuosien hiljaiselon jälkeen vuonna 1979 uudelleen henkiin herätetty kirjallinen aikakauslehti, joka on julkaissut Iso-Britanniassa maailman arvostetuimpien kirjailijoiden tekstejä Saul Bellowista Julian Barnesiin. Granta on levinnyt Iso-Britanniasta hiljalleen myös muualle Eurooppaan ja viime vuonna Grantasta ilmestyi ensimmäinen suomalaisversio. Grantaa lukiessa en ole ihan varma, mitä luen. Teos vaikuttaa kaikin tavoin novelliantologialta, mutta määrittää itsensä aikakauslehdeksi. Pääosa Grantan teksteistä on fiktiivisiä novelleja, mutta julkaisusta löytyy myös jonkin verran runoja ja asiaproosaa. Grantoissa on perinteisesti aina jokin teema, ja ensimmäisessä suomalaisversiossa se on ruoka. Maaria Pääjärvi on kirjoittanut Luutii-blogiin Grantasta hillittömän hyvän kritiikin. Se käsittelee alkuperäisen brittiläisen Grantan taustoja ja tarkoitusta sekä suomalaisen version suhdetta niin sanottuun emojulkaisuun. Hän tuo tekstissään esiin myös Grantan määrittelyongelman ja toteaa, että aikakauslehti-muoto vaatisi julkaisulta ajankohtaisuutta, joka Suomen ensimmäisessä Grantassa on kuitenkin melko huteraa. Suosittelen itse Pääjärven kritiikin lisäksi ehdottomasti vilkaisemaan myös tekstin perässä olevia kommentteja.

Grantan tekstit ovat valikoituneet julkaisuun selkeästi markkinointitarkoituksissa, mikä syö julkaisulta tietynlaista uskottavuutta. Sen sijaan, että kokoelmaan olisi valittu oikeasti mielenkiintoisia, ajankohtaisia ja uudenlaisia tekstejä, Grantaan onkin ängetty tekstejä sellaisilta kirjailijoilta, joilta on ilmestynyt tai on ilmestymäisillään lähiaikoina uusi kirja. Taskunovellien ja nyt Grantan myötä olen kokenut, etteivät useamman kirjoittajan novelliantologiat ole erityisen mieleenpainuvia tai hehkeitä lukukokemuksia. Pidän siitä, että novellikokoelmat ovat yleensä (yhden kirjailijan kirjoittamina) omanlaisiaan ehyitä kokoelmia, joissa jokainen novelli on toki oma teoksensa, mutta samalla tarkkaan harkittu osa suurempaa kokonaisuutta. Vaikka Grantassakin on novelleja yhdistävä teema, novellien laatu ja tyyli vaihtelee välttämättäkin runsaasti. Moninaisuus tekee lukukokemuksesta sirpaleisen ja teos jää vaille tietynlaista sidosteisuutta. Granta olikin minulle eräänlainen makupalojen valikoima, jossa on paljon mitäänsanomattomia perusmakuja ja sitten kaksi helmeä. Granta soveltuukin ehkä parhaiten juuri uusien lukututtavuuksien etsintään ja maisteluun pikemminkin kuin kokonaisena ateriana nautiskeluun.

Ne kaksi helmeä, jotka löysin Grantasta ovat ruotsalaisen Karin Johannissonin ”Tapaus Ellen West” (alkuteksti ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013, suom. Maija Kauhanen) ja ranskalaisen Georges Perecin ”Suuntaa antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana” (alkuteksti ilmestynyt teoksessa L’infra-ordinaire 1989, suom. Maija Kauhanen). ”Tapaus Ellen West” on asiaproosan kategoriaan solahtava esseistinen pohdinta 1900-luvun alun psykiatrisista tapauskertomuksista, jotka noudattavat Johannissonin mukaan epäilyttävästi fiktiivisen kertomuksen konventioita. Johannisson pohtii, kuinka psykiatrit saattoivat itse viedä tapauskertomuksiaan sellaiseen suuntaan, että ne muodostaisivat ehyitä narratiiveja ja tukisivat heidän itse kehittelemiään teorioita tai hoitomenetelmiä. Potilaat olivat yleensä naisia ja heidän oireensa epämääräisiä ja vaikeasti määriteltäviä, mikä antoi psykiatrille mahdollisuuden hyvin vapaaseen tulkintaan. Kääntöpuolena oli se, että psykiatrien henkilökohtaiset päämäärät eivät välttämättä palvelleetkaan parhaalla mahdollisella tavalla heidän potilaitaan. Varsinkaan Ellen Westin tarina ei jätä Johannissonia rauhaan:

Hänen ongelmansa on, että hän haluaa olla oma itsensä, mutta toisenlainen itse kuin se, mikä on tarjolla. Lopulta on enää yksi minuus, jota hän kaipaa: ei-enää-olla-olemassa. Lääkärin (samoin kuin puolison) johtopäätös on, että juuri siihen hänelle täytyy antaa lupa: ei-enää-olla-olemassa.

Vaikka Johannissonin teksti on asiaproosaa, sen kieli ja rakenne muistuttavat kaunokirjallisuutta. Teksti on henkilökohtainen minä-muodossa kirjoitettu ja soljuu yhtä sujuvasti tarinan käänteestä toiseen kuin mikä tahansa fiktiivinen kertomus. Hankalasta ja teoreettisesta aiheestaan huolimatta Johannissonin kerronta on ihanan vaivatonta; sellaista, joka houkuttelee lukijan kuin huomaamatta älyllisiin syövereihinsä. Heti lukemisen jälkeen kirjailijasta oli otettava selvää. Atenan sivuilta löytyi 2012 ilmestynyt teos Melankolian huoneet: Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Johannisson on aatehistorian professori, jonka erikoisalana on lääketieteen historia. Kustantajan mukaan Melankolian huoneet on tyyliltään kaunokirjallinen, mutta asiantunteva katsaus käsityksiimme mielenterveydestä ja mielenterveyden ongelmista eri aikoina. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti vielä joku päivä tarttua.

Georges Perecin ”Suuntaa antavasta luettelosta” muotoutui suosikkini oikeastaan hyvin yllättäen. Niin yllättäen, että päätin jakaa ajatuksenjuoksuni tekstistä kanssanne. Novelli on juuri sitä, mitä nimi lupaa. Luettelo erilaisista ranskalaisista ruokalajeista ja juomista. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys ja sen jälkeen turhautuneisuus. Kuinka monta sivua tätä jatkuu? Seitsemän. Palaan nimiösivulle ja googletan Georges Perecin. Wikipedian mukaan miehen romaanit ja esseet ovat kokeellisia sanaleikkejä, listoja ja asioiden määritelmiä. Ymmärrän, että hämmennykseni on aiheellista. Jatkan ruokalajilistan lukemista. Minulle ruoat ovat eksoottisia, mutta ounastelen, että ranskalaisille suhteellisen tavallisia. En saa listoista mitään irti, kunnes pääsen kolmannelle sivulle. Toistensa perässä jonossa vilisevät ruokalajit alkavat tehdä rivivaihtoja, ikään kuin ne asettuisivat säkeisiin runojen tapaan. Ja runoihinhan kuuluu merkityksen lisäksi olennaisella tavalla muoto, rytmi, äänteet…

[…]yksi annos kastanjakananpoikaa, yksi annos yrttikananpoikaa, kaksi annosta kananpoikaa hyytelössä.

                      Seitsemän annosta kanaa ja riisiä, yksi ankanrintaa.

                      Yksi annos syöttökanaa ja riisiä.

                      Yksi annos kukkoa rieslingissä, kolme kukkoa viinissä, yksi etikkakukkoa.

Ja sitten:

Viisi annosta kaniinia, kaksi kaniinia gibelotte-padassa, yksi kaniini ja nuudelit, yksi kaniini kermakastikkeessa, kolme sinappikaniinia, yksi kaniini sienikastikkeessa, yksi rakuunakaniini, yksi kaniini à la tourangelle, kolme luumukaniinia.

                      Kaksi kaniininpoikaa kuivattujen luumujen kera.

Saatan nyt vaikuttaa alaansa pikkuisen liikaa höynähtäneeltä kirjallisuudenopiskelijalta, mutta tässä vaiheessa koin suurta riemua. Mikä rytmi ja äänteiden paljous! Ja miten ääntämykseltään kaunis sana onkaan ”kaniini”. Ja miettikää tämä sama ääneen luettuna ranskaksi!

Yhdeksän côtes-du-rhônea, yhdeksän chateauneuf-du-papea, yksi chateaneuf-du-pape 1967, kolme vacqueryrasia.

                      Yhdeksän bordeauxia, yksi bordeaux clairet, yksi lamarzelle 1964, kolme saint-émilionia, yksi sain émilion 1961, seitsemän châteu-la-pelleterieta […]

En lukemiseni hetkellä päässyt valitettavasti käsiksi alkuperäistekstiin, mutta onneksi novellin lopun viinilistassa oli sentään vielä häivähdys siitä. Enhän minä itse edes osaa ranskaa, mutta tässä tapauksessa sillä ei olisi ollut edes mitään väliä. Laitoin ranskan alkeita opiskelleen mieheni lukemaan novellin minulle ääneen, jotta edes loppuosan viinilistasta saisin maistiaisen alkuperäiskielestä. Kielen kaunis rytmi nostaa esiin ruokalajien houkuttelevan runsauden ja ylenpalttisuuden. Samalla ruokalajeissa on kuitenkin myös jotain inhottavan banaalia, jotain hieman irstasta ja äveriästä. Eläinten osat ja sisälmykset vilisevät riveillä herkkutattien, perunoiden ja sinappikastikkeen lomassa. Vaikutelma on kiehtovan ristiriitainen. Kaunis rytmi, kielen (ja ranskan) hienostuneisuus, ruokien ylenpalttisuus ja kuitenkin samalla luotaantyöntävyys. Koin Perecin ”Suuntaa antavan luettelon” palkitsevaksi tekstiksi, kun sain sen yhdestä langanpäästä kiinni. Oikeaa tulkitsemisen nautintoa! Minua viehättää sen yksinkertaisuus ja konstailemattomuus. Kuinka paljon pelkästä listasta ruokalajeja ja juomia voi saada irti vaikutelmia, mielikuvia ja merkityksiä! Itse asiassa nyt novellin seitsemän sivun mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta. Mitä kertojan nielemät ruokalajit kertovat hänestä ihmisenä? Miksi luettelo on ”suuntaa antava”? Mihin suuntaan se lukijaa viitoittaa? Voiko jostain henkilöstä muodostaa kokonaiskuvan vain sen perusteella, mitä hän on pistänyt suuhunsa joka päivä? Kuinka keskeinen asia ruoka onkaan kaikkea elämäämme ja kuinka helposti unohdamme, mitä olemme suuhumme pistäneet!

Grantasta muissa blogeissa: Lumiomena, Tea with Anna Karenina, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakirppu, Taas yksi kirjablogi, Kirjakko ruispellossa